Johanna Sinisalo: Mitä aloittelevan julkimon tulee tietää - eli aloittelevan julkimon ABC
(Kosmoskynä 3/1992)
Toisaalla tässä lehdessä käsitellään tärkeitä ja merkittäviä asioita, joita on otettava huomioon siinä vaiheessa, kun tekstiä alkaa ujuttautua julkaisukynnyksen yli ja erilaiset tekijänoikeuskysymykset nousevat estradille. Tässä samassa vaiheessa voi, jos käy huono kenkä, joutua myös tiedotusvälineiden mielenkiinnon kohteeksi. Jos näin onnettomasti pääsee sattumaan, kannattaa lukea tämä perusohjepaketti. Sen vihjeet ja vinkit ovat syntyneet täydellisesti nk. kantapään kautta koettuina.
Kiinnostuneet? Mitä? Minusta?Ensimmäinen haastattelupyyntö tuntuu yleensä aika kivalta. Itsetuntoa hivelee. Muista tässä vaiheessa kuitenkin se, että sinusta tässä ollaan kiinnostuneita, etkä sinä toimittajasta. Lähes sataprosenttisesti nämä journalistiikan Muhammedit tulevat vuoren luokse, eli saapuvat sinne missä sinä olet. On kuitenkin tiedossa tapauksia, joissa lehtineekeri tai sähköisen median guru pitää itsestään selvänä, että saavut kesken työpäivän jonnekin 200 kilometrin päähän. Harkitse tällöin tarkkaan, onko se sen arvoista. Vieno ehdotus tapaamisesta kotipaikkakunnallasi saattaa johtaa yllättävään joustavuuteen vastapuolelta.
Jos olet aloitteleva julkku, palkkiota haastattelusta ei yleensä saada. Jos reportteri vie sinut ravitsemusliikkeeseen, on yleensä tapana että hänellä on kohtuuden nimissä piikki sinulle auki. Tämä on hyvä kuitenkin tarkistaa, sekä sopia yhdessä tarjoilurajoista (hänellä saattaa olla määräraha kahteen tuoppiin, ei chateaubriandiin). Älä kuitenkaan juo kovin paljoa viinaa. Sähköisten medioiden kyseessä ollessa älä juo yhtään viinaa.
Sinua on todennäköisesti lähestytty jonkin kirjoittamasi tai julkisesti puhumasi asian tiimoilta, tai siksi että sinun tiedetään harrastavan vaikkapa science fictionia. Tarkista aina, missä jutun painopiste on. Jos kysymys on jostakin kirjoittamastasi, tarkista onko toimittaja lukenut tuotoksen. Nämä yksinkertaiset kysymykset säästävät paljon aikaa ja sekaannuksia itse haastattelun kuluessa.
Karmiva esimerkki: allekirjoittanutta haastattelemaan saapui henkilö, joka alunperin määritteli haastattelun aiheeksi sarjakuva- ja sf-harrastuksen naisen näkökulmasta. Haastattelun edetessä kävi ilmi, että painopiste olikin "kuinka menevällä naisella on aikaa harrastaa" ja juttuun oltiin kiskomassa avopuolisot, lapset ja keittiön tiskipöytä.
Kerro jotain itsestäsi.
Varsinkin aloitteleva julkku menee tosi usein siihen vipuun, että hän luulee itsellään olevan jonkinlaisen hämärän velvollisuuden kertoa aivan kaikki mitä toimittaja julkeaa kysyä. (Lukekaa vaikka mikä tahansa juuri teatterikouluun päässeen tyypin haastattelu, huomaatte mistä on kysymys.) Näin ei tietenkään ole.
Edellä mainittu haastattelun painopisteen määrittely on oiva ase, kun ja jos haastattelu alkaa hivuttautua liian intiimeille tai asiaankuulumattomille alueille. Haastateltava voi vallan hyvin todeta, että eiköhän nyt menty vähän aiheesta sivuun, tai että tämä taitaa olla ihan yksityisasia. Toni Nieminen osaa tämän taktiikan nuorista julkimoista ehkä parhaiten.
Kenenkään ei ole pakko vastata yhtään mihinkään. Vuositulot, poikaystävät, vanhempien ammatit, tulevaisuudensuunnitelmat ja lempiruoat ovat kaikki aivan asiaankuulumattomia kysymyksiä, jos niistä ei halua puhua.
Sen sijaan mikään ei kiellä toimittajaa havainnoimasta sinua ja kehittelemällä tällä tavoin niitä kiintoisia piirteitä juttuunsa, joita hän ei saa sinusta verbaalisti pumpattua. Tähän palaan.
Karmiva esimerkki: lehtiartikkelin piti käsitellä (kyllä, juuri tuo edellinen tapaus) sf- ja sarjakuvaharrastusta, mutta käsitteli allekirjoittaneen pitsisukkia ja seinälle tapetin reikää peittämään ripustettua John Lennonin kuvaa.
Sivulauseista tulee otsikoita
Jos olet vähänkin puheliaisuuteen tai avoimmuuteen taipuvainen, beware! Monella hyvällä toimittajalla on luontainen kyky saada jututettava rentoutumaan (tähän liittyy myös ykköskappaleen viinanjuontivaroitus!) ja pakisemaan kuin kaverin kanssa konsanaan.
Tämä on hirvittävällä tavalla kostautuva täky. Tietenkin vastaat toimittajan asiallisiin kysymyksiin asiallisesti, hienosti muotoilluin ja älykkäin lausein. Ne eivät kiinnosta toimittajaa. Häntä kiinnostaa se mehevä kaskunpätkä, jonka kerrot omasta mielestäsi aivan protokollan ulkopuolella. Jos värität jotakin lausettasi ajattelemattomalla slangi-ilmauksella tai kirota päräytät, toimittajan silmiin nousee saaliinhimoinen hehku. Ja jos sanot "mutta älä tätä nyt sinne lehteen pane", olet antanut toimittajalle herkkupalan haarukassa.
Tämä kuulostaa kauhealta jäykistelyltä, mutta jos haluat kehdata kulkea vielä kaduilla ilman paperipussia päässä, niin pysyttele haastattelun aikana hyvin hallitusti asiassa. Mitä ajattelemattomampi on tokaisusi, sitä varmempaa on se, että siitä on sorvattu otsikko tai ainakin väliotsikko.
Erityisesti olet vaaravyöhykkeessä, koska olet sf-harrastaja. Sf on lähes kaikille toimittajille etäinen ja eksoottinen alue, joka liittyy jotenkin ufoihin. He janoavat jotakin hullua ja repäisevää sinun suustasi. Jos et varo, saatat lipsauttaa juuri sitä mitä he toivovat.
Karmiva esimerkki: kuvailen novelliani "Musta sirkus" ja sen ideaa psykologisten testien käyttämisestä vallan välineenä. Aivan haastattelun ulkopuolella (mielestäni) sanoa pläjäytän, kuinka itselleni tehdyssä Rorschach-testissä tekaisin tahallani kaikkia älyttömyyksiä mustetahroista, kuten pyllistävän strutsin. Tulos: pyllistävä strutsi esiintyi artikkelin väliotsikossa.
Niin, sinähän uskot ufoihinJokainen toimittaja on inhimillinen ihminen. Hänellä ei voi olla sisäistynyttä ja eksaktia käsitystä kaikista maailman lukemattomista ilmiöistä. Sen sijaan hänellä on jonkinlainen haipuva ja epämääräinen käsitys useimmista ilmiöistä. Käsitys voi olla myös fakkiuteen asti piintynyt ennakkoluulo.
Tiedossa on tapauksia, joissa toimittajalla on niin suuri hinku esitellä omat ennakkoluulonsa tosiasioina, ettei hän edes kuuntele mitä haastateltavalla on sanottavaa. Lähes valtaosassa tapauksista haastattelu tehdään vain siksi, että toimittaja saisi vahvistuksen omalle käsitykselleen elämän ilmiöistä. Aivan herrassa on se, mikä toimittajan käsitys alunperin on, joten valmistaudu huolella.Älä ohita kiertelemällä tai olankohautuksella kysymyksiä, joihin sisältyy sisäänrakennettu arvolataus ("niin,teistä scifi-harrastajistahan useimmat uskovat ufoihin, mitenkäs sinä?" tai "kuinka tällaisen roskakulttuurin kuin sarjakuvien harrastus otetaan
ympäristössä vastaan?"). Korjaa. Väitä vastaan. Ole vakaa ja johdonmukainen. Usko tai älä, kumpikin äskeisistä kysymyksistä on esitetty vakavassa haastattelussa, ja mikäli toimittajan kysymyksiä ei olisi kommentoitu, olisi tapahtunut kamalia (eli julkinen myöntö ufouskovaisuudesta / sarjakuvien roskaolemuksesta).Koska esimerkiksi sf on todennäköisesti siis haastattelijalle oudonsorttinen alue, älä turhaan vältä rautalangasta vääntämistä. Käytä selkeyttäviä yksinkertaistuksia ja toimivia vertauksia. Haastattelija saattaa olla oivaltamiskykyisyydessään vikkeläkin, mutta hänen täytyy myös kyetä selostamaan asiasi Pihtiputaan mummolle järkeenkäyvästi.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin, vanhat kunnon sf-latteudet toimivat aina yhtä hyvin. Ne ovat yllättävästi melkein kaikille joukkomedioiden edustajille uusia, ja valottavat keskeisiä väärinkäsityksiä herkullisesti. Tässä lista:
"Kyllä, sf:sta 90 % on roskaa. Niinkuin on 90 % aivan kaikesta muustakin."
"Tieteiskirjallisuutta kirjoitetaan tiedemiehille samassa määrin kuin kummitusjuttuja kirjoitetaan kummituksille."
"Sf:n sopivuus naisille selviää heti, kun määritellään, millä ruumiinosalla sf:ia oikein kirjoitetaan."
Tällä listalla pärjää tietyissä vakiokysymyksissä pitkälle. Sen lisäksi kerro selkeästi, älä uhoa, puolustele äläkä saarnaa. Siitä voi olla tuhoisia seurauksia (tähän palaan).
Yksikään toimittaja ei muuten ole niin supersivistynyt, että loukkaantuisi, jos tarjoat hänelle ulkomaankieliset henkilö- ja kirjannimet kirjoitettuina. Gene Wolfet ja John Varleyt saattavat muuten löytyä lehdestä tunnistamattomina.Ennen kaikkea, ole sitkeä. Jankuta vastaan toimittajan väärinkäsitykselle niin kauan, että hän tajuaa, ettet allekirjoita hänen väitettään. Se on ainoa tapa joka tehoaa. (Sittenkin, jos ennakkokäsitys on riittävän piintynyt, saatat lukea lehdestä olevasi vain harvinainen poikkeus toimittajan fiksaatiosta.)
Karmiva esimerkki (radiohaastattelu, suora lähetys):
K: Niin, jos me nyt mentäisiin tuonne ulos, niin te sitten tunnistaisitte kaikki tähdet taivaalla.
V: No ei oikeastaan, kyllä sf:n harrastajissa on myös tähtitieteen harrastajia, mutta valtaosa meistä on kiinnostunut enemmänkin tästä kirjallisuudenlajista...
K: Onko teidän scifi-harrastajien mielestä muilla planeetoilla elämää?
V: En nyt osaa kaikkien puolesta puhua, mutta onhan se tilastollisesti todennäköistä. Sehän on tietenkin aivan eri asia, parveileeko täällä maassa pieniä vihreitä miehiä...
K: Ahaa! Niin, te uskotte että ne ovat vihreitä! Mikäs merkitys tällä vihreällä värillä on ?
Luojan tähden, tarkistakaa!
Jokaisella toimittajalla on velvollisuus antaa tarkistaa juttunsa haastateltavalla.
Tehkää se. Tehkää oman mielenterveytenne ja julkisen kuvanne tulevaisuuden vuoksi se AINA. Vaikka toimittaja olisi tuttunne. Tai hän olisi ollut niin selkeäjärkinen ja ymmärtävä kuin ikinä voi toivoa. Tai vaikka juttu olisi neljännessivun juorupalstanurkka. Tarkistakaa, Luojan tähden, tarkistakaa. ("Mä mielelläni lukaisisin sen jutun läpi ennen kuin se menee lehteen", sanotte ujosti.)
Ne, jotka eivät ole koskaan lukeneet omaa (huom! tarkistamatonta!) haastatteluaan lehdestä, eivät todellakaan tiedä, miten paljon väärinkäsityksiä, uskomattomuuksia, silkkoja idiotismeja ja totaalisia tuulestatempauksia voi sisältyä pariin viattoman näköiseen kappaleeseen. (Itse asiassa, olen lakannut kokonaan arvostelemasta ihmisiä haastattelujen perusteella. Ennen saatoin sanoa jostakusta lehtiartikkelin luettuani "vaikuttaapa tyhmältä tyypiltä", nyt lähinnä aprikoin "mitähän se OIKEASTI sanoi?".)
Mutta muistakaa (ja tämä on se kauhea uhka, johon olen jo pariin otteeseen viittaillut): te voitte vaikuttaa VAIN JA AINOASTAAN JUTUN FAKTOIHIN. Te voitte korjata oikeellisiksi kaikki nimiinne pannut suorat sitaatit. Te voitte mainita, ettei mielikirjailijasi ollut Asimov vaan Atwood, ja ettei se kirja jossa juttusi on ilmestynyt ole romaani vaan novellikokoelma, ja että et ole kiinnostunut astrologiasta vaan astronomiasta. Mutta teillä ei ole minkäänlaista valitusoikeutta siihen, missä sävyssä toimittaja sinua kuvailee, minkälaisia epiteettejä hän päällesi sirottelee ja miten hän luonnehtii repliikkejäsi.
Siksi, jos uhoat tai saarnaat, saat aivan varmasti lukea lehdestä: "science fictionia aliarvostetaan aivan virheellisin perustein, N.N. puhisee" tai "N.N. vaatii scifin aliarvostajien päätä pontevasti vadille". Ja puhinoihin tahi pään vadille vaatimisiin et voi puuttua, vaikka kuinka haluaisit, jos lausuntosi asiasisältö on oikein referoitu.
Jos toimittaja kirjoittaa "mainosihmisen räväkkä ulkonäkö" (terveisiä vaan Uusitalolle) tai "Sinisalo kopsuttelee kirkkaanpunaisissa piikkikorkokengissään", ei mitään ole tehtävissä, mikäli kenkien väri on oikein havaittu. Jos toimittaja kirjoittaa "N.N.istuu minua vastapäätä pukeutuneena jo parhaat päivänsä nähneeseeen pukuun", ei auta pätkääkään, vaikka lähettäisit eilen ostetun puvun kassakuitin toimittajan nähtäväksi. Hänellä on oikeus määritellä sinut räväkäksi mainosihmiseksi, kävelemisesi kopsutteluksi ja pukusi nukkavieruksi, jos hän niin parhaaksi näkee.
Siksi voi olla parasta, ettet sorru halpahintaisiin tehoihin, provosoivaan haastattelupukeutumiseen, muodikkaan aggressiiviseen tai halveksivaan käytökseen. En tarkoita että toimittajaa pitäisi nuolla ja mielistellä. Tarkoitan sitä, että mitä lähempänä haastatteluminäsi on omaa alkuperäistä minääsi, sitä paremmat mahdollisuudet sinulla on siihen, että juttu todellakin kertoo sinusta eikä jostain ihmeellisestä kylähullusta.
Vaikka olisit kuinka oma itsesi, on tuiki harvinaista että haastattelun voi silti punastumatta lukea. Voihan kaikkein ärsyttävimpiä adjektiiveja ja luonnehdintoja pyytää tarkistusvaiheessa muuttamaan tai lieventämään. Kiltti toimittaja voikin niin tehdä, mutta rettelöimään ei kannata ruveta. Heidän ei todellakaan tarvitse korjata kuin faktat.
Karmiva esimerkki: Haastattelussa ilmoitettiin suorana sitaattina: "Mielikirjailijani on ranskalainen LeGuin." Kun kysyin kansallisuustiedon alkuperää - huomatkaa, että se oli pantu MINUN suuhuni eikä toimittajan omaksi kommentiksi - toimittaja vastasi "se kuulosti ihan siltä".
Pari lohdun sanaa
No niin, nyt se juttu on sitten ollut lehdessä. Olet lukenut sen painettuna ekaa kertaa (toimittaja luki sen hätäisesti puhelimessa sinulle etkä oikein ehtinyt tai kehdannut puuttua joka epätarkkuuteen).
Sen lisäksi, että näytät valokuvissa muurahaiskarhulta, suuhusi on pantu joukko uskomattomia typeryyksiä ja muutenkin sinua kuvaillaan kuin Lapinlahden lomalaista.
Tervetuloa kerhoon.
Paperipussi päässä kulkeminen voi tuntua oivalta vaihtoehdolta, mutta ennen silmänreikien leikkaamista pussiin kannattaa toistaa mantran lailla seuraavia lauseita:
KUKAAN EI IKINÄ LUE TOTA LEHTEÄ.
MIKÄÄN EI UNOHDU NIIN NOPEASTI KUIN EILINEN LEHTI.
MUN KAVERIT TIETÄÄ MILLAINEN MÄ OLEN OIKEASTI EIKÄ NIILLÄ MUILLA OO NIIN IHMEEN VÄLIÄ.
HANTTA SCHLIZEWSKISTÄ OLI EILEN VIELÄ TYHMEMPI JUTTU LEHDESSÄ.
Miksi sitten alentua moiseen rääkkiin? Eikä parasta olisi vain kieltäytyä koko kunniasta? Harva meistä kai kuitenkaan on esasaarisia, jotka saavat kramppeja mikäli nimi ei ole vähintään kahta kertaa joka naistenlehdessä. Julkisuudesta ihan todella nauttii helvetin pieni masokistisakki.
Tähän on inha vastaus: markkinatalouden kylmät lait. Julkisuus myy kirjoja. Jos on oikean kustannusyhtiön leivissä, oppii pian huomaamaan, että palstoilla seilaaminen on osa kirjailijan työtä. Se on myös osa ammattitaitoa, se että osaa leikkiä samalla hiekkalaatikolla saamatta pahasti turpiinsa.
Johanna SinisaloP.S. Alkon paperipussit on tukevia ja hyviä.
Julkaistu Kosmoskynä 3/1992:ssa. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.