Petri Laine: Taivaanvaunut
(Tähtivaeltaja 1/02)

Petri Laineen Taivaanvaunut kertoo tiedemiehestä, Alekseista, joka on suuren kosmisen paljastuksen äärellä. Sen lisäksi, että novelli piirtää kauniin kuvan maailmankaikkeuden arvoituksellisuudesta, se tutkii ihmisluonnon käyttäytymistä tilanteissa, joissa suuret kysymykset avautuvat eteemme ja meitä pyydetään ottamaan kantaa asioihin, jotka voivat muuttaa miljoonien kohtaloita.

Kaikista lukemistani Laineen novelleista tämä vaikuttaa parhaalta. Laineen aikaisemmatkin novellit ovat olleet sujuvia, mutta tällä kertaa palaset näyttävät osuneen entistäkin paremmin kohdalleen. Virheetön ei tämäkään novelli ole, mutta Taivaanvaunut on rakennettu huolellisesti ja siinä on paljon pieniä vivahteita, jotka tekevät siitä jännittävän lukea.

Novellissa on vahva mysteerin ilmapiiri, jota Laine luo toistuvalla kerrontateknisellä ratkaisulla: hän hyppää aikalinjalla tiettyjen tapahtumien yli ja palaa vasta myöhemmin takaisin täydentämään kuvaa takaumien kautta. Lukijan tietoihin jääneet aukot pitävät jännitettä yllä ja pakottavat kahlaamaan eteenpäin.

Laine on panostanut novellinsa yksityiskohtiin. Novellin alkupuolella esitellään Aleksein lemmikkikilpikonna Abe, jolla on merkittävä rooli tarinan loppuratkaisussa. Aleksein lemmikki tuo lisäsyvyyttä päähenkilön persoonaan. On myös syytä mainita erikseen shakkilauta ja sen nappuloiden tarkasti rytmitetyt liikkeet novellin kuluessa.

Hetkittäin Laine kuitenkin sortuu kuluneisiin esitystapoihin: Huone huokuu tyhjyyttä ja takan päällä on vaimon kuva; "Rinnassa heräsi ikävä, jonka Aleksei oli jo luullut unohtaneensa". Laineen kieli on kyllä nautittavan sujuvaa ja helppolukuista, mutta hänen tekstiinsä on livahtanut luvattoman paljon kliseisiä kielikuvia.

Muuten niin tyylikkäässä novellissa on yksi piirre, joka ärsytti minua erityisesti: Taivaanvaunut yhdistää mystisluonteisia tapahtumia (esim. aboriginaalin ennustus) pätevään tieteelliseen spekulaatioon. Maailmankaikkeuden perimmäisiin kysymyksiin ei minusta tarvitse liittää mitään mystiikkaa, niin suuria ja valloittavan ihmeellisiä ne ovat jo itsessään paljaina tieteellisinä toteamuksina.

Poikkeava kosminen ilmiö on jo sinänsä arvoituksellinen tapaus, mutta Laine on sitonut sen päähenkilön isän kiinnostuksen kautta Erich von Dänikenin kirjat mieleen tuoviin uskomuksiin: planeetallamme on käynyt vierailijoita, joista on jäänyt jälkiä ihmisten kulttuuriin. Ensimmäinen ajatukseni isän juttujen kohdalla olikin, että lieneekö äijä itse Däniken, mikä laski hiukan huvittavan tunnun novellin päälle. (Ainakin minusta Dänikenin kirjat ovat hyvin koomista kirjallisuutta.)

Minulla on ollut yllä mainitun kaltaisia ongelmia Laineen novellien kanssa aiemminkin. Ne ovat usein ajatukselliselta sisällöltään turhan imeliä, alleviivaavia, osoittelevia. Se sanoma joka niistä välittyy kuulostaa minusta romanttiselta hölynpölyltä. Kuitenkin oma ajattelutapani ja omien tekstieni aiheet käyvät hyvin lähellä Laineen novelleja. Tunnistanko oman heikkouteni?

Vaikka takerruinkin novellin maailmankuvaan, pidän Taivaanvaunuja silti hyvin kirjoitettuna novellina. Laine on tuottanut uusia tekstejä tiuhaan tahtiin viimeiset pari vuotta, mutta silti hän selvästi panostaa jokaiseen tekstiinsä ja jaksaa hioa niitä. Uurastus alkaa kantaa hedelmää ja Laine on noussut vahvasti esiin suomalaisten scifi-kirjoittajien joukossa.
 
Jarmo Karonen