Vesa Lehtinen: Stereotyypit ja arkkityypit
(Kosmoskynä 2/1996)
"Myytteihin ja maailmankirjallisuuteen sisältyy tiettyjä, kaikkialla yhä uudelleen käsiteltyjä teemoja ... Näitä tyypillisiä kuvia ja yhteyksiä minä nimitän arkkityyppisiksi kuvitelmiksi. Mitä selvempiä ne ovat, sitä enemmän niihin liittyy voimakkaita tunnesävyjä. Ne ovat vaikuttavia, tekevät meihin voimakkaan vaikutuksen ja kiehtovat meitä. Ne ovat peräisin arkkityypeistä, joita sinänsä on mahdoton kuvata, piilotajuisista esimuodoista jotka näyttävät kuuluvan psyyken perittyyn rakenteeseen ja jotka voivat esiintyä spontaanina ilmiönä."C.G.Jung: Das Gewissen in psycholohischen sight
Tällaiselta kuulostaa sveitsiläissyntyisen Carl Gustav Jungin arkkityyppiteoria. Toisin kuin oppi-isällään Freudilla. Jungilla ei tietääkseni ole kovinkaan hyvää mainetta akateemisessa maailmassa vaan häntä pidetään lähinnä mystikkona. Joseph Campbell jatkoi ajatusta omaan tapaansa kirjassaan Sankarin tuhannet Kasvot ja päätyi osaksi jenkkiläistä mytopoeettista liikettä.
Arkkityypin ilmentymä muuttuu aikakauden ja ympäröivän kulttuurin mukana. Arkkityypille itsellään ei ole persoonallisuutta mutta sitä voi käyttää jalustana jonka päälle henkilöhahmon voi rakentaa. Toisin kuin Tolkienin matkijat ja muut vastaavat tuntuvat luulevan, henkilöhahmon arkkityyppinen merkitys ei löydy tarinan henkilön ulkonäöstä vaan siitä, missä osassa se on tarinan rakenteessa.
Liian monta kertaa arkkityypistä on tullut stereotyyppi; hahmon merkitys on kadonnut tavaksi jääneiden yksityiskohtien alle ja muuttunut pelkäksi analyysin välikappaleeksi. Kirjoittaja yrittää epätoivoisesti saada aikaan alkuperäistä tunnelmaa ja päätyy ainoastaan plagiointiin. Hahmon merkitys kumoutuu.
Varsinkin fantasiassa arkkityyppisillä hahmoilla pitäisi olla jokin merkitys. Mutta näitä ideoita voi käyttää muissakin tarinoissa. Niitä pursuaa valtavirran kirjallisuudessakin joten arkkityyppinen hahmo voi ilmestyä vaikkapa avaruusasemalle johon ei ole kytketty kuolontähteä.
Mikään lista ei voi kattaa kaikkia mahdollisuuksia eikä kaikissa tarinoissa ole kovin helposti havaittavia yhteyksiä arkkityyppeihin. Siten tämäkin esitys on lyhyt, epätäydellinen ja yksinkertaistava.
SankariSankari tai päähenkilö on yleensä se johon lukijan (tai kuuntelijan) toivotaan samastuvan (kuten aina, poikkeuksiakin löytyy.). Jungilaisittain sankari edustaa tietoista mieltä.
Sankari on symboli useammalla kuin yhdellä tavalla. Historiasta kerrotuissa kansantarinoissa on jostakusta, joka on joskus todella elänyt, tehty eponyymi, kansansa tai heimonsa edustaja. Kahden kansanryhmän välillä käydyt sodat kerrotaan kahden kulttuurin edustajien välisenä kaksintaisteluna. Vielä nykyaikaisissa historioissakin puhutaan kenraalien urotöistä vaikka selvästi tiedetään ketkä siellä kentällä kuolivat.
Sankarin alatyyppejä sitten riittääkin vapahtajasta suureen johtajaan. Antisankareista puhumattakaan. Tämän arkkityypin käyttöä näkee varsinkin politiikassa. Standardifantasiassa sankarilla on aina se isoin – öö – miekka ja suurimmat lihakset.
Sankari saa taitonsa jostakin epätavallisesta lähteestä tai on ehkä ainoa joka pystyy käyttämään jotain kuten esimerkiksi Excaliburia saksilaisten tai avaruuslaivastoa insectoidien tuhoamiseen. Japanilaiset jättiläisrobottitarinat ovat pullollaan lapsia jotka osaavat jo valmiiksi ohjata näitä sotakoneita. Jo Campbellin kaavan mukaisesti hänen olisi tuotava maailmalle tai ainakin omille seuraajilleen jotain uutta - ylivalomatkustuksen taito, sanoma tähdistä kaksineuvoisille tai ase, jolla vihollinen kukistetaan. Ei silti että sitä heti hyväksyttäisiin - kiittämättömyyshän on maailman palkka.
VarjoVarjo on yleensä samaa sukupuolta kuin tarinan varsinainen päähenkilö - jollei muuta niin ulkonäöltään. Varjo edustaa tavallisesti sitä puolta tietoisuudesta jota henkilö itse ei halua tunnustaa omakseen. Se tarjoaa vastapuolelleen houkutuksia ja kiusauksia toimia hänelle opetettujen moraalisääntöjen vastaisesti. Ilmiselvä Jekyll vastaan Hyde - tilanne.
Varjo yleensä projisoidaan johonkin muuhun - yleensä viholliseen. Onko kukaan ihmetellyt miksi kenen tahansa supersankarin viholaiset ovat enemmän tai vähemmän hänen kaltaisiaan? Saatanakin on langennut enkeli joka pystyy vain turmelemaan luomistyötä – ajatus jonka Tolkien siirsi Keski-Maahan. Morgothiin ja Sauroniin. Mustasukkaisuusdraamassakin kilpakosijat ovat usein samanlaisia.
Alienit tai muut "epäinhimilliset" hirviöt ovat saaneet useimmiten Varjon osan; niiden hirviömäinen käytös on itse asiassa joskus "inhimillisempää" kuin niitä vastaan taistelevien sankarien konsanaan. Avaruuden muukalaiset ovat ilmeisesti saamassa takaisin tämän roolin Independence Day-elokuvan tapaisten tarinoiden muodossa.
Toinen esimerkki; Phil Deckart, Blade Runnerin replikanttimetsästäjä, ei metsästä niinkään vihollisiaan kuin omaa Varjoaan. Kumpi tässä käyttäytyy konemaisesti?
Varjon hyväksymisestä on harvemmin kysymys ja standardifantasiassa ei juuri koskaan. Yhtenä esimerkkinä kelpaisi Elijah Baley (Asimovin Teräsluolat), joka alussa näkee robottikumppaninsa lähinnä vihollisena muiden Maan asukkaiden tavoin kunnes oppii sitä sietämään. Joissakin ritaritarinoissa ja esim. Gilgamesh-eepoksessa vihjataan hieman tähän suuntaan; Gilgamesh, joka edustaa sivistystä ja Enkidu, ns. primitiivisemmän elämäntavan edustava, taistelevat ensin mutta päätyvät sitten ystäviksi.
Toinen vaihtoehto on joutua Varjon valtaan kuten Stephen Kingin Hohto-kirjassa. Useampi kuin yksi riivaajan valtaan joutuminen liikkuu tässä teemassa.
Animus/AnimaAnimus tarkoittaa naisen niitä ominaisuuksia joita pidetään maskuliinisina. Anima puolestaan viittaa miehen feminiiniseen puoleen. Kummallakin on sekä luovia että tuhoavia piirteitä.
Anima on ollut tarinoiden aiheena aika kauan; kuinka paljon "sankari pelastaa neidon"-teemassa on animan etsimistä jää luultavasti ratkaisematta. perinteiset intuitiota vahvistavat muusat - ovat ne sitten joenhenkiä, linnanneitoja tai kissakurtisaaneja - ovat myös yleensä olleet naisia.
Liiankin monella naishahmolla ei ole juuri muuta tekemistä kuin pääsankarin, miehen, petikaverina tai pelastettavana oleminen; silloin naishahmon luonne kutistuu pelkkään symbolimerkitykseen. Tätä huomaa varsinkin alkuperäisessä Star Trek-sarjassa jossa naishahmojen ainoa funktio on Kirkin heiloina heiluminen.
Onko Kadonnut Maailma-romanssi juuri muuta kuin miehen (aktiivisen puolen) etsintämatka naisellisen puolensa (joka hänellä on jo kerran ollut ja sitten viety pois) myyttisessä ympäristössä jossa hirviöt (yleensä dinosaurukset) vaanivat. Tulisikohan alitajunta mieleen? Jung mainitsee Rider Haggardin romaanin She. Kuinkahan monta Animaa löydettiin Tarzanin avustuksella?
Etsinnän kohteen ohella Anima voi olla myös opas, kuten edellä mainitussa Haggardin romaanissa. Esimerkkinä vaikkapa Beatrice joka Danten Jumalaisessa näytelmässä johdattaa tätä Kiirastulessa. Ei niin että kaikki tiet johtaisivat oikeaan suuntaan.
Animuksesta löytyy hieman vähemmän esimerkkejä. Yhtenä harvoista kannattaa mainita Spock. Spockin puoliverisyys tekee hänestä jo toisen lajin arkkityypin muiden puoli-ihmisten (kentaurien ja satyyrien) tapaan. Spock hahmona ei ole machoileva eikä kuljeta mukanaan petikavereiden rivistöä. Niinpä hän näemmä päätyi trekkerinaisten suosikiksi TV-sarjassa jossa naispersoonallisuuksia ei juuri ole. Hänestä tuli jopa joidenkin faniklubinsa naisjäsenten muusa.Jungin katsantokannalta animus ei ole intuitiivinen vaan kaksijakoinen joko-tai - asenne, joka ei tunne poikkeuksia. Kielteinen animus voi olla äidin omistushalu tai naisen huonommuudentunne.
Anima tai animus voi olla kielteinen tai myönteinen; neutraalina sillä ei ole juuri vaikutusta. Se voi olla mitä tahansa jommankumman sukupuolen seksipommista (joita löytyy aika paljon) realistisempiin hahmoihin; ne täyttävät milloin ruumiillisia, milloin henkisiä tarpeita.
Opastaja/OpettajaArkkityyppiteorian mukaan opastajahahmo on muun psyyken symboli joka auttaa sankaria, joka edustaa tietoista mieltä, egoa. Nykyaikana jalustalle korotetut urheilusankaritkin vaativat managereja ja sponsoreita.
Sankarin opastaja on usein epätavallinen; Akilleuksen opettajana toimi kentauri Cheiron, Theseuksella itse Poseidon. Japanilaiset kansantarinat väittävät että Minamoto no Yoshitsune, sinänsä historiallinen miekkailumestari, oppi taitonsa tenguilta, metsien taruasukeilta. Yoda ja B5:n Kosh eivät olleet ihmisiä.
Vanha viisas mies/nainenViisas mies tai nainen on Itsen, kokonaisen psyyken symboli. Vanhan Gandalfin haamu, jota Petri Hiltunen joskus käytti, on melko hyvä nimitys. Itse kuitenkin´puhuisin vähintään Merlinin tai vaikkapa Väinämöisen haamusta (tässä sarjassa vaka vanha kanteleenpimputtaja on muuten inhimillisimpien joukossa).
Samankaltaisia hahmoja löytyy sekä fantasiakirjallisuuden sivuilta kuin tarustoistakin. Standardifantasiassa miltei jokainen velho tai velhotar yrittää matkia tätä kaavaa Länsimaisten lastensatujen viisas pöllö seurannee samaa kaavaa.
Kaavaan ei tietenkään saa jämähtää. Arkkityypin tarkoituksen voi säilyttää tekemättä hahmosta Obi-Van Kenobin kopiota. Sukupuolen vaihtaminen on alkeellisimpia muunnoksia.
Ikä ei kuitenkaan ole olennaista; Merkityksen arkityypin merkitys on tietysti merkittävintä.
VeijariVeijari on oma käännökseni englanninkielisestä termistä Trickster. Nämä hahmot ovat usein naurettavia, käyttäytyvät omituisesti tai lapsellisesti tai vähintään "epämoraalisesti".
Veijarin voi katsoa olevan sankarin esiaste, primitiivisempi muoto. Veijari käyttäytyy vaistomaisesti tai kuten kiukkuinen lapsi joka suuttuu vähästä ja aikoo tuhota kiusallaan maailman. Vähintään he aiheuttavat hämminkiä. Mutta Veijarin "käytännön pilat" voivat olla pirullisia, jopa tuhoisia.
Veijarin motiivit ovat itsekkäät ja hän auttaa muita lähinnä vahingossa. Silti hän ei ole tarinan konna ja kaikkein moralistisimmissa tarinoissa hänestä pikkuhiljaa alkaa tulla "yhteiskuntakelpoinen". Veijarin yhteiskuntakelpoisuus on tietenkin suhteellista; hän rikkoo joka ikistä "ikuista sääntöä", joskin harvoin vain huvikseen.
Nykyaikaisissa tarinoissa Veijari on vain varjo itsestään. Varsinkin standardifantasiassa hän on korkeintaan se vähän ovela veikko joka osaa tiirikoida lukot – eli Dungeons & Dragons-pelin Varas-hahmoluokka. Mutta kaikkien yhteiskunnan sääntöjä rikkovien hahmojen - Corto Maltesen Rasputinin, Ruostumattoman Teräsrotan, Pikku Myyn ja muiden joilla on luonteessaan "pieni vika" - takana kurkistaa Korpin, Kojootin tai Lokin haamu.
Kaikkivaltias isäMelkein kaikkien jumalryhmien päänä on kosminen isähahmo (tai sitten hän hoitaa koko homman itse). Tarinassa tätä tyyppiä edustaa miltei mikä tahansa hallitsija - hyvä tai paha. Luke Skywalker ei ollut ainoa jolla oli ongelmia faijansa kanssa.
Monet tieteistarinoiden "isähahmoista" ovat teknologista perua. Vaikka Neurovelhon jumalhahmo onkin lähinnä tietokoneohjelma, ei se rooliltaan juuri eroa muista muuten kaikkivaltiaista jumalista jotka halki vuosituhansien ovat kaivanneet kuolevaisen sankarin tekemään hommat puolestaan. Vastaavia konstrukteja löytyy Varleyn Gaea-tilogiasta ja Hyperionista.
Mutta onko Kaikkivaltiaan Isän välttämättä oltava hyväntahtoinen? Jospa kysymyksessä onkin Iso Veli kuten Orwellin kirjassa 1984?
Äiti maaHuolimatta siitä kuinka valoisassa valossa äitihahmo tavallisesti esitetään, arkkityyppiset äitihahmot ovat hieman monimuotoisempia. Neitsyt Maria on ilmiselvä äitihahmo (jonka katolinen kirkko julisti pyhimykseksi vasta 1900-luvulla vuosisadalla katseltuaan toistatuhatta vuotta hänen suosiotaan tavallisen kansan keskuudessa).
Kuten muutkin arkkityypit, äitihahmo voi esiintyä sekä myönteisessä että kielteisessä valossa. Jokaisella ihmisellä on vähintään jokin kuva äidistä vaikka isästä ei olisi tietoakaan.
Meaning in Star Trek-kirjassa Karin Blair rinnastaa kaksi klassisen Star Trekin suurinta hirviötä - planeetansyöjäputken ja Hortan - tämän kosmisen äitihahmon eri versioiksi. Ensin mainittu vetää planeetan sisäänsä (kohtuunsa) ja tuhoaa sen alkutekijöihinsä, Horta puolustaa muniaan melkein viimeiseen asti kunnes Spock, saapuu ratkaisemaan tilanteen.
Alien-elokuvien Ripley itse asiassa päätyy taistelemaan sekä tuhoavaa äitihahmoa että omaa Varjoaan vastaan. Toisessa osassa jossa hän päätyy suojelemaan ihmistyttöä Alien-"äidin" synnyttämältä hirviölaumalta ja neljännessä hän on jo itse puoliksi alieni. Ja ainakin Philip Jose Famer on leikkinyt tällä arkkityypilla "Äiti"-nimisessä novellissaan. Solariksen sukupuolesta vain emme voi olla varmoja...
Äitihahmon ei siis tarvitse olla ihmishahmoinen. Kuka muistaa kuka hoivasi Rooman perustajakaksosia?
Kaiken KukkuraksiTässä on mainittu lähinnä niitä arkkityyppejä joita voi jossakin muodossa käyttää tarinan hahmona. Muitakin tietysti olisi mutta niitä voi käyttää lähinnä ympäristön piirteinä. Tai sitten käyttää esim. henkisen etsinnän tarinatyyppiä kuten manalanmatkaa (joka on jo joitakin kertoja tehty Kyberavaruuteen) tai messiaaksi eli pelastajaksi ryhtymistä tai sellaisen etsimistä.
Mandalan ja Kvaterniteetin tapaa korkeintaan tarinan ympäristössä ja miljöössä. Mandalasta, kokonaisuuden arkkityypistä joka monesti on ympyrä tai nelitahokas, voi ehkä tehdä avaruusalusten muotoja (kuten Millenium Falconeja tai Enterprisen komentosiltoja).
Kosmisen Ihmisen arkkityyppi - johon rooliin ovat joutuneet erilaisten uskontojen alkuhahmot Viikinkien Ymiristä Antero Vipuseen ja Buddhasta Jeesukseen - on hieman liian suurisuuntainen jotta sitä voisi käyttää inhimillisenä henkilöhahmona. Ja kivien ja jalokivien käyttäminen samassa tehtävässä - Itsen symbolina - menee taikaesineiden (tai monoliittien) puolelle.
Eikä hahmon tarvitse olla yksiselitteisesti yhden arkkityypin ilmentäjä. Jospa Sankari onkin Viisas Opettaja, uskollinen Opas, yksinhuoltaja tai varas...
Lähteitä (muiden muassa):Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot
Carl Gustav Jung: Unia, Ajatuksia, Muistikuvia
Carl Gustav Jung: Symbols of Transformation
Carl Gustav Jung: Aion
Carl Gustav Jung: The Archetypes and the Collective Unconscious
Carl Gustav Jung: Man and his symbols
Karin Blair: Meaning in Star Trek
Julkaistu Kosmoskynä 2/1996:ssa. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.