Algis Burdys: Kirjoittaminen (osa 2)
(Suomennos Tapani Ronni)
(Kosmoskynä 2/1994)
Käsikirjoitus ei ole tarina. Muista se. Käsikirjoitus on vain mukava tapa välittää tarina koodatun kirjoituksen välityksellä, jonka suurin osa englantia puhuvasta maailmasta pystyy tulkitsemaan. Mutta kerran oli aika jolloin tämä ei pitänyt paikkaansa, ja ilmeisesti tulee sellainenkin aika, ettei se taaskaan pidä paikkaansa. Tarinan välittämiseen löydetään muita keinoja.
On virhe - ymmärrettävä, mutta virhe kuitenkin - puhua tarinan työstämisestä, kun ilmaisun tarkoitus on, että yrittää keksiä keinoja, joilla käsikirjoituksella saisi tarinen välitetyksi tarkemmin. Tarina on jo olemassa mielessäsi, enimmän osan aikaa, tajuat sen sitten tietoisella tasolla tai et. Vaikka vannoisit että sinä pelkästään sepität sitä samalla, jossain mielesi sopukassa on jotain joka tarkkailee mitä kätesi ovat tekemässä, kertoo sinulle että tämä on OK, ja tämä ei; se ohjaa luomistyötäsi. Näin selvästi on, kun asiaa ajattelee.
Tällä on tiettyjä seurauksia. Esimerkiksi käsikirjoituksen parin viimeisen kappaleen työstäminen ei kentien paranna loppua yhtään. Hyvin todennäköisesti se saa sinut vain hämmennyksiin. Lopetuksen ongelmaan sisältyy se, kuinka käsikirjoituksen alun tai keskikohdan rakentaa. Lopetus ei sijaitse käsikirjoituksen viimeisissä sanoissa: se on olemassa tarinan koko tarkoituksessa, joka tarkoitus ihannetapauksessa on ilmaistu aivan ensimmäisessä sanassa, ja kaikissa sanoissa sen jälkeen.
Käsikirjoituksen ja tarinan välillä on hyvin todellinen ero. Käsikirjoituksen täytyy täytyy edetä sarjana vasemmalta oikealle, ylhäältä alas. Tarinassa ei ole sellaista rajoitusta, se elää monikerroksisena mielessäsi. Kerropa minulle, missä ja miten tarina syntyy. Mahdollisesti alat valaa samantien tuota luovuuden hetkeä käsikirjoituksen muotoon, joko kirjoittamalla tai mielessäsi, mutta se on jo jälkeenpäin. Tarina - tunsit sen sitten tietoisesti tai et - oli jo syntynyt, sen salaisen verhon takana, jonka ymmärrämme vain suurin piirtein. Ja kirjoitustaito on juuri sitä, että hallitsee mekanismin jolla tarinan saa välittymään käsikirjoitukseen.
* * *
Menkäämme takaisin seitsemään osaan, jotka selitin viime kerralla. 1) Hahmo 2) taustassa 3) ongelman kanssa 4) tekee älykkään yrityksen ratkaista ongelma, mutta 5) epäonnistuu, koska ongelma on monimutkaisempi kuin hän ajattelikaan. Hän yrittää uudestaan kovemmin ja epäonnistuu jälleen, ja yrittää jälleen, oppien joka kerta enemmän ongelmastaan, joka kerta korkeammilla panoksilla, kunnes viimeisellä huippuyrityksellä, kun kaikki on pelissä, hän 6) voittaa. Ja luotettava, mutta muutoin välinpitämätön hahmo sanoo: ”Hän on kuollut, Jim” tai moraalisesti samantapaista, ja se on 7) vahvistus.
Vahvistus, kuten muistat, etenee itse asiassa tarinan läpi monilla tavoilla. Sankari ei tee koskaan mitään luonteensa vastaista. Aika etenee järkevällä tavalla. Linnut eivät muutu kottaraisista varpusiksi. Mutta suurin vahvistus tulee repliikistä ”Hän on kuollut, Jim.”
Jonkun uskottavan henkilön täytyy sanoa se, mikä johtuu siitä kaikesta mitä tapahtui kohdissa 4) ja 5), jossa vaikutti siltä, että sankari oli voittamaisillaan, mutta viim hetkellä näin ei käynytkään. Ja nytkin, kun konna on pudonnut Empire State Buildingin katolta, lukijan mielessä on oieni epäilyksen siemen, kunnes hän kuulee luotettavasta, mutta muuten välinpitämättömästä lähteestä: ”Hän on kuollut, Jim.” Tai kirjoittajalta, jos hän on pitänyt yllä neutraalin sävyn.
Sellaisia lukijat ovat. He muistavat tarinan joka osan, ja vertaavat kutakin uutta osaa, joka saapuu sarjan osana, kaikkiin vanhoihin osiin. He eivät sijoita näitä osia perättäiseen järjestykseen: he arkistoivat ne monien seikkojen mukaan, ja kunkin osan tunnusmerkeistä yksi on se mihin se kuuluu sarjassa, mutta he järjestävät ne monien seikkojen mukaan. Muista tämä.
Sitten he vaativat ison vahvistuksen lopussa, ja he vaativat kaikki pienet vahvistukset muussa tarinassa. Joka kerta, kun he havaitsevat epäjohdonmukaisuuden, jotkut lukijat jäävät kyydistä. Tässä on iso ero kirjoittajan välillä, joka ylittää niukasti riman, ja kirjoittajan välillä, joka todellä menestyy: jälkimmäinen ei menetä lukijoita.
Mutta anna kun kerron sinulle Sarah Janen tarinan.
* * *
Sarah Jane alkaa tuskin havaittavana hahmona ja rakentuu tästä eteenpäin.
* * *
Niinpä hän seisoo siinä koulunsa edessä sateessa kello 15 viulukotelonsa ja sateenvarjonsa kanssa. Lukija voi nähdä sen nyt, samoin kuin toisella puolella olevat koulubussit, jonne opiskelijat ovat menossa, mutta tyttö ei mene heidän mukaansa. Miksi hän ei mene mukaan?
Viulukotelon takia. Hän odotaa taksia. Hän tilasi sen edellisnä päivänä osoittaen huolellisuutta, kuten hän osoittaa monissa muissakin asioissa. Hänen nimensä on Sarah Jane, hän on abiturientti Wet Prairiessa Minnesotassa, ja tänään hänen on tarkoitus antaa soittonäyte Izhak Perlmanille, joka on tilapäisesti kaupungissa lentokoneen vaihdon vuoksi, ja hän on saamassa neljän vuoden stipendin Julliard School of Music -oppilaitokseen New Yorkissa, ja hänestä tulee kuuluisa konserttiviulisti, ja hän pääsee pois Wet Prairiesta. Ja taksia ei näy.
Ei sitten, se ei ole tilossa. Sarah Janella on varasuunnitelma. Hänellä on taskussaan tasaraha bussiin, joten hän kääntyy ja kävelee bussipysäkille. Se ei ole ihan niin mukavaa, hänellä ei ole taksimatkan omaa rauhaa, jossa voisi keskittyä haluamallaan tavalla mutta se ei ole mikään este koska häbellä on tilaisuus olla jotain muuta kuin oikkukaupungin viulunopettaja. Ja bussia ei näy.
Hyvä on. Yhden poikkikadun jälkeen on toinen bussilinja. Jos hön panee juoksuksi, ja jos bussi tulee heti, hän pääsee keskustaan riittävän lähelle salia, jossa koe pidetään, ja ehtii juosten ajoissa. Niinpä Sarah Jane juoksee valtavaa vauhtia toista buuslinjaa kohti.
Ja kenet hän näkekään keskellä korttelia: vanhan kunnon tohtori Brownin, hänen naapurinsa, joka on juuri kapuamassa autoonsa. Tohtori Brown on tehnyt vuosien mittaan monia pikku palveluksia Sarah Janelle ja hänen leski-äidilleen, ja tokihan tohtori Brown voi ajaa Sarahin keskustaan. Hänen mielialansa nousee ja hän juoksee tohtori Brownin luo, joka sanoo hajamielisen näköisenä: ”Ai, hei, Sarah Jane, olen pahoillani mutta minulla ei ole aikaa jutella. Vaimo soitti juuri. Hän on keskustassa ja siellä on ollut paha tulipalo tavaratalossa ja siellä on hirveä ruuhka, ja hän ei ehdi kotiin, ja minun pitää ottaa paahtopaisti uunista ennen kuin se palaa. Näkemiin, Sarah Jane, ja kannattaako sinun juosta sateessa tuolla lailla?” Ja hän ajaa tiehensä.
Siinä Sarah Jane seisoo tyrmistyneenä. Tohtori Brown ei ole pelkästään pettänyt hänen luottamistaan, nyt hän tietää ettei missään ole bussia, taksista puhumattakaan. Ja nyt on 15.30 ja Izhak Perlmanin täytyy lähteä neöjältä, mitä hän tekee?
Siinä vaiheessa vuoden -57 Chevrolet, jossa on Budweiseria imevä juntti ohjauspyörän takana, ajaa jyristen ohi. Ja juntti työntää pääsnä ikkunasta ja huikkaa: ”Hei söpöliini, mitäs sateessa soittelet? Tsot tsot!” Hän viskaa tyhjän tölkin sivuun ja kaasuttaa tiehensä.
Sarah Jane on lyöty maahan. Totaalisesti. Mitä hän voi tehdä?
Hän tekee inventaarion. Hänelllä on sateenvarjonsa, viulukotelonsa ja lahjakkuutensa. Siinä se. Ja hän muistaa että nero soitteöi Rooman palaessa. Ja hän alkaa pohtia, että jos hän menee keskelle katua soittamaan viulua, se on jo niin merkillistä, että joku varmaan pysähtyy ja kysyy mitä pirua on tekeillä? Tai ainakin se on hänen viimeinen tilaisuutensa. Niinpä hän astuu keskelle katua.
Ja muistaa, että nyt sataa, eikä viukua voi saattaa alttiiksi moisille luonnonvoimille. Mutta tässä vaiheessa hän ei ajattele kovin pitkäjänteisesti. Hän työntää sateenvarjonsa kahvan sadetakkinsa selkämyksen alle, napsauttaa viulukotelon auki sen suojassa ja alkaa soittaa, tajuamatta kunnolla että sateenvarjo on laskeutunut hänen päähänsä ja hän näyttää joltain hullulta sieneltä soittaessaan viulua keskellä pääkatua.
No niin, jotta lyhyt juttu saataisiin lyhenemään, kaveri joka pysähtyy on poliisi. Kun hän kuulee Sarah Janen tarinan, hän käyttää hyväkseen tuntemiaan syrjäkatujaja valojaan ja sireeniään, jotta tyttö pääsisi saliin ajoissa. Hän soittaa, voittaa ja elää onnellisena elämänsä loppuun asti.
* * *
No niin, siinä kaikki mitä sinun on tehtävä, mekaanisesti. Ja se on hyvin mielenkiintoinen osoitus seikasta, jota liian harvat kirjoittajat ajattelevat: kirjoittaminen ei ole lukemisen käänteistoiminto.
Ei se ole. Näit päässäsi bussipysäkin, kadun, tohtori Brownin, hänen autonsa, paljon muita yksityiskohtia. Mihin ne on kirjoitettu? Vuoden -57 Chverolet jyrisi. Miksi? Koska siinä on Lakesin pakoputket, vai mitä? Missä vaiheessa minä sen mainitsin? Missä kuvasin tarkoin kuinka sateenvarjo asettui Sarah Janen päähän? En kuvannutkaan. Minun ei tarvinnut: sinä toimitit sen kaiken, ja luoja sinua siunatkoon, koska minun ei tarvitse antaa niitä yksityiskohtia jotka sinä toimitat. Ja se on hyvä, koska minun yksityiskohtani eivät ole yhtä hyviä, yhtä vakuuttavia kuin sinun.
Yksi yleisimmistä virheistä, joita aloitteleva kirjoittaja tekee, on liiallinen kirjoittaminen. Hän ajattelee, että hänen täytyy kuvata naisen käyttämän puvun väri kun tämä menee lämpiön poikki, ja se matto jonka päällä nainen astelee, ja piano nurkassa, ja kynttelikkö pianon päällä, ja yöperhonen joka kiertelee kynttelikössä palavaa liekkiä, kun nainen pelkästään on avaamassa ovea kuultuaan kirvesmurhaajan koputuksen.
No niin, ensi kerralla asioihin mennään syvällisemmin. Ja samalla käy ilmi, miksi Sarah Janen tarina nykyisellään on kerrassaan kamala, ja mitä sille on tehtävä jotta siitä saataisiin vähemmän kamala. Mutta vaikka näin onkin, eto ole pelkästään saanut alkeita, alat siepata jotain hienouksiakin. Sinä osaat kirjoittaa. Osaat. Lähes kuka tahansa pöhkö pystyy siihen, ja monet heistä kirjoittavat. Jos minä pystyn siihen, usko pois, sinäkin pystyt.
Julkaistu Kosmoskynä 2/1994:ssa. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.