Petri Laine: Tie
(Spin 3/01)

Huolimatta kollegani edellä Rauniolinnan vanki -arviossa heittämästä kritiikistä, pitäisin Tien virkistävimpinä piirteinä nimenomaan tarinan tyylilajia ja miljöötä. Jos novelli olisi kirjoitettu vuosikymmen pari sitten, olisi se epäilemättä saanut kritiikkiä nimenomaan amerikkalaisuuksien apinoinnista. Nyt, kaiken julkaistun Suomi-novellistiikan jälkeen Laineen tarina tuntuu melkeinpä "eksoottiselta". Kaikki kunnia kotimaisten kirjoittajien rohkeudelle käyttää tarinoidensa pohjana suomalaista arkitodellisuutta, mutta jos tämä novelli siis olisi sijoittunut kotimaisiin ympyröihin ja sen päähenkilönä olisi ollut kuusikkoisia metsäteitä autollaan köröttelevä, stressaantunut myyntimies, niin enpä olisi lainkaan varma, olisiko novelli saanut allekirjoittaneelta näin hyviä arvosanoja.

Kuten kollegani siis edellä sanoi, on Tie tunnelmansa ja puitteidensa puolesta kuin vanhan Twilight Zonen jakso. Stressaantunut myyntimies köröttelee autonrämällään pitkin Nebraskan kuumia ja kuivia takamaita. Odottamatta tapahtumat tempautuvat hämärän rajamaille, mistä poispääsy ei sitten olekaan niin helppoa. Lukijalle tarjoillaan muutama sopivin väliajoin sijoitettu yllätysmomentti, esitellään myyntimiehemme kyydissä hetken aikaa istuskeleva rinnakkaistodellisuuden John Lennon (ei onneksi sentään Elvis) ja herätellään lopussa eksistentiaalisia kysymyksiä oman tien ja elämän suunnan löytämisen tärkeydestä.

Tien kautta havainnollistuu myös yksi tämän kriitikon työn harvoista palkitsevista puolista, nimittäin mahdollisuus päästä seuraamaan kirjoittajan kehittymistä lähietäisyydeltä. Jos vertailukohdaksi ottaa vaikkapa Laineen ensimmäiset julkaistut novellit vain parin vuoden takaa (esimerkiksi Sykkivä tähti tai Lähtölaskenta) on tämä kehittynyt kirjoittajana huimasti. Se mikä Tiessä viehättää, onkin sen pakottamattomuus. Laineen aiemmista töistä läpi paistanut alleviivaavuus ja myös edellä arvioitua Rauniolinnan vankia rasittava, patetian rajoilla keikkuva julistavuus, loistaa tässä tarinassa poissaolollaan. Oikeastaan vasta aivan tarinan loppumetreillä Laineen maneerit pääsevät hieman pilkistelemään rivien raoista.

Eivät Tien ainekset loppujen lopuksi kummoiset ole eikä se, mitä lukijalle varsinaisesti jää käteen, välttämättä ole paljon. Myös muuten novellista voisi löytää kaikenlaista pientä huomautettavaa, loppunoususta olisi kenties voinut hioa paremmin toimivan ja myös kokonaisuutta muuten ryhtevöittää. Seikka, joka tarinan kuitenkin tunnelman ja (ainakin tämän arvostelijan mielestä) virkistävän miljöön ohella pelastaa, on sen pysyminen niin hyvin kasassa. Jos tarkkoja ollaan, olisin valmis nostamaan Tien päätään korkeammalle Laineen aiempia töitä, ehkä jopa tämän parhaaksi tähän mennessä julkaistuksi novelliksi.

Pasi Karppanen