Eeva-Liisa Tenhunen: Ajattelen aikojani, muistan muita päiviäni
(Kosmoskynä 2/2004)
STk:n puheenjohtaja 1995
Muistamisessa on monta mutkaa. Siihen liittyvät sekä tahto ja unohdus. Hyvät asiat jäävät mieleen, pahat painetaan pimentoon. Ja on tuo sisäsyntyinen primitiivinen muisti, joka pulpahtaa pintaan tuoksina ja makuina sekä pienen hetken näköhavaintoina. Mummon muusin muistaa ja maistaa herkullisempana kuin minkään muun. Valokuvan tarkkana piirtyy mieleen kotvanen, jolloin istuit kivellä mustikkametsässä tupakalla ja valo siivilöityi puiden lävitse aluskasvillisuuteen. Ja mieleen pintautui täydellisen rauhan mielihyvä, johon sekaantui haikeus siitä, ettei ollut sanoja joilla kertoa kokemansa.Kun ryhdyin ajattelemaan mennyttä aikaa ja toimintaani Suomen Tieteiskirjoittajissa, päähän palautuvat paremmin ne vuodet, jolloin toimin hallituksessa sen jäsenenä, en puheenjohtajana, eli Anetta Pirisien ja Johanna Sinisalon ajat. Toimita oli virkkeistä ja aktiivista ja siinä oli tekemisen iloa. Ny kun ajattelen tarkemmin, niin syynä oli varmasti se hyvin primitiivinen muisti, tuoksuihin ja makuun liittyvä. Tuona aikana nimittäin hallituksen jonkinlaiseksi traditioksi tuli pitää kokoukset ruokapöydän ääressä.
Muistaakseni ensimmäinen tällainen kokous oli Otaniemessä Jyrki J.J. Kasvin kämpässä. Tarjolla oli Jyrkin reseptin mukaan valmistettua chilikanaa. Pispalassa Johannan luona söimme herkullista lihapataa, jonka säväyttävänä mausteena oli kanelia. Joukoon mahtui muitakin makuhermoja kutkuttelevia kokouksia. Ehkä se oli tuo makujen ja tuoksujen mielihyvä, joka edesauttoi kokousten kulkua. Hurjat ideat innoittivat ihmisiä luovaan ajatteluun ja tarkoitusperäiseen toimintaan.
Oma aikani oli edellä kerrottuun verrattuna hiljaiseloa ja milteipä lopun odotusta. Minun oli oikein pinnistettävä mustiani, mitä vuonna 1995 tapahtui. Kunniakirja seinällä kertoo, että tuona vuonna voitin Atoroxin, mutta en muistanut olleeni STk:n puheenjohtajana. Se minun piti tarkistaa Pasi Karppaselta.
Kuinka siis kirjoittaa muistelmaa vuodesta, joka on täysin unohtunut? Muistin vain sen kokouksen, jossa minut valittiin. Se oli hyvin myrskyisä. Keskusteltiin paljon siitä, kannattako yhdistyksen enää jatkaa toimintaansa. Ja kun olen paljon papattaja, niin minä ehdottomasti olin sitä mieltä, että toimintaa on jatkettava. Muistan, miten Toni Jerrman painotti sitä, mikä merkitys STk:lla oli ollut suomalaisessa science fictionissa. Ja niin toimintaa päätettiin jatkaa. Minä suostuin puheenjohtajaksi.
Sillä hetkellä olin tarmoa täynnä, mutta vuoden aikana takki tuntui tyhjenevän. Eipä vuodessa ollut oikeastaan mitään, millä kantasi kehuskella. Mieli torjui muistista senkin toisinasian, että päiväkirjat, joita olen pyrkinyt pitämään vuosikausia, ehkä kertoisivat jotakin tuon vuoden kokemuksista.
Niinpä ryhdyin kertaamaan tuota vuotta omista päiväkirjoistani. Ja jotenkin oivallisin, että yksilönkin elämään vaikuttaa aika hänen ympärillään. Näin kymmenen vuoden jälkeen 1994-1995 ovat vuosia, jotka monet suomalaiset haluavat unohtaa. Se oli syvimmän laman aikaa. Itse oli jäänyt työttömäksi vuonna 1994. Minä tunsin itseni noina vuosian hyvin vanhaksi, ainakin mitä tulee työmarkkinoihin. Ehkä näin tässä puheenjohtajuudessa väylän, jossa voisi toimia mielekkäällä tavalla.
Ja aluksi koetinkin elvyttää tieteiskirjoittajien toimintaa yhteen jos toiseenkin suuntaan. Soittelin kirjastoihin ja kyselin, voisivatko he järjestellä tapahtumia, jossa käsiteltäisiin science fictionia ja joku yhdistyksestä voisi tulla esitelmöimään aiheesta. Puuha tuntui kuin veden kantamiselta siivilässä. Määrärahoja ei ollut. Lama lamaannutti myös kaikkea kulttuuritoimintaa. Pari kertaa hermostuin puhelimessa Jerrmannin kanssa, kun tämä sanoi suorasukaiseen tapaansa, etten osaa kunnolla tykittää. – Näyttävyyttä, näyttävyyttä, hän paasasi. Ja puhelun jälkeen minä istuin sohvaan, poltin tupakkaa ketjussa ja vedin törröturkin niskaani. Kuvaavaa mielentilan ilmaisua lienee sekin, että ryhdyin katselemaan videolta Kellopeli appelsiinia.
Jossain vaiheessa minä päätin, että tehtävänäni oli toteuttaa kaksi asiaa. Oli saatava aikaan Kirjoittajakurssi ja Kosmoskynän numeroiden oli ilmestyttävä. Lehden ilmestyminen ei toisaalta ollut minun ansioni vaan Marko Kivelän. Hallitusaikamme alussa olimme jo päättäneet, että lehti ilmestyisi yhteistyössä muiden pienten scifi-yhdistysten yhteistyönä. Numero 1 oli yhteisnumero Alienistin ja numero 4 Marvinin kanssa. Kiitos Marko Kivelälle, että asiat sujuivat.
Päiväkirjassani löytyy mainintoja lukuisista keskusteluista juuri Marko Kivelän kanssa. Ja siinä valossa ei tuo minun vuoteni näytäkään aivan keskiaikaiselta pimeältä. Markon rationalistinen ajattelu ja rakentava kritiikki ehkä oli hedelmällisintä tuona vuonna.
Joukkoon mahtuu toki yhteenottojakin. Syy oli kyllä meikäläisen egosentrisessä saarnaamisessa kuin Markossa. – Sinä et koskaan jaksa kuunnella loppuun, Marko kerran hermostuksissaan minulle tiuskaisi. Olimme valmistautumassa Jyväskylän kesään ja meikäläinen piti varmaan vartin valituksen siitä, kuinka vanhat Kosmoskynän numerot oli saatava Jyväskylään myyntiin. Suu suulas sekosi, tyhjeni terävä torvi. Oli todellinen itsetutkiskelun paikka. Tuli taas kerran pohdittua tämä kaksijakoinen luonteeni, toisaalta fatalistinen boheemi, ja toisaalta pedanttinen opettaja, jolle kaavat ja systemaattisuus ovat tärkeitä.
Kirjoituskurssi vuonna 1995 pidettiin Jyväskylässä. Se oli yksi parhaimmista työpajoista, joissa olen ollut mukana. Seurauksena oli muutama vain hiontaa vailla oleva tuote. Kirjoituskurssin satoa esittelimmekin sitten Jyväskylässä ja muutenkin koetimme olla näkyvästi esillä. Ja niiden vanhojen Kosmoskynien kysyntäkin oli ällistyttävä.
Roposia karttui yhdistyksen kasaan. Ja Kivelän Markon ja minun välini on säilyneet hyvinä. Kotimatkankin Jyväskylästä vietin ravintolavaunussa Markon ja Kummisedän seurassa. Joten ei kai se niin musta vuosi STk:n historiassa ollutkaan. Rehellinen pitää kuitenkin olla. Kun Jerrman puhelimessa ilmoitti, että Pekka Sirkiä on valmis suostumaan uudeksi puheenjohtajaksi, olin helpottunut. En sen vuoksi, että pääsin eroon vaikeasta tehtävästä, vaan sen vuoksi, että STk:n toiminta jatkui. Kai minulla suupielissäni oli myös sarkastinen hymy, sillä Pekkahan oli juuri se henkilö, joka edellisenä vuonna oli voimakkaasti ajanut koko yhdistyksen alasajoa.
Helsingissä 3.6.2004
Karhumuori
Julkaistu Kosmoskynä 2/2004:ssä. Kuva: Eeva-Liisa Tenhunen. WWW-versio: Pasi Karppanen. Kuvien ja tekstien copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.