Petri Hiltunen: Fantasian pahimmat kliseet - top 10
(Kosmoskynä 4/1995 - Legolas 1/1995)
Fantasiakirjallisuudesta on sen faneilla ja vastustajilla vankka mielikuva, yleensä jopa varsin samankaltainen. Fantasiaa ovat huikeat, pseudokeskiaikaiseen ympäristöön sijoittuvat seikkailut täynnä miekkamiehiä, velhoja, haltijoita ja lohikäärmeitä, ja mikäpä siinä, näinhän asia usein onkin. Roolipelit ja Tolkien-kloonit ovat pitäneet huolta koko genren jumiutumisesta todella kapeille raiteille, fanit tuntuvat olevan hämmästyttävän varmoja siitä, miten loitsu tulee heittää tai hirviö voittaa. Monet fantasian ummehtuneimrnista kliseistä otetaan itsestäänselvyyksinä, kuin taitoluistelun pakolliset kuviot. Tässä joukko itseäni eniten häiritseviä kliseitä.
1. Ennustukset
"Kun pimeä nousee sankka, nämä kuusi sen torjuvat vasta.." Eei! Ei! Poikki! Stop! Ei näin.Vihaan nykyään jokaista kirjaa, joka alkaa ennustuksella. Nämä ennustukset nimittäin aina toteutuvat! En muista ainoatakaan fantasiakirjaa, jossa ennustus olisi osoittautunut yhtä tyhjänpäiväiseksija perättömäksi kuin ennustukset tosielämässä aina paljastuvat.
Pahat voimat tekevät aina kaikkensa heittääkseen kapuloita rattaisiin, mutta turhaan. Olipa kyseessä vanha pergamentti, kuolevan kirous tai sirpaleinen enneuni, se toteutuu aina.
Jos joku orpo löytyy kruunun ja tähden muotoinen syntymämerkki jossakin ruurniinosassaan, siinä on kilpailijoiden turha enää pullikoida. Nopeimmin uskollisuutta vannoneet saavat kaiken kullan ja kunnian.
Miekka kivessä? Antakaa sikopaimenten ja aseenkantajien koettaa. Hassut syntymämerkit ja näyttävät sukupuut tekevät myös poikkeuksetta hyviä hallitsijoita. Todellisuudessa erilaiset kuningassuvut ovat olleet sikailun ja rappion pesäpaikkoja.
2. Taikaesineet
Miekasta kivessä päästään mukavasti erilaisiin taikaesineisiin. Näillä näyttäisi olevan yleensä kaksi tavattoman kiusallista piirrettä: a) ne ovat hukassa tai väärissä käsissä ja b) koko tunnetun maailman (se Euroopan länsiranta) kohtalo tuntuu riippuvan juuri niistä.
Satojen tuhansien sotilaiden kuolema kentällä ei koskaan näytä tuovan tulosta. Kaupunkeja vallataan ja hävitetään, mutta se on aina ajan pelaamista. Todellinen voitto riippuu aina jostain hemmetin kivestä tai talismaanista.
Jostain syystä myös ihmisten tappaminen on paljon hienompaa, kun se tehdään kuninkaille varatulla taikamiekalla. Maaginen haarniska tekee myös joukkojen johtajan kenestä vain.
Fantasia kaipaa kipeästi omaa Tuntematonta sotilastaan, mutta sitä odotellessa kannattaa lukea Glen Cookin erinomainen Black Company -sarja. Se on jo muukalaislegioonamaista sotakuvausta.
3. Matkat
Jostain syystä, kun tuleva kuningas tai kuningatar kavereineen haluaa pelastaa valtakuntia, hän ei neuvotteleeikä tee sopimuksia. Ei, hän lähtee matkalle! Yleensä löytääkseen ennustajan, joka tietäisi missä on taikaesine. Huokaus!
Tällaiset matkakirjat muistuttavat yleensä huonoa roolipeliä. Kuljetaan vaihtelevassa maastossa, poikki suon, halki aron, läpi metsän ja yli vuorten, tavataan viisaita erakkoja ja nälkäisiä petoja sopivassa suhteessa. Kerätään vihjeitä ja johtolankoja kunnes taikaesine löytyy, sitten vain lopputaistoon. Kuvottavaa!
Näitä matkakirjoja yritetään yleensä elävöittää runsaalla luontokuvauksella ja näyttävillä kartoilla, mutta päälliinmäiseksi jää yleensä ihmetys luonnon monimuotoisuudesta pienten alueiden sisällä. Kuuden kuukauden taivallus pelkällä arolla voisi olla opettava kokemus.
4. Vanhat valkohapsiset velhot
Kyllä meinaa lentää kirja seinään, kun harmaakaapuinen valkoparta vanha tuttu marssii esiin pitkään velhonsauvaansa nojaten. Tämä piippua poltteleva suippolakkinen hassu vanhus kätevine ja voimakkaine loitsuineen pitäisi jo valaa betonitynnyriin ja heittää mereen. Tosin sieltäkin tämä terävä-älyinen ja ikäisekseen yllättävän notkea ystämme pääsisi nopeasti ylös vanhan kamunsa merenjumalan avulla.
Apua! Miksi kaapu? Miksei jotain käytännöllisempää tai keskiaikaisempaa? Miksi suippolakki? Onko kukaan pitänyt päässään mitään niin idioottimaista kuin suippolakki? Kirkko, polttaessaan keskiajalla velhoja ja alkernisteja, pisti heidät pitämään suippo-
lakkeja tehdäkseen heistä naurunalaisia.Nämä vanhat veijarit myös tietävät kaikki hämärät ennustukset... ja pitävät huolta siitä, että ne myös toteutuvat. He pistävät miekat kiveen tai tammeen, järjestävät sormukset kantajilleen ja hoitavat tulevat kuninkaat paitsi valtaan, myös sosiaalisesti kasvattaviin tilanteisiin. Haiskahtaa pahasti tuomaripeliItä.
Heidän voirnillaan ei ole käytännössä mitään rajoja, mutta he hoitavat sankarit aina sopivasti pulaan. He tietävät kaikesta kaiken, mutta ovat yleensä poissa kun heitä tarvitaan. Kaikista fantasian kliseistä Gandalfin haamu on ehkä kaikkein vihattavin.
5. Uljaat taistelijat ja kauniit taistelijattaret
Nämä elämää komeammat, älykkäät ja aina hyvännäköiset seikkailijat voivat olla palkkasotureita, merirosvoja tai tulevia kuninkaita, mutteivät koskaan kovin realistisia hahmoja.
Palkkasoturius jättää jälkensä. Kasvot saavat helposti arpia taistelukentillä ja kapakkataisteluissa. Lähes kaikilta jääkiekkoilijoilta puuttuu omat etuhampaat, ja he ovat paremmin suojattuja kuin keskiaikaiset "virkaveljensä".
Nyrkiniskut rustottavat posket ja silmäkulmat, repivät korvat ja murtavat nenän. Miekka ei yleensä tee komeaa arpea kasvoihin, vaan vie nenän tai leuan. Huono ruoka ja kova elämä tekee miehistä ja naisista lyhyitä ja tanakoita.
Merirosvot olivat yleensä merimiehiä, jotka eivät enää saaneet kunnon työtä laivoilta. Syynä siihen saattoi olla vamma, niitä tuli tapaturrnaisestikin paljon. Siksi merirosvoilla on perinteisestikin silmälappuja, koukkukäsiäja puujalkoja.
Komeat aatelismerirosvot olivat yleensä kaappareita, kuninkaan luvalla toimivia, vihollisaluksia rosvoavia raakalaisia.
Tulevat kuninkaat ovat tietysti oma lukunsa... Mutta katsokaapa vanhoja veistoksia ja maalauksia kuninkaista. Jopa kaunisteltuinakin nämä aateliset rotuvaliot olivat rumaa ja tyhmännäköistä sakkia.
6. Haltijat
Muistan pitäneeni heistä joskus. Nämä kauniit, iloiset ja puhtaat arjalaisen rodun mallinuket, jotka elävät luonnon kanssa harmoniassa koskaan likaamatta käsiään tai vaatteitaan, laulaen, leikkien ja pitäen telepaattista yhteyttä eläimiin, saavat minut nykyään lähinnä vaivautuneeksi. Ei heistä enempää.
7. Hauskat kumppanit
He ovat todellinen kirous. Sankarilla pitää olla narrinsa. Kun sankari ajattelee maailman pelastamista, ajattelee hänen hupsu kaverinsa nälkää ja janoa. Yleensä höpöttää vielä juhlaruuista.
Taistellessa hassua kumppania pelottaa, kun sankari kohtaa pelkonsa. He ruikuttavat, varastavat, valehtelevat, ovat itsekkäitä ja kateellisia, pähkinänkuoressa siis ovat kaikkea sitä, mitä puhtoinen sankarimme ei voisi olla.
Ovatko he keventämässä tunnelmaa? Näyttämässä narrina sankarin koomisen vakavuuden? Ei suinkaan. He ovat mukana näyttääkseen sankarin paremmassa valossa. Sankari saa sietää heitä loputtomiin, pelastaa heidät monesti, kuunnella heidän huonoja vitsejään, ja vastineeksi nämä onnettomat ressukat joutuvat pelastamaan sankarin kun tilanne on pahin. Tai ei nyt ehkä pahin, sillai sopivan paha.
Pahinta on, etteivät hauskat kumppanit rajoitu vain fantasiakirjallisuuteen, he ovat levinneet kaikkiin kuviteltavissa oleviin viihteen muotoihin (no, naisten romantiikkaa ja pornoa lukuunottamatta).
8. Barbaarit
Kun tavernan ovi potkaistaan auki ja sisään astuu harmaasilmäinen, teräväkatseinen, uskomattoman vähäpukeinen ja naurettavan lihaksikas taistelija, meinaa kirja taas lentää seinään.
Pidän kyllä Conanista, mutta hänen vääristynyt, remuava, sovinistinen ja sikaileva haamunsa vainoaa sitä toista puoliskoa fantasiakirjoista. Barbaareissa on monesti jo hyvää yritystä, mutta nämä sortuvat usein pseudoviikinkipelleilyksi sarvikypärineen, norjalaisen kuuloisine nimineen ja punakeltasävyisine hius- ja partakuontaloineen.
Conan-tyypit ovat pahimpia, jostain syystä plagioidaan vain Marvel-sarjakuvien aivotonta puoli alastonta rellestäjää, eikä Howardin lähes intiaanimaista jaloa villiä. Viikinkien ja intiaanien fyysinen suorituskyky oli toki uskomaton, samoin heidän kivunsietokykynsä ja taisteluvimmansa, mutta olisi mukavaa jos heidän ajattelustaan ja kulttuuristaan välittyisi jotain näihin heidän moderneihin irvikuviinsa.
9. Hirviöt
Kaikki kunnon sankarit ja sankarittaret tarvitsevat arvoisiaan vastustajia. Fantasiassa vain niin kovin usein heitetään hirviöitä sankarin tielle ainoastaan piristämään muuten tylsää matkaa tai vartioimaan jotain aarretta, joka ei itsessään voisi hirviötä vähemmän kiinnostaa.
Harvoin fantasiassa pysähdytään ajattelemaan käytännön biologiaa: mikä tekee leijonasta jalon pedon ja aamikotkasta hirviön? Miksi yksisarvinen on maaginen? Miksi hevonen, jolla on sarvi otsassa, olisi mitenkään merkittävämpi kuin sarveton? Miten minotauruksia syntyy?
Mitä nämä kaikki hirviöt syövät pimeissä luolissaan? Miksi ne viihtyvät niissä? Ymmärrän, että fantasiassa täytyy olla fantastisia elementtejä, mutta kaiken selittäminen yksinkertaisesti magialla on liian helppoa, samoin kuin tiettyjen eläinten yleisyys.
On kentauria, pegasosta,lohikäärmettä ja griippiä, mutta miksi aina tietyt samat? Keskiaikainen mielikuvitusfauna on todella laaja, voisi helposti kansoittaa maansa käyttämättömillä ja silti hauskoilla ja kiinnostavilla olennoilla.
10. Pahan valtakunta
Tämä ansaitsisi jaetun ykkössijan, mutta jätin sen viimeiseksi voidakseni pureskella sen rauhassa. Pahan valtakunta on yksi fantasian kahlitsevimmista kliseistä. Sen täytyy olla olemassa, ja sen täytyy olla paha.
Miten muuten voisi nykyaikainen humanisti oikeuttaa omalletunnolleen vuosikymmeniä jatkuvat sodat, tuhotut kaupungit, poltetut kodit, kaatuneet miehet ja naiset? Pahat aloittivat! Sieltä ne tulvivat rajan yli. Ne ovat rumia, niillä on mustaa verta, ne pukeutuvatkin mustiin. Niillä ei ole sääliä, ne ovat tyhmiä, monesti jopa eri rotua kuin me. Fantasiassa ei tarvitse neuvotella, sopia tai sietää muukalaisia; olet joko meidän puolella tai meitä vastaan.
Pahojen sijoittamisella itään on pitkät perinteet. Länsi-Eurooppahan on fantasiassa sivistyksen kehto, meillä on haltijat, nuo kirkassilmät silkohapset, meillä on valkoisiin pukeutuvat velhot ja... no... erikoinen, mutta kunnon kuninkaiden alaisuudessa toimiva feodaalisysteemi. Pahoilla on tietysti paha feodaalisysteemi.
Pahat kuninkaat ovat monesti myös pahoja velhoja, syvällä mustan magian salaisissa syövereissä. Jos he voittavat, katoaa maasta valo, lämpö, rakkaus, kasvit ja eläimet. Kyllä moista petoa kannattaakin vastustaa.
Sota ei tietenkään voi loppua ennen pahan kuninkaan kuolemaa. Ei rauhaa, ei aselepoa, ennenkuin pääpahalta on henki pois. Onneksi pahat kuolevat loppuun asti taistellen, olisi ikävä teloittaa antautuineita vankeja. Lisäksi pahoilla on tapana kaatua omaan miekkaansa, tuhoutua omaan loitsuunsa tai joutua omien tappamaksi. Sellaisia ne pahat ovat, ei niihin voi luottaa.
Julkaistu Kosmoskynä 4/1995:ssa. Piirrokset: Petri Hiltunen. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.