PORTTI 3/98

Timo Vesa Krooks: Hiuskarvan varassa
Hanna Kaakkuriniemi: Minyamar ja maalaiset
Juha K. Tapio: VR (Virtual Reality) – Pohjoinen linja
Jorma Kyyppö: Suruas Saurus
Sari Tarkiainen: Karkauspäivä vuonna 1996

Kuten arvata saattaa, löytyy valtaosa loppuvuonna 1998 ilmestyneistä novelleista Tampereen scifiseuran julkaiseman Portin sivuilta. Timo Vesa Krooks on kotimaisella novellirintamalla vanha tekijä eikä miehen tyyli petä nytkään. Lehden kolmosnumerossa julkaistu Hiuskarvan varassa edustaa Suomessa yllättävänkin usein kokeiltua huumoriscifiä ollen tässä sarjassa jopa varsin onnistunut tapaus. Kauhuaineksia ja huumoria toisiinsa yhdistävän tarinan vitsit huvittavat aidosti ja jopa ääneennauruindeksin pohjalta arvioiden novelli toimii yllättävän hyvin. Juonellisessa mielessä Krooksin hiuksianostattava seikkailu ei ehkä ole sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta tuollaisiin pikkuasioihin takertuminen lienisi tässä tapauksessa melkoista hiuksien halkomista. (Valitan, en kerta kaikkiaan voinut vastustaa kiusausta.)
 
Lehden toinen valopilkku on Hanna Kaakkuriniemen novelli Minyamar ja maalaiset. Lähinnä kaiketi jonkinlaista kirjallista naivismia edustava, jossain määrin Ursula K. LeGuin -vaikutteinen tarina kertoo ihmisen epätavallisesta kohtaamisesta muukalaislajin kanssa, mutta tekee sen alienien näkökulmasta. Tarina pysyy kasassa loppuun asti ja Kaakkuriniemi onnistuu eteeristen alienien kuvauksessaan kiitettävällä tavalla. Kaikkien makuun novelli ei epäilemättä ole ja jotakuta saattaa tarinaa leimaava sadunomainen epätodellisuuden tuntu sekä varsinaisen juonen ohuus häiritä kovastikin, mutta itseäni pikku tarina viehätti.

Juha K. Tapio on iso nimi Suomen scifikentässä, tarkasteli asiaa millä mittarilla tahansa. Tapion novelleja on ilmestynyt viime vuosina Portissa tasaiseen tahtiin, minkä lisäksi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon nappaaminen fantasiaromaanilla on tämän päivän Suomessa teko, jota voi pitää saavutuksena. Tästä syystä miehen tarina VR (Virtual Reality) – Pohjoinen linja onkin jossain määrin pettymys. Tyylillisesti tarina toki on taattua Tapiota, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun mieleen tuovaa retrohenkistä romantisointia yhdistettynä hallusinaationomaisiin kokemuksiin järjellä käsitettävän maailman tuolla puolen (olipas hieno lause) eikä varmasti tuota pettymystä miehen aiemmista novelleista pitäneille.

Tarinan suurin kompastuskivi onkin sen valitsema aihepiiri eli tuo vihonviimeinen Virtuaalitodellisuus. Miksikään kyberpunkiksi (edes post-sellaiseksi) Tapion tarinaa on vaikea luonnehtia, mutta yhtäkaikki se hakee perusideansa tästä suunasta. Ongelma on vain siinä, että koko alalaji on viime vuosina imetty niin tyhjiin, että uutta lähestymistapaa aiheeseen on vaikea löytää, ei vaikka sekoittaisikin mukaan New Wave -henkistä toden ja epätoden välisen rajan hämärtymistä. Tämän lisäksi tarinaa leimaa ikävä, lukijaan liki alentuvasti suhtautuva selittely, jonka toivoisi jo vähitellen olevan kotimaisesta scifistä katoamassa oleva piirre. Etenkin loppukohtaus, jossa tarinan Sanoma alleviivaavaan vielä kertaalleen, on saarnaavuudessaan anteeksiantamattoman kömpelö.
 
Kahdesta viimeisestä Portissa julkaistusta tarinasta onkin sitten hyvin vaikea sanoa mitään positiivista. Jorman Kyypön Suruas Saurus on tarina, jollaisia ei oikeastaan enää odottaisi näkevänsä kotimaisten scifilehtien sivuilla, kuin hyytävä tuulahdus muinaiselta 80-luvulta, jolloin scifinovellistiikka talsi Suomessa vielä lapsenkengissään ja muut kuin yhden idean novellit olivat suuria harvinaisuuksia. Suruas Saurus on tapaus sarjassamme "dinosaurukset olivatkin älyllinen laji, jonka äkillinen katastrofi hävitti, mutta joka sitä ennen tuli kylväneeksi ihmislajin siemenen". No, mikään ei luonnollisesti estä kirjoittajaa tarttumasta näinkin kuluneeseen aiheeseen, mutta tällöin tämän velvollisuus olisi yrittää etsiä siihen uusi näkökulma tai edes kertoa vanha tarina mukaansatempaavalla tavalla.

Valitettavasti Kyyppö ei tässä kuitenkaan onnistu ja tarina on puisevampi kuin olisi aiheen perusteellakaan lupa odottaa. Kertomus etenee päähenkilön kirjoittamana jollottavana biokybernetiikan (urgh...) luentona ollen pitkäpiimäisyydessään sitä luokkaa, että lukija alkaa selailla lehteä eteenpäin nähdäkseen paljonko tarinaa on vielä jäljellä. Edes loppuun kirjoittaja ei ole onnistunut kehittelemään minkäänlaista omaperäistä koukkua ja edellä kuvatun asetelman paljastuminen lukijalle jää tarinan ainoaksi "yllätykseksi". Kaiken tehon lataaminen juuri tarinan loppuun tuntuu todella oudolta, kun ajattelee novellin nimeä. Jos kyseinen dinosaurus-kuvio tosiaan on tarkoitettu tarinaan yllätysmomentiksi, olisi novellille ainakin voinut kehittää nimen, joka ei olisi paljastanut lukijalle jutun juonta aivan noin selvästi.

Sari Tarkiaisen Karkauspäivä vuonna 1996 tarttuu niinikään vanhaan ja koeteltuun tarinatyyppiin, kertoen päähenkilön tempautumisesta menneisyyteen, tarkemmin sanoen 21-vuotiaan naisen muuttumisesta jälleen 15-kesäiseksi yläasteelaiseksi. Alalajina erilaiset aikasilmukkatarinat ovat toki kiehtova aihepiiri ja teeman ympärille onkin vuosien varrella kyetty kehittelemään varsin onnistuneita tarinoita. Edellytyksenä tämäntyyppisen tarinan onnistumiselle on kuitenkin päähenkilön tuntemusten uskottava kuvaaminen ja jälleen se omaperäinen näkökulma aiheeseen.

Valitettavasti Tarkiaisen novelli epäonnistuu kummassakin suhteessa. Päähenkilön paluu kuuden vuoden päähän menneisyyteen ei kaappaa lukijaa millään tasolla mukaansa. Aikasiirtymän tapahtuminen jää yksinomaan kertojan oman vakuuttelun varaan eikä sitä kyetä millään tavalla sitomaan esimerkiksi olemassaolevaan lähimenneisyyteen. Tarina tekee ikäviä kardinaalivirheitä toinen toisensa perään (esimerkkinä mainittakoon vaikkapa genrensisäiset viittaukset, tässä tapauksessa päähenkilön tilanteen vertaaminen "X-Filesiin") minkä lisäksi ihmiskuvaus ja viime kädessä koko asetelma on kliseisyydessään sitä luokkaa, että lukija alkaa likipitäen epäillä kyseessä olevan parodia. Sitä tarina ei kuitenkaan ole, vaan kaikesta pitäen tosissaan kirjoitettu novelli.

Kummatkin edellämainituista tarinoista ovat Tampereen scifiseuran novellikilpailun satoa ja löytäneet tätä kautta tiensä Portin sivuille. Ennemmin kuin kirjoittajiin, suuntaisinkin tässä tapauksessa syyttävän sormen kohti lehden toimittajaa ja kilpailun raatia. Kummankin tarinan suurin ongelma ei nimittäin ole se, että ne olisivat "hyviä" tai "huonoja", ne ovat vain keskeneräisiä. Tuossa muodossa niitä ei olisi saanut päästää julkaisukynnyksen yli, vaan evästää kirjoittajia siitä, mihin suuntaan näiden olisi pitänyt tarinoitaan kehittää. Sekä Tarkiaisella että Kyypöllä on epäilemättä kykyjä ja mikä tärkeintä, halua scifin ja fantasian tuottamiseen, mutta nuo kyvyt kaipaavat hiomista. Keskeneräisten hengentuotteiden päästäminen julkaisuseulan läpi ei palvele ketään, vähiten kirjoittajaa.
 
Pasi Karppanen