Pasi Jääskeläinen: Ideasta Atoroxiin
(Kosmoskynä 1/2000)


 

Seuraava artikkeli julkaistiin alun perin Kosmoskynä 1/2000:ssa. Siinä moninkertainen Atorox- ja Portti -voittaja Pasi Jääskeläinen kävi läpi juhlitun novellinsa Missä junat kääntyvät syntyprosessia. Vaikka kirjoittajan kaavailema idea myös muiden novellien syntyprosessien läpikäynnistä ei lopulta toteutunutkaan, on seuraava artikkeli erinomaista luettavaa etenkin aloittelevalle kirjoittajalle. Kuinka luodaan novelli, joka ei kompastele kliseisiin tai rakennu ensimmäisen mieleen tulevan idean varaan? Itse novelli on luettavissa Portti 1/1997:n lisäksi Jääskeläisen samannimisestä novellikokoelmasta.

 


 

Kirjoittajaksi on helppo ryhtyä. Tarvitaan vain kaksi asiaa: 1) ideoita ja 2) kärsivällisyyttä muokata ideoista valmiita tekstejä. Ideoiden hankinta ei ole ongelma, ei ainakaan jos on The Associated Writers of the World -nimisen järjestön jäsen ja osaa lukea auttavasti englantia. Tällöin voi tilata All the Good Ideas for Writing and Different Formulas for Using Them -nimisen kuukausittain ilmestyvän lehden.

Se sisältää kaikki mahdolliset ideat ja valmiit kaaviomallit niiden toteuttamiseksi. (Ette kai todella kuvitelleet, että oikeat kirjailija keksivät Itse ideat kaikkiin niihin kirjoinsa? Tai työstäisivät itse kaikki ne monimutkaiset juonikuviot?) Järjestön jäsenyyttä voi kuitenkin anoa vasta kun on saanut ensimmäisen romaaninsa julkaistuksi.

Siihen saakka kirjoittajan on tyydyttävä itse keksimiinsä ideoihin ja juoniin. Tässä artikkelissa pyrin opetusmielessä havainnollistamaan sitä metodia, jolla olen itse onnistunut työstämään älyttömältä kuulostavan idean Atorox-palkituksi novelliksi.

 

Idealaaria penkomassa

Ideoiden hankkiminen on vaikeaa. Varsinkin aloitteleva kirjoittaja keksii useinkin kasoittain kuolemattomia, suorastaan loistavia novelli-ideoita. Niissä ei ole muuta vikaa kuin se, että jo se maailman ensimmäinen sf-kirjoittaja on käyttänyt samat ideat viidessä ensimmäisessä tarinassaan.

Nämä ideat liittyvät yleensä Aatamiin ja Eevaan, oman itsensä isäksi tulemiseen aikamatkan kautta, sivistyksen tuhoon, muukalaisten hyökkäykseen ja Jeesukseen, joka onkin oikeasti joko aikamatkailija tai alien. Ideat olivat oikein hyviä ja tuoreita joskus 1500-luvulla, mutta niiden viimeinen käyttöpäivä on jo ajat sitten tullut ja mennyt.

On olemassa joukko käyttämättömiäkin ideoita. Niissä ei ole mitään muuta vikaa kuin että ne ovat suurimmaksi osaksi erittäin typeriä. Miksi ne muuten olisivat käyttämättömiä? Ainakin pari miljardia sf-kirjoittajaa on jo ehtinyt penkoa kollektiivisessa tajunnassamme sijaitsevaa idealaaria ennen kuin me raukat olemme edes kynää nähneet. Jäljellä olevat ideat ovat älyttömiä, typeriä, käyttökelvottomia, lapsellisia, hourupäisiä, käsittämättömiä ja kaikin puolin perin rupisia.

Ja niitä meidän on käyttäminen, jos jotakin kliseetöntä aiomme kirjoittaa.

 

Hohtokalamuhennoksen valmistamisesta

On siis valittava yksi ideoista ja ryhdyttävä töihin. Jos löydetty idea vaikuttaa hyvältä, voi pikaisesti lukaista jonkin ikivanhan sf-krjan ja löytää sen aivan varmasti sieltä juuri siinä muodossa, johon sen itsekin olisi saattanut.

Hyviä, käyttämättömiä ideoita ei yksinkertaisesti enää ole jäljellä; kun tämän hyväksyy, ei tuhlaa aikaansa. Lähtökohta edes kohtalaisen omaperäisen novellin kirjoittamiseen on siis se, että idean on vaikutettava typerälta, omituiselta ja täysin käyttökelvottomalta.

Tuoreista paistilihoista valmistaa keskinkertainenkin kokki kohtalaisen hyvän aterian. Ammattitaitoinen kokki loihtii maittavan aterian jopa makkarasta. Ajatellaanpa Stephen Kingiä: kuinka monta todella omaperäistä ideaa hänen kirjoistaan löytyy? Kummitustaloja, vampyyrejä, ihmissusia, avaruusaluksia ja yliluonnollisilla kyvyillä varustettuja lapsia?

Jos Suuret Alkuperäisideat ovat paistilihoja, ovat nämä ideat silkkaa makkaraa. Silti herra Kingin tarinat viihdyttävät monia, koska herra King osaa kokata makkaransa kekseliäästi, niin ettemme välttämättä edes tajua syövämme makkaraa ennen kuin alamme tutkia annostamme analyyttisesti.

Niitä helppoja paistilihoja me myöhempien aikojen kirjoittajat emme enää eteemme saa. Makkaramestareita taas on tarjolla aivan liikaakin. Mistä siis saisimme ainekset tarinaan, joka Erottuu Muista?

Kun naudat on syöty eikä makkara maistu, täytyy lähteä kalaan. Lähellä pintaa uivat ahvenet ja särjet ovat tuttuudessaan mielenkiinnottomia, jättäkäämme ne rauhaan. Mutta pimeissä syvänteissä ui otuksia, jotka pelottavat outoudellaan. Kutsukaamme niitä "hohtokaloiksi".

Kun sellaisen näkee, ei tulisi mieleenkään syödä sitä. Hohtokalaa tekee mieli pinkaista pakoon, varsinkin jos on se, jonka pitäisi muka siitä jonkinlainen ateriakin loihtia. Se ei näytä syötävältä vaan myrkylliseltä, vastenmieliseltä ja inhottavalta - täysin kelpaamattomalta ravinnoksi.

Mutta siinähän se on, meidän raaka-aineemme nimittäin: syvänteestä ylös hinattu outo ja puistattava hohtokala.

Kuinka edetä? Ensinnäkin on löydettävä hyvä resepti, jota soveltaa. Oikeilla lisukkeilla, mausteilla ja valmistustavalla lopputuloksena on herkkua, joka sekä maistuu että jää mieleen. Kirjoittamisessa hyvä resepti tarkoittaa mielenkiintoisia henkilöhahmoja, tarkkaan harkittuja juonenkäänteitä, oikein viritettyjä tarinansisäisiä jännitteitä ja oikeanlaista tyyliä.

Väärän reseptin valitseminen taas johtaa siihen, että lopputulos näyttää siltä, mitä onkin - pahoinpideltyä hohtokalaa lautasella. Pitäisikö se muka vielä syödä?

 

Lapsuuden painajaiset

Itse olen havainnut lapsuuteni painajaisunet erittäin hyväksi hohtokala-apajaksi. Absurdit unikuvat ovatkin ehkä paras esimerkki hohtokalasta ja sen vaativuudesta ruoka-aineksena. Kaikkein elävimmin ovat mieleeni jääneet junaunet, joita olen nähnyt ainakin kolmivuotiaasta saakka. Isäni vei minut usein Jyväskylän rautatieasemalle katselemaan junia, kun olin lapsi. Ne tekivät minuun syvän vaikutuksen.

Unissani junat huomasivat minut, pienen pojan, joka seisoi radan vieressä. Ne heräsivät jotenkin henkiin, suistivat itsensä kiskoilta ja lähtivät jahtaamaan minua pitkin kaupunkia. Katollakaan en ollut - junat uhmasivat kaikkia fysnkan lakeja ja ajoivat vaunuineen junat kaikkineen kerrostalon pystysuoraa seinää ylös.

Yrittivätkö ne ajaa päälleni? Sitä en saa koskaan tietää. Ne eivät kertaakaan saaneet minua kiinni. En tohtinut pysähtyä kohtaamaan niitä. Ehkä ne halusivatkin minut kyytiinsä. Ja ehkä tämä vaihtoehto kaikkine mahdollisine merkityksineen on vieläkin pelottavampi kuin pelkkä junan alle jääminen.

Junissa on jotakin salaperäistä, eikös vain? Kaikki lapset lumoutuvat nähdessään junan. Ne tulevat jostakin ja menevät jonnekin. Ne eivät pysähdy, jos menet seisomaan niiden eteen. Siinä mielessä ne ovat vääjäämättömiä. (Tämän olen opettanut omalle kolmivuotiaallenikin.) Mutta jos pysyy poissa kiskoilta, ne eivät voi koskea sinuun. Periaatteessa.

Junaunet eivät loppuneet, kun aikuistuin. Tajusin, että niillä oli minulle jokin outo merkitys, jota minun oli työstettävä. Olin jo opetellut kirjoittamaan. Olin voittanut Portin novellkilpailun kaksi kertaa ja kaipasin ideoita. Päätin, että yrittäisin kirjoittaa junat ulos päästäni. Vaimoni katsoi minua kuin vähämielistä. "Kirjoitat novellia junista, jotka heräävät henkiin ja karkaavat kiskoilta?"

Ja typerältähän se kuulosti minustakin. Ja haasteelta. Niin kuin hohtokalan pitääkin kuulostaa. "Katsopas kultaseni, mitä vedin ylös siitä pimeästä syvänteestä! Sillä on seitsemän silmää ja siitä sojottaa piikkejä ja siitä tihkuu kelmeää valoa - mikä hieno ateria siitä tuleekaan!" Päätin, että jos olisin oikea kirjoittaja, pystyisin kirjoittamaan tästä järjettömän kuuloisesta aiheesta toimivan novellin.

 

Moottori ja jonkinlainen kone sen ympärillä

Luin joskus eräästä kirjoitusoppaasta, että jokainen idea voidaan toteuttaa monella eri tavalla, joista jokin on kaikkein paras ja kaikki muut tätä parasta huonompia. Hätiköivä kirjoittaja tyytyy ensimmäiseen reseptiin, joka mieleen tulee, ja tyrkkää raaka-aineensa uuniin.

Lopputulos voi olla onnistunutkin, jos raaka-aineena on jotakin helppoa, kuten makkaraa, mutta aika usein valmis juttu ei hyödynnä kaikkia idean tarjoamia mahdollisuuksia. Sitä paitsi hohtokalasta ei tule edes syömäkelpoista ellei sitä valmista juuri oikeanlaisella reseptillä. Joten pitää siis suunnitella, harkita ja kirjoittaa alku niin monta kertaa uusiksi, että lopulta tajuaa löytäneensä sen oikean tavan hyödyntää ideaa.

Harvoinhan idea on mikään valmis tarina, joka vain siirretään mielen tekstinkäsittelylaitteesta sormien kautta tietokoneen näytölle. Unohtakaamme hetkeksi ruoanlaittovertaus. Ajatellaan ideaa sen sijaan moottorina.

Jokaisen moottorin ympärille voidaan rakentaa vaihteleva joukko erilaisia laitteita. On olemassa hyvin pieniä moottoreita ja isoja moottoreita. Ajatelkaamme, että saamme käytettäväksemme ison moottorin. Iso moottori voidaan kytkeä pyörittämään renkaita, jolloin tuloksena on esimerkiksi auto tai moottoripyörä.

Moottori voidaan kytkeä myös esimerkiksi potkuriin, jolloin tuloksena on joko vene tai - jos moottori on kyllin voimakas ja runkoon kiinnitetään siivet - vaikkapa lentokone. Hölmö mekaanikko tuhlaisi koko hienon moottorin rakentamalla sen ympärille vatkaimen, jonka pyörittämiseen riittäisi aivan pikkuruinenkin moottori.

Tunsin, että ideani karkailevista junista oli paitsi hohtokala, myös iso moottori. En halunnut siitä vatkainta tai hammasharjaa. Halusin siitä jotakin suurempaa. Helikopterin? Ei. Hohtokalamoottori olisi aivan liian merkillinen sellaiseen käyttöön.

Rakentaisin mieluummin jonkinlaisen avaruusaluksen ja aikakoneen risteytyksen, joka kiidättäisi kyytiinsä nousseen lukijan aivan uusiin maisemiin ja välittäisi hänellekin mahdollisimman täydellisesti sen oudon lumon, joka juniin minun mielessäni liittyi.

Mutta kuinka rakentaa toimiva aika-avaruusalus?

 

Aluksen rakentaminen alkaa piirustusten laatimisesta

Aluksi moottorin ympärille pitää rakentaa runko, jonka varaan kaikki muu rakennetaan. Erilaisten runkojen päälle rakentuu erilaisia aluksia. Perusidea - raiteilta karkailevat junat - on siis aluksen moottori. Mutta entä matkustaja? Se on tietysti lukijan mieli. Ja runkoa rakennettaessa on otettava huomioon matkustajan perusolemus.

Helikopterilla tai autolla on matkustajaa helppo kyydittää. Kunhan rakkine ei hajoa kesken käytön tai törmää epäjohdonmukaisuuksiksi tai asiavirheiksi kutsuttuihin objekteihin, pääsee matkustaja sillä perille.

Kyydin täytyy tietysti olla myös kyllin mukava, jotta matkustaja halilaa istua kyydissä loppuun saakka. Moneen kertaan ajettu reitti ei kiinnosta ketään, paitsi jos itse kulkuneuvo ei satu olemaan ajo-ominaisuuksiltaan aivan erityisen kiehtova. (Eli hyvin kerrottuna voi kulunutkin tarina joskus toimia.)

Avaruusaluksen moottorissa on kuitenkin oudompia voimia. Jo pelkkä hohtokalamoottorin käynnistäminen tai lähtökiihdytys saattaa surmata matkustajan. (Lukija siis havaitsee tarinan tappavan tylsäksi, aivan liian omituiseksi tai täysin epäuskottavaksi ja siirtyy tekemään jotakin mielekkäämpää.)

Pienikin suunnitteluvirhe hohtokalamoottorilla toimivassa tarinassa voi käydä kohtalokkaaksi. Kun kirjoittaa tarinaa kiskoilta karkailevista junista, on turha kuvitellakaan, että voisi edetä edes kohtalaisen suoraviivaisesti. Jos lukijalle paljastaa heti ensimmäisellä sivulla, että tarina kertoo junista, jotka karkaavat kiskoilta ja ovat tiedostavia olentoja, on hänet sijoittanut istumaan aivan liian lähelle suojaamatonta hohtokalamoottoria.

Hohtokalamoottorin ympärille rakennettavan aluksen keskeisiä elementtejä ovat vihjailu, epäkronologinen aikarakenne, monitulkintaisuus ja aivan tietynlainen tyyli. Näistä aineksista voidaan yrittää rakentaa riittävän kompleksinen ja herkkä alus, joka ei tapa matkustajaansa vaan ottaa jokaisessa yksityiskohdassaan huomioon hänen elossapysymisensä edellytykset.

Matkustajahan on tarkoitus kuljettaå outoihin ulottuvuuksiin, kauas tutusta, realistisesta maailmassamme. Mutta tällaisellakin matkalla hän tarvitsee hengitysilmaa ja jotakin tuttua ja kiinteää, josta pidellä kiinni, kun maisemat muuttuvat oudoksi. Ensin lukijalle on siis tarjottava jotakin tuttua. Kysymys voi olla vaikkapa ihmisten välisestä ristiriidasta tai muunlaisesta inhimillisestä ongelmasta, mikäs sen tutumpaa ja kiintoisampaa.

 

Juonikaaviot ovat oikeasti olemassa!

Alussa mainitsemani juonikaaviot eivät ole pelkkä vitsi vaan itse asiassa täyttä totta. Kaikki juonet on jo periaatteessa keksitty ja käytetty. Kirjallisuustieteilijät ovat laatineet niistä luetteloita, jotka kirjoittajan on hyvä tuntea.

Keksipä kirjoittaja mielestään kuinka omaperäisen juonen tahansa, sitä on ehditty aikaisemmin käyttää ainakin noin miljardissa kirjoitetussa tarinassa. Täysin uudenlaisilta tuntuvat tarinat tuntuvat uudenlaisilta vain siihen saakka, että tarinan purkaa mielessään osasiksi ja katsoo jäljelle jäänyttä perusrakennetta. Millenium Falconkin on pohjimmiltaan yhä vain hiukan muunneltu versio autosta.

Jos kuitenkin haluaa keksiä sellaisen perusjuonen, joka on oikeasti ihan uusi, voi tehtävää harjoitella suunnittelemalla aluksi uudenlaisen ympyrän, neliön tai kolmion. Onnea yritykselle.

Toki jokaisesta perusjuonesta on löydettävissä liki laskematon määrä erilaisia muunnelmia. Ympyrätkin ovat eri värisiä, eri paksuisia ja eri kokoisia. Niitä voidaan yhdistellä toisiinsa tai vaikkapa kolmioihin tai neliöihin.

Niiden muoto voidaan piilottaa ylimääräisten viivojen sekaan. Liian monet ylimääräiset viivat ikävä kyllä tapaavat muuttaa koko kuvion pelkäksi sotkuksi. Sellainen vaikutus tarinaan on ylimääräisillä henkilöhahmoilla, tapahtumilla, juonenkäänteillä ja kuvauksilla.

Mitä useamman juonikaavan kirjoittaja tuntee, sitä paremmin hän osaa kirjoittaa. Tämä johtuu siitä, että juonikaaviot hallitseva kirjoittaja osaa vältellä niitä kaikkein kuluneimpia juonia ja tehdä niistä itse sopivia muunnelmia. Kirjoitustaito on sitä, että osaa tehdä ympyrän, joka on ympyrä mutta ei liian ilmeisellä tavalla.

Pelkkä peruskuviohan ei tietenkään riitä tarinaksi. Tarina on tapa käyttää ympyrää hyväksi - ympyrästä voidaan tehdä vaikkapa pöytä, lautanen tai viemärin kansi. Pyöreän pöydän olemus perustuu ympyrään, mutta on enemmän kuin pelkkä ympyrä.

Jokaiselle idealle on olemassa lukuisia vaihtoehtoisia juonikaavoja, joista toiset ovat käyttökelpoisempia kuin toiset. Kun miettii sopivaa juonikaavaa, joutuu miettimään samalla henkilögallerian kokoamiseen liittyviä asioita. Jokainen juonikaava edellyttää tiettyjen ennalta rnääriteltyjen roolien täyttämistä sopivilla henkilöhahmoilla.

Tässä vaiheessa tarinan suunnittelu alkaa muistuttaa myös elokuvan suunnittelua. Roolit on täytettävä oikeilla näyttelijöillä. Väärä näyttelijävalinta voi johtaa koko projektin epäon- nistumiseen. Jack Nicholsonia on toisinaan pidetty liian ilmeisenä valintana näyttelemään sekoavaa perheenisää Kubrickin Hohdossa. Asiasta voidaan olla monta mieltä.

Toisaalta Woody Allen ei olisi ollut liian ilmeinen mutta ei myöskään erityisen uskottava. Ja jos rooliin olisi valittu täysin karismaton tapaus (kuten suomalaisissa dokuvissa on usein ollut tapana), olisi koko elokuvalta mennyt pohja, olipa näyttelijä uskottava tai ei.

Pamela Andersonkin voi olla rintoineen ja huulineen paikallaan Baywatchissa, mutta luojan kiitos häntä ei valittu esittämään Ripieytä Alienissa tai sitä hassua tyttöä Breaking the Wavesissa.

Kysymys on siis henkilökuvauksesta, joka käsittää niin ilmeet, eleet, persoonallisuuden kuin ulkonäönkin. Jos haluaa kirjoittaa kirjoittaa yhtä riipaisevan tarinan kuin Fellinin La Strada, kannattaa unohtaa isorintaiset blondipamelat ja siloitellut tomcruiset ja kirjoittaa rooleihin Giulietta Masina ja Anthony Quinn.

 

Ensimmäinen epäonnistunut yritykseni valita tarinan juonikaaviota ja koota tarvittavaa henkilögalleriaa

Selvää oli, että junat liittyivät päähenkilön lapsuuteen. Ensimmäisessä raakaversiossa tarina kerrottiin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Junien heräilyyn uskonut lapsi oli kasvanut aikuiseksi ja saanut armeijassa hyvän ystävän, siis tarvitsemani ulkopuolisen kertojan.

Monta vuotta armeija-aikojen jälkeen kertoja saa puhelinsoiton ystävänsä äidiltä: tämän poika on joutunut onnettomuuteen ja taantunut aivovaurion vuoksi lapsen tasolle. Äiti pyytää kertojalta apua, onhan tämä pojan ainoa ystävä. Kertoja matkustaa paikkakunnalle ja joutuu seuraamaan ystävänsä yrityksiä metsästää eläviä junia. Metsästysaseena aivovaurioisella miehellä on rakennustyömaalta varastettua dynamiittia.

Kaava on ikivanha: tarkkailija saapuu vanhan ystävänsä luokse ja löytää tämän oudosta tilanteesta. Tapahtuu merkillisiä, tarkkailija joutuu kohtaamaan jotakin käsittämätöntä, vanha ystävä tuhoutuu ja tarkkailija pakenee kertoakseen tarinansa. Kaavaa on käytetty mm. Poen Usherin talon häviössä ja arviolta noin miljardissa muussa mieleen tulevassa tarinassa.

Tarinan kirjoittaminen näistä lähtökohdista ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Tarina ei elänyt. Tajusin, että henkilögalleriani oli väärä. En saanut tuntumaa yhteenkään henkilöhahmoista - en kertojaan, joka jäi tinttimäisen piirteettömäksi hahmoksi, en taustalle häviävään äitiin enkä edes tarinan todelliseen päähenkilöön eli aivovaurioiseen poikaan itseensä.

Voisi kai sanoa, että esitin elokuvaversion siihen asti kirjoittamastani tarinasta sisäiselle koeyleisölleni ja kuulin yleisön toteavan, ettei se pidä luomistani henkilöhahmoista. "Yhteenkään heistä ei voi kunnolla samastua", yleisö totesi. "Jo alkuasetelma on puiseva." Deletoin ne kymmenkunta sivua, jotka olin kokoon naputellut, ja ryhdyin taas tuijottamaan tyhjää näyttöä.

 

Sopivan henkilögallerian kokoaminen

Halusin siis kertoa tarinan junista, jotka karkailevat kiskoilta. Tämä, kuten monet muutkin ideoistani, edellyttää lapsen näkökulmaa. Hylkäsin ulkopuolisen kertojan, jonka ymmärsin olevan täysin turha henkilöhahmo, silkkaa ylimääräistä krääsää. Suorittaisin hohtokalamoottorin vaatiman etäännyttämisen muita keinoja käyttäen.

En hylännyt täysin ideaa aivovaurioisen aikuisen miehen taantumisesta lapseksi, mutta huomasin tarinan tarvitsevan myös oikeaa lasta, jonka jokainen lukija löytäisi omasta sisimmästään huomattavasti helpommin kuin aivovaurioisen miehen.

Tarvitsisin tarinaan lapsen, jotta voisin asettaa edes jonkin henkilöhahmoista (ja samalla lukijan) suoraan kontaktiin elävien junien kanssa. Lapsi saisi toimia puskurina lukijan ja junien välillä, suoraa kontaktia en voisi sallia, en ennen kuin olisin saanut lukijan uskomaan siihen mahdollisuuteen, että junat saattavat hyvinkin heräillä henkiin ja karkailla kiskoilta.

Jos lukija kohtaisi junat aikuisen henkilöhahmon näkökulmasta, ne vaikuttaisivat väistämättä naurettavilta, epäuskottaviIta ja typeriltä. Aikuisen olisi pakko hämmästellä junien olemusta loputtomiin, ja tarinathan kärsivät aina kovasti ylen kohtuuttomasta hämmästelystä ja kauhistelusta.

Kyllästyin jo varhain kuuntelemaan kauhuelokuvien scream queen -tähtösten loputonta kirkumista. Hirviöön kun on mahdollista suhtautua kiinnostavammillakin tavoilla. (Lapset sen sijaan ottavat asiat asioina, järjettömätkin. Tämänhän on oivaltanut myös herra King.)

Parhaassakin tapauksessa saisin ideasta irti aikuisen henkilöhahmon avulla korkeintaan hiukan koomisuutta lähentelevää kauhutunnelmaa, kun panisin henkilöni pakenemaan junaa pitkin metsiä.

Lapsella luonnollisestikin on vanhemmat tai ainakin joku henkilö, joka hoitaa vanhemman roolia. Uskottavuuden säilyttämiseksi vanhemmat kohtaisivat junat lapsensa välityksellä. Olisiko pojalla (sillä poikana minä lasta alusta lähtien ajattelin) molemmat vanhemmat? Ei, toinen vanhemmista olisi tarinassa liikaa.

Oli selvää, etten tietenkään lopulta voisi jättää koko tarinaa vain siihen, että lapsi väittää nähneensä eläviä junia. Lopulta aikuinenkin olisi pakko vetää mukaan tähän irrationaaliseen ilmiöön. Tämä ei onnistuisi, jos lapsellaan olisi vastassa kaksi rationaalista aikuista. Mutta yksi aikuinen solahtaa helposti, aivan huomaamattaan, mukaan lapsen irrationaaliseen todellisuuteen.

Tarinassa siis olisi sekä irrationaalinen lapsi että rationaalinen äiti. Lapsi kohtaisi junat, äiti taas kohtaisi lapsensa irrationaalisuuden. Tässä tarinan peruskonflikti. Mutta mistä lapsi on perinyt irrationaalisuutensa? Isältään, jonka siis olisi oltava tarinan nykyhetkessä poissaoleva.

Isä on tartuttanut poikaansa tämän oudon tavan hahmottaa todellisuutta. Tarinan alussa pojalla siis pitäisi olla hiukan irrationaalinen isä, joka sitten poistuisi tarinasta - mieluiten kuolemalla. Ja koska tarinassa on kysymys junista, liittyisi isän kuolemaan tietysti juna. Muu olisi haaskausta.

Entä muut henkilöhahmot? He tulisivat mukaan tarinan edetessä - kun tarina lähtee liikkeelle hyvin valmistelluista alkuasetelmista, sivuhenkilöt kirjoittavat käytännössä itse itsensä.

 

Juonien rakentamisen taidosta

Tässä vaiheessa prosessia minulla siis oli koossa siinä määrin materiaalia että saatoin ryhtyä kirjoittamaan tarinaa. Hohtokalamoottorina siis oli mielikuva elävistä, kiskoilta karkailevista junista, jotka vainoavat pientä poikaa. Henkilögalleriaan kuuluivat pojan lisäksi ainakin pojan rationaalinen yksinhuoltajaäiti ja tarinan taustalla vaikuttava isä, joka on jollain tapaa välittänyt pojalle tämän irrationaalisen maailmankuvan.

Strategiana oli näyttää lukijalle junat vain lapsen välityksellä, jolloin lukijassa ei heräisi vastareaktiota: Ei tuollaista tapahdu oikeasti, täysin epäuskottavaa! En minä tällaiseen jaksa aikaani tuhlata!

Junien sijasta lukija kohtaisi lapsen, joka uskoo juniin, ja oletettu reaktio olisikin tällainen: Niin, lapsethan ovat tuollaisia, itsekin haudoin iapsena päässäni vaikka minkälaisia kuvitelmia. Katsotaanpas mitä kaikkea pojan päässä oikeastaan liikkuu...

Halusin pojan myös varttuvan aikuiseksi ja näin näennäisesti selviävän hengissä junien vainosta - aikuisiahan elävät junat eivät vainoa, koska ne eivät ole enää uskottavia. Mutta aikuinenkin voi taantua jälleen lapseksi, jos oikein huonosti käy. Mielikuva aivovaurioisesta aikuisesta miehestä riivasi minua, joten silläkin siis oli oleva paikkansa tarinassa.

Hyvässä tarinassa on enemmän kuin vain yksi moottori. Opin tämän itse joskus intuitiivisesti, ja sain vahvistuksen uskolleni Orson Scott Cardilta. Jos se ensimmäinen moottori alkaakin hetkittäin yskiä, pysyy avaruusalus toiminnassa toisen moottorin avulla. Ja silloin kun molemmat moottorit toimivat yhtä aikaa, lentää alus kuin superpähkinöitä popsinut hirvi.

Toinen idea, jonka pohjalta halusin kirjoittaa jotakin, oli sekin lapsuudenaikaisesta unesta peräisin. Kysymys on selittämättömästä kai puusta johonkin sellaiseen, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan.

Joskus varhaisessa teini-iässä näin toistuvasti unta, jossa etsin kadonnutta vaimoani. Ympärilläni oli käynnissä jonkinlainen muinainen sota; ihmiset vaelsivat laumoissa ympäriinsä. En tiennyt, millainen tämä univaimoni oli, tiesin vain, että olin kadottanut hänet.

Vielä tässä vaiheessa en tiennyt, kuinka voisin käyttää tätä ideaa vai voisinko käyttää sitä tässä tarinassa lainkaan. Tiesin vain, että jossain tarinassa sitä käyttäisin, ja niinpä se vaikuttikin koko ajan juonen kehkeytymiseen jossain ajatusteni taustalla.

Juoni siis menisi näin: Unenomaiset junat vainoavat pientä poikaa. Tämä ei jää kauhistelemaan niitä vaan toimii niin, että hän selviää hengissä aikuisuuteen, jolloin junat jättävät hänet rauhaan.

Tarinan alkupuolella pojan isä, irrationaalisuuden lähde, kuolee. Kuoleman aiheuttavat tavalla tai toisella junat. (Aluksi ajattelin antaa isän kuolla junamatkan aikana sydänkohtaukseen. Päädyin kuitenkin yksinkertaisempaan ja juonen kannalta sujuvampaan ratkaisuun: käytyään tervehtimässä poikaansa ja kertomassa tälle omituisia juttuja junista isä ajaa autollaan junan alle.)

Äiti taistelee koko ajan poikansa tuhoisaa irrationaalisuutta vastaan. (Hetkittäin äidin pakkomielle täydellisestä rationaalisuudesta yltyy itsessään irrationaaliseksi; halusinhan näpäyttää ylirationaalisia ihmisiä, jotka esimerkiksi julistavat ilman mitään todisteita suureen ääneen, ettei Maan ulkopuolella missään tapauksessa voi olla elämää. Tällainen ei ole yhtään rationaalisempaa käytosta kuin julistaa ilman todisteita suureen ääneen muukalaisten olemassaoloa.)

Aikuisuuteen kunnialla selvinnyt poika kuitenkin joutuu uudestaan junien vaikutuspiiriin saatuaan aivovaurion, joka palauttaa hänet henkisesti lapsen tasolle. Lopussa aikuistunut poika onnistuu tuhoamaan häntä vainoavat junat mutta tuhoutuu samalla itsekin. Onnellinen loppu olisi tuntunut jotenkin teennäiseltä tällaisessa tarinassa. Sitä paitsi halusin vapauttaa aivovaurioisen miehen kärsimyksistään.

Käyttämääni kaavaanhan kuuluu, että pakkomielteinen metsästäjä onnistuu lopulta pyrkimyksessään nujertaa ylivoimainen vihollinen mutta joutuu maksamaan voitostaan hengellään. Samaa kaavaa on käytetty mm. Melvillen tarinassa kapteeni Ahabista ja valkoisesta valaasta.

Tässä vaiheessa tarina alkoi vaivata minua. Tapahtumien taustalla olevat alkuperäiset syyt ovat aina kiinnostaneet minua enemmän kuin varsinaiset tapahtumat. (Ei esimerkiksi Saatana ole itsessään kovinkaan kiinnostava hahmo. Absoluuttinen pahuus on tylsää. Raamatun tarinassa Saatana on olemassa vain Jumalan vastavoimana.

Mutta kiinnostavaa on se, kuinka Saatanasta tuli paha. Ja tähänhän on vastannut John Milton Paradise Lostissaan. Miltonin teemaa on käytetty muunnellen hyväksi mm. kiintoisassa elokuvassa God's Army, joka kuvaa enkelten sotaa ihmiskuntaa vastaan.)

Minua alkoi kiinnostaa, miksi junat vainoavat pientä poikaa. Voiko syynä olla yksinomaan pojan vilkas mielikuvitus? Entä onko pojan äiti tosiaankin niin rationaalinen kuin hän yrittää olla? Miksi äiti suhtautuu niin hysteerisesti pojan irrationaalisuuteen, joka sentään on lapsissa hyvin yleinen piirre? Mitä tämän kaiken taIIslalla itse asiassa piileekään?

Ryhdyin selvittämään asiaa. Kuulustelin mielessiini pojan äitiä. Oliko hänen menneisyydessään tapahtunut jotakin sellaista, josta löytyisi selitys tarinan alkuhetken tilanteelle? Oliko äiti kenties kohdannut lapsena samat elävät junat?

Oli, tiesin sen heti kun olin kysymyksen pojan äidille esittänyt. Siinä oli äidin salaisuus ja syy siihen, että äiti niin raivokkaasti taisteli pojan mielikuvitusta vastaan: hän tiesi, että elävät junat olivat todellisia. Hän tiesi, että ne uhkasivat lapsia.

Tällä tavalla löysin tarinalleni toisen tason, josta tuli novellin salattu ydin, tarinan taustalla oleva alkuperäinen tarina. Näin nuoren tytön, pojan äidin, seisovan kiskoilla ystävänsä kanssa. (Tytöthän eivät tee mitään yksin.)

Tyttöjä kohti syöksyy juna. Tytöt uhmaavat sitä, sillä he luulevat tietävänsä, että junan valta heihin lakkaa sillä hetkellä kun he astuvat pois kiskoilta. Hybristä seuraa tietysti aina tuho. Tyttöjen leikki siis päättyisi kohtaukseen, jossa juna yllättäen suistuu kiskoilta ja tavoittaa kaikessa armottomuudessaan sitä uhmanneet ja härnänneet tytöt.

Tietenkään pojan äiti ei voisi kuolla. Jonkun olisi silti kuoltava, muuten tapahtuma ei olisi riittävän kohtalokas. Siispä äidin ystävän oli kuoltava.

Seuraavaksi minun oli saatava selville, missä yhteydessä äidin lapsuudenaikaiset junaseikkailut olivat hänen poikansa junaseikkailuihin. Eihän poika ollut uhmannut junia. Halusivatko junat kostaa naisen pojalle kun ne eivät olleet saaneet tätä itseään kiinni?

Tämä oli yksi mahdollisuus. Se ei kuitenkaan ollut totta. Näin, mitä tapahtui sen jälkeen, kun juna oli suistunut kiskoilta ja surmannut toisen tytöistä. Eloon jäänyt tyttö katselee näkyä voimatta uskoa silmiään.

Mitä lapset tekevät tilanteessa, jossa he huomaavat aiheuttaneensa tahtomattaan katastrofin? He toivovat, ettei mitään olisi sittenkään ta- pahtunut. He alkavat hieroa kauppoja korkeampien voimien kanssa: ”Jos se vain mitenkään on mahdollista, ole kiltti ja tee tämä jotenkin tapahtumattomaksi! Minä annan mitä hyvänsä!"

Ja kun minä kuulin mielessäni tytön lausuvan tämän pyynnön, joka on osoitettu mille tahansa riittävän kaikkivaltiaalle jumalolennolle, joka sattui olemaan kuulolla, minulla oli käsissäni jo pitkä pätkä tarinaa:


Tytöt leikkivät vaarallisia leikkejä junien kanssa. Toinen kuolee. Henkiinjäänyt tekee sopimuksen tuntemattomien voimien kanssa: hän antaa mitä tahansa jotta tapahtunut muuttuisi tapahtumattomaksi.

Aikuistuessaan hän unohtaa lupauksensa ja koko tapahtuman. Hänestä tulee äiti. Hänen lapsensa joutuu konfliktiin elävien junien kanssa. Hän yrittää suojella lastaan taistelemalla tämän mielikuvitusta vastaan. Hän onnistuu kasvattamaan poikansa järkeväksi aikuiseksi mieheksi.

Kaikki näyttää onnistuvan, mutta sitten tapahtuu jotakin odottamatonta: junat saavat miehen takaisin vaikutuspiiriinsä: Jollain tavalla ne aiheuttavat miehelle aivovaurion, joka palauttaa tämän pysyvästi lapseksi. Mies ryhtyy metsästämään junia, tappoivathan ne hänen isänsäkin. Lopulta mies onnistuu tuhoamaan junat mutta tuhoutuu samalla itsekin, joskin tuho on olosuhteista johtuen pikemminkin vapautus. (Kapteeni Ahab -kaava!)


Miten tämä kaikki sitten liittyisi pikkutytön kaupantekoon? Tyttö lupasi antaa "mitä hyvänsä" - ja hän joutuikin maksamaan kovan hinnan: poikansa. Mutta mitä hän saa vastineeksi? Tietysti sen, mitä oli pyytänytkin: tapahtuneesta tulee tapahtumaton. Junaonnettomuus pyyhkiytyy pois menneisyydestä, sitä ei ole koskaan tapahtunutkaan.

Tässä kohtaa prosessia otin suosiolla esille kynän ja paljon paperia ja ryhdyin piirtelemään kaavioita. Minulla näytti siis olevan käsissäni tarina, jossa on kaksi rinnakkaista todellisuutta. Toisessa äidin lapsuudenystävä kuolee, toisessa ei.

Olisin tietysti voinut tyytyä helppoon ratkaisuun: kohtausta, jossa nainen maksaa lupaamansa hinnan eli siis menettää poikansa, seuraa takautuva loppukohtaus, jossa juna ei ajakaan toista tytöistä kuoliaaksi. Loppu. Se siitä.

Mutta jälleen aloin miettiä syyn ja seurauksen suhdetta. En halunnut mennä siitä, missä aita oli matalin. Halusin ensinnäkin rakentaa loogisen ja yhtenäisen tapahtumaketjun, jonka seurauksena tämä tietty menneisyyden tapahtuma muuttuisi. Koska tulevaisuuden oli siis määrä vaikuttaa menneisyyteen, tuli minun rakentaa jonkinlainen aikasilmukka.

Sen, että poika lopulta onnistuu tuhoamaan junan, täytyi olla se tapahtuma, joka ilman mitään välikäsiä pelastaa toisen menneisyyden tytöistä joutumasta junan saaliiksi. Pojan siis täytyisi tuhota se sama juna, joka menneisyydessä suistui kiskoilta.

Matkustaisiko poika menneisyyteen? Ei, en halunnut tehdä tarinasta liian ilmeistä aikamatkatarinaa. En myöskään halunnut tuoda menneisyyden junaa nykyhetkeen. Junan ja pojan olisi kohdattava maaperällä, joka ei olisi menneisyyttä eikä nykyisyyttä.

Tässä vaiheessa katsoin tarinani nimeä, jonka olin kirjoittanut aivan ensimmäiseksi muistiin. "Missä' junat kääntyvät". Nimi tuli siitä, että lapsena mietin kovasti, missä junat yleensä voivat kääntyä, kun kiskot ovat kaikkialla suorat.

Siinähän ratkaisu oli! Poika kohtaisi junat siellä, missä junat kääntyvät. Maagisessa paikassa, ajan ulkopuolella. Ja kun junista oli kysymys, johtui mieleeni seuraava ilmaus: aikataulun ulkopuolella.. Junat siis poistuisivat aikatalliIIsta, heräisivät henkiin ja kävisivät kääntmässä siellä, missä junat kääntyvät.

Ensimmäinen osa ongelmasta oli ratkaistu. Juna hyppäsi kiskoilta ja ajoi toisen tytöistä kuoliaaksi, koska oli hereillä käytyään juuri aikataulun ulkopuolella paikassa, missä junat kääntyvät.

Tuossa maagisessa paikassa eri aikojen junat kohtasivat. Sinne voisi siis junia metsästävä ferroequinologikin mennä omassa ajassaan, kohdata menneisyyden junan ja tuhota sen ennen kuin se palaisi omaan aikaansa ja surmaisi toisen tytöistä.

Entä miten menneisyyden muuttuminen vaikuttaisi nykyisyyteen? Jos toisen tytön kuolema pyyhkiytyisi pois, pysyisivätkö muut tapahtumat ennallaan? Tietenkään eivät, nehän olivat kaikki seurausta siitä, että naisen ystävä oli kuollut omituisessa junaonnettomuudessa. Kaikki muuttuisi. Koko jatkumo piti kirjoittaa uusiksi. Poikaa ei koskaan syntynytkään.

Ja tässä kohden tajusin, että voisin käyttää sitä toistakin ideaani - ajatusta sellaisen henkilön kaipaamisesta, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan! Pojan syntymä pyyhkiytyisi pois, mutta ei kuitenkaan äidin muistista: äiti muistaisi uuden todellisuuden lisäksi sen vanhan, pois pyyhkiytyneen version sekä poikansa, jota ei ollut uudessa todellisuudessa koskaan edes siitetty.

Tarina siis oli koossa. Enää oli selvitettävä, miten tarina oli kerrottava, ettei se paljastaisi mitään liian aikaisin mutta ei toisaalta liian myöhäänkään. Selvää oli, että pojan vaiheiden piti vaikuttaa lukijasta siltä varsinaiselta tarinalta, jonka takaa Alkuperäinen Salattu Tarina vähitellen paljastuisi pieninä palasina ja vihjeinä.

Päädyin jälleen käyttämään palapelitekniikkaa, johon näköjään olen viehtynyt - olkoonkin, että se asettaa lukijalle vaatimuksensa, eivätkä kustannustoimittajat oikein tunnu pitävän siitä.

Varsinaisen kirjoitustyön aikana jouduin tietysti ratkaisemaan lukuisia pienempiä ongelmia. Miten esimerkiksi saatoin paljastaa sellaisia asioita, joita kertoja ei muistanut, kun käytin minä-kertojaa? Ratkaisin asian kertomalla unohtuneista asioista "unipäiväkirjan" kautta - kertoja siis näki unia, joissa kirjoitti päiväkirjaa sellaisista asioista, joita ei valvetilassa tiedostanut.

Pojan kohtaamisista junien kanssa taas kerroin pojan muistikirjan kautta - näin minun ei tarvinnut sijoittaa lukijaa liian aikaisin hohtokalamoottorin välittömään läheisyyteen. Melko paljon sain tehdä töitä pitääkseni kaksi erilaista todellisuuden linjaa erillään toisistaan. Tottumattomalle sf:n lukijalle saattaa novellini paikoitellen jäädäkin varsin hämäräksi.

 

Ja kuinkas sitten kävikään

Hyvin sekavin tuntein lähetin valmiin novellin Portin novellikilpailuun. Tuollaisen novellin joko tajuaa tai sitten ei. Veneestä tai autosta näkee heti, pystyykö sillä ajamaan, mutta hohtokalamoottorin ympärille rakennettu aika-avaruusalus on paljon vaikeammin analysoitava ajopeli. Onnistunut uunimakkaramuhennos maistuu kyllä useimmille, mutta entäs kun vuoassa onkin friteerattua hohtokalaa?

Aikanaan Nikkonen kuitenkin sitten soitti ja onnitteli kolmannesta peräkkäisestä voitosta. Atoroxinkin ne novellista minulle myönsivät. Eli jotakin ilmeisesti tein oikeinkin. Mutta hohtokala ei maistu kaikille.

On joitakin älykkäitä ihmisiä, jopa äidinkielen opettajia, joille juttu ei ole lainkaan auennut. Kustannustoimittajat eivät hekään tunnu pitävän siitä. Erään lausunnon mukaan "novellin loppuratkaisu on aivan liian monimutkainen". Ikävä kyllä mikään muu loppuratkaisu ei ole edes mahdollinen.

Toivon, että tämän artikkelin lukija on ymmärtänyt jotakin tavasta, jolla omituisten juttujen kirjoittaja ideoitaan prosessoi.

Mikään ei synny valmiina. Yhdestä ratkaistusta ongelmasta käsin selvitetään seuraava. Tekstille pitää esittää kysymyksiä, henkilöhahmoja tulee kuulustella. Tapahtumien todelliset taustat täytyy selvittää. Lukija pitää ottaa huomioon.

Latuskapäille ei tietenkään tarvitse kirjoittaa ellei halua. Kirjoittajalla on oikeus valita oma kohderyhmänsä, juuri sellainen lukija, jolle hän haluaa tekstinsä kohdentaa. Kaikkia ei yhtä aikaa voi saavuttaa. Jos haluaa ilahduttaa Päätalon lukijoita, menettää todennäköisesti Umberio Econ lukijat. Ja päinvastoin.

 

Mikäli joku ei minua vakuuta siitä, että tällaiset selvitykset ovat täysin turhia eivätkä kiinnosta ketään, tulen jatkossa käsittelemään Kosmoskynän sivuilla myös muiden novellieni syntyprosesseja.

En tee sitä siksi, että pitäisin niitä täydellisinä kirjallisina mestariteoksina, vaikka ne palkittuja toki ovatkin. Teen sen siksi, että minua itseäni kiinnostaa kirjoittajana lukea vastaavanlaisia selvityksiä toisten kirjoittajien luomisprosesseista...




Kosmoskynän pääsivulle




Julkaistu Kosmoskynä 1/2000:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.