Synestesia ja Sielulinnut – Haastattelussa Nova 2003 -voittaja Katariina Juntunen
(Kosmoskynä 3/2003)
Nova 2003 -novellikilpailun voittaja on täysin uusi nimi fantasia- ja scifiharrastajille kuten Portin voittajat olivat viime vuonna. Kuka kumma on Katariina Juntunen ja mistä hän putkahti scifikilpailun voittajaksi? Scifikilpailuja läpi tahkonnut ja tänä vuonna samassa kilpailussa Katariinan kanssa sijoittunut Jarmo Karonen tenttasi sähköpostitse.
Jarmo: Novan voittanut novellisi Sielulinnut vaikutti mystisellä ja fantastisella ilmapiirillään. Minusta oli erityisen kiinnostavaa, että novellisi ilmapiiri on vähän samantyylinen kuin omassa kolmanneksi sijoittuneessa novellissani, vaikka hyvin erilaisista asioista kertovatkin.
Katariina: Olen vieläkin sangen mykistynyt voitostani. Sitä ei täysin ymmärrä, että lopputulos voi olla tämänkin kaltainen. Olen erittäin kiinnostunut muista kilpailun sijoittuneista tarinoista, toivottavasti saadaan pian lukea niitä.Jarmo: Minusta tuntuu, että Nova-kisassa ovat aikaisemminkin menestyneet tällaiset omaleimaiset fantasiatekstit. Onko sinulla mitään aikaisempaa kokemusta Novasta?
Katariina: Ei minulla ole aiempaa kokemusta, en ollut koskaan kuullutkaan Novasta, enkä mistään scifin tai fantasian alan julkaisuista, kun en ole varsinaisesti alan harrastaja, noin friikkimielessä. Luen kyllä paljon ja kaikenlaista, erityisesti pidän Robert Holdstockin fantasiasta ja Maarit Verrosen arkifantasiatarinoista. Kirjoituskilpailuun otin osaa ihan vahingossa, sattui silmiini netissä ja idea tarinaan oli kenties muhinut jo päässä jonkin aikaa.Jarmo: Voisitko kertoa jotain itsestäsi?
Katariina: Olen oululainen, perheellinen, valmistunut FM tittelillä vuosi sitten, keväällä 2002. Olen nyt jatko-opiskelijana, kirjallisuus edelleen pääaineenani ja lasten kirjoittamien satujen fantasia, metaforat ym. tutkimukseni kohteena. Materiaalini on Napero-Finlandia kirjoituskilpailun sadut.Jarmo: Oletko kirjoittanut paljon aikaisemmin?
Katariina: Minun tarinani siinä suhteessa on se tavallinen; niin kauan kuin kynä on kädessäni pyörinyt. Elämäntilanteiden vaihtelun vuoksi on ollut pitkiä taukoja kirjoittamisessa, mutta tarinoita on ollut päässäni aina, koko elämäni on minun itselleni kirjoittama suuri draama, jota iltaisin ja unettomina öinä kelaan. Pähkähullua.Jarmo: Mainitsit jo pari fantasiakirjailijaa suosikkeinasi. Novellissasi käytät myös perinteistä scifikuvastoa mausteena miljöökuvauksessa. Kuinka paljon olet tutustunut tieteiskirjallisuuteen?
Katariina: Sekalaisesti, olen asimovini ja verneni lukenut, samoin Apinoiden planeetan ja monia muita. Perinteinen "kova" scifi ei ole koskaan kiehtonut juuri teknisyytensä vuoksi, mutta voihan olla, että minulla on ennakkoluuloja. Usein on vaikea vetää rajaa fantasian ja scifin välille.
Muistaakseni Michael Crichtonilla on kirja nimeltä Aikamatka, jossa on paljon mielenkiintoista teknistä tietoa teleportaatiosta tai kvanttihypystä, mitä se nyt olikaan, mutta varsinainen seikkailu oli kyllä puhdasta keskiaikaista fantasiaan ja legendoihin kietoutuvaa mekastusta. Ja samaa on sanottava vaikkapa Umberto Econ Foucaultin heilurista, siinä menee sekaisin kaikenlainen aines.
Onhan sekä scifille että fantasialle ominaista paralleelimaailmojen luominen, keinot vain ovat erilaisia, mutta eivät aina selkeästi toisistaan erotettavissa. Onko salaseuravehkeily maailman herruuden valloittamiseksi matemaattisen tieteen ja järkeilyn avulla fantasiaa vai scifiä?Jarmo: Miten luonnehtisit Sielulinnut-novelliasi?
Katariina: Idea on puhtaasti se, että halusin kuvitella yhteiskunnan, jossa aisteilla, erityisesti aistisynestesialla on täysin toisenlainen merkitys ja keskeinen osa ihmisen jokapäiväisessä elämässä kuin omassamme; niin että aisteihin liittyvät taidot vaikuttavat yksilön paikantumisen tiettyyn hierarkkiseen lokeroon totalitaarisessa yhteiskunnassa. Totalitarismi ei liity sotilasvaltaan eikä diktatuuriaan, vaan pikemminkin siihen, että yksilöillä on koko yhteiskunnan legitimoima asemansa sen eri lokeroissa, mutta ihmisten elämää ei varjosta sodan tai väkivallan uhka, pikemminkin ihmiset ovat tietyllä tavalla riippuvaisia itse luomastaan systeemistä.
Tarinan tärkein elementti ja motiivi ovat linnut, jotka ovat tämän elämänmuodon uskomusjärjestelmän tärkein osa. Kun ihmisellä on varaa maksaa tarpeeksi, hän voi ostaa itselleen sielun, jonka kautta, avulla ja saattamana voi saavuttaa ikuisen elämän jossakin muualla. Mutta minua askarrutti yhtä lailla se puoli ihmisen elämässä, joka on kanssakäymisemme mystisimpiä ja mutkikkaimpia asioita, eli nonverbaalinen viestintä.
Aistisynestesia toimii tarinassa vuorovaikutuksen symbolina, se kertoo, kuinka mutkikkaasta asiasta on loppujen lopuksi kyse. Koko elämämme ja kaikki sen eri aspektit, niin lähisuhteet kuin koko työelämä talouksineen ja kaupallisuuksineen, perustuu ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Tarinassa on hyvin monta tasoa, mutta tässä ehkä ne keskeisimmät.Jarmo: Olet ilmeisesti pohtinut novellisi merkityksiä paljonkin kirjoittaessasi, mutta et selitä ideoitasi novellissa puhki, vaan pikemmin jätät isoja aukkoja ja varot tulkitsemasta. Oliko tämä tietoinen ratkaisu?
Katariina: Novellissani ei ollut mitään tietoista, se oli valmis sillä hetkellä, kun istuin sitä kirjoittamaan. Voi sanoa, että kaikki loksahti kohdalleen hyvin vaivattomasti. Tällaiset kantavat ideat ovat harvinaislaatuisia, silloin on hyvin helppo kirjoittaa ja melkeinpä kerralla valmista.
Taustalla vaikuttaa kaksi kirjaa, jotka luin kirjoittamisajankohdan tietämillä, nimittäin Ray Bradburyn novellikokoelma, jossa oli novelli Huhtikuun noita, ja toinen oli Majgull Axelssonin romaani Huhtikuun noita, josta olen vahvasti sitä mieltä, että jälkimmäinen on velkaa edelliselle, nimeä myöten.
Niissä molemmissa tarina kietoutuu ihmisen ja linnun maagisen suhteen ympärille. Päähenkilö kykenee siirtymään haluamaansa hahmoon, esimerkiksi juuri merkittäviksi tuleviin linnun hahmoihin, jotka toimivat väli-isäntinä kantaessaan ihmisen tietoisuutta. Maininta huhtikuun illassa lentävistä linnuista, jotka kantavat isäntiään jo elossa ollessaan, viittaa juuri näihin teoksiin.
Samanaikaisesti olin jostakin lukenut tutkimuksen ihmisen aistisynestesiasta ja se kiehtoi minua tavattomasti. Synestesia on tutkimuksen mukaan hyvin tavallista, ja erityisen tavallista juuri lapsilla, oikeastaan synestesia on heillä luonnollinen tapa hahmottaa maailmaa, mikä katoaa yksilön kasvaessa ja kaavoittuessa niihin aistimisen tapoihin, joita jo esikoulusta lähtien tuetaan. Esimerkiksi taiteilijoilla synestesia voi olla kuitenkin voimakastakin.
Halusin kehitellä ideaa vielä pidemmälle. Entäpä jos linnut olisivat myyttisen luonteensa vuoksi aivan suoraan ihmisen tietoisuuden ja sielun kehtoja, ja ihminen voisi kohota merkittävään asemaan yhteiskunnassaan juuri aistilahjansa, ei suorittamisen kautta?
Novellissani on aukkoja juuri sen vuoksi, että suoraan osoittamalla yleensä kadotetaan pohjimmainen ymmärrys siitä, että todellisuudessa on asioita, joita ei oikeasti kyetä ymmärtämään. Todellisuuden monimutkaiselle luonteelle ei tee oikeutta tyhjentävä selittäminen, sillä niin monelta puolelta ei useimpia asioita voida selittää, että ne kattaisivat ilmiön kaikki puolet. Yhteiskuntarakenteen tarkka tunteminen ei ole tarpeen. Mitä merkitystä ja lisäarvoa sen tarkka analysointi toisi päähenkilöni Ruutin tarinaan?
Mistä loppujen lopuksi on kyse, sitäkään tarina ei kerro. Yhteiskunta sairastaa, niinhän se tekee meilläkin, emmekä välttämättä ymmärrä mistä on kysymys. Mutta keskeisintä on Ruutin heräävän tietoisuuden ja kohtalokkaan päätöksen välinen suhde: on myös olemassa asioita, joissa ei oikeasti ole valinnan varaa, vaan tilanteissa, joissa moraalinen pakko nousee etusijalle, ihmisellä on oltava riittävästä rohkeutta ja voimaa.Jarmo: Miten novellisi syntyi? Minkälainen prosessi se on?
Katariina: Vastasinkin oikeastaan tähän edellä. Sanotaan näin, että oli punertava huhtikuun ilta ja näppäimistö lämpimänä, idealamppu kirkas, kotona kaikki hyvin, lasten elämöinti siedettävällä volyymitasolla ja vóila, siinä se oli. Yksi ainoa ilta kuuman kaakaon keralla.Jarmo: Minkälaisia tekstejä olet kirjoittanut Sielulintujen lisäksi? Löysin kirjallisuuden verkkojulkaisu Rihmastosta (http://www.rihmasto.net) ainakin kirjoittamiasi runoja.
Katariina: Kirjoitan kyllä kaikenlaista, runoja, lastenrunoja, satuja, novelleja, olen kokeillut lastenromaaneja, mutta aikuisten pitkää en ole vielä ehtinyt. Oikeastaan vasta pari vuotta sitten ensimmäisen kerran tajusin, että voisihan tuota kokeilla joitakin kilpailuja ja muita sellaisia julkisuuskanavia.
Olen lähivuosina kirjoitellut lähinnä opiskeluun liittyviä tekstejä, mutta siinä oli havaittavissa eräs merkillinen ilmiö: mitä enemmän minulla oli esseitä deadlinessa, sitä ahkerammin runosuoni pulppusi. Sain kiireisimpänä aikana harsittua kokoon kokonaisen lastenromaanikässärinkin, jota kävin kirjoittajakurssilla sitten hiomassa. Eli näyttäisi siltä, että minkälainen kirjoittelu tahansa avaa padot kaikenlaiselle muunlaisellekin kirjoittamiselle.Jarmo: Oletko menestynyt aikaisemmin kilpailuissa tai julkaissut tekstejäsi?
Katariina: Taisi olla pari vuotta sitten sijoittuminen semifinaaliin, eli kolmenkymmenen parhaan joukkoon Gummeruksen novellikisassa, yliopiston antologiassa Ilo ja häpeä on yksi lasten fantasiatarinani ja muutama lastenruno. Pari artikkelia tutkimukseni tiimoilta on hyväksytty Suomen Nuorikirjallisuuden Instituutin Onnimanni-lehteen. Ei ole häävi lista, mutta osallistumisen ja suhteellisten sijoittumisten välinen suhde on positiivinen, julkaisu- ja sijoittumisprosentit ovat erinomaisia. Saa nähdä, mitä sitten, kun kunnolla ehtii.
Julkaistu Kosmoskynä 3/2003:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.