Aaveiden Eesti on Haamu Kustannuksen matkaopas kummittelevaan Viroon, jossa pääroolin saavat paikoista kerrotut kummitustarinat. Pienessä ja nopeasti luettavassa kirjasessa käydään läpi kaksitoista kummittelevaa kohdetta ympäri Viroa siten, että matka alkaa ja päättyy Tallinnassa. Esitellyt paikat on valittu monipuolisesti: klassisten kummittelevien kartanoiden lisäksi käydään kummittelevassa kerrostaloasunnossa, lähiössä, avolouhoksessa ja metsässä.
Paikat ja niistä kerrotut tarinat on jaettu jokainen omaksi luvukseen. Jokaisen luvun alussa annetaan ensin sivun mittainen tiivis esittely paikasta ja sen historiasta sekä matkailuvinkkejä, ennen kuin siirrytään varsinaiseen kummitustarinaan. Kirjan rakenne ja henki puhuvat sen puolesta, että parhaimmillaan kirja on otettuna mukaan kummitusaiheiselle Viro-kierrokselle tai ainakin antamassa inspiraatiota tulevien matkojen suunnitteluun.
Kirjan kirjoittajat ovat kaksi suomalaista, joille Viro on läheinen maa. Ville Hytönen on runoilija ja Tuulia Matilainen kirjailija. Kirjan kaksitoista lukua on jaettu puoliksi, niin että kumpikin on kirjoittanut kuudesta kohteesta. Suvi Karin kuvitus on aiheeseen sopivan aavemainen ja tummasävyinen. Läpikuultavat ihmishahmot ja negatiiviefektit ovat tuttuja ja toimivia keinoja tuoda kuviin yliluonnollisuuden tuntua.
Esipuheessa kirjan tarkoitukseksi annetaan Viron kummituksia arvostavan puolen näyttäminen. Kummitustarinoiden ja niissä esiintyvien aaveiden merkitys näkyy kummittelevien paikkojen ja niissä vaeltavien henkien määrässä. Hieman myös herätellään eksotiikan tuntua mainitsemalla virolaisten viehtymyksen pakanallisiin uskomuksiin. Ei kuitenkaan täsmennetä sen enempää, millaisista uskomuksista tarkkaan ottaen on kyse. Kuulostaahan pakanallisuus ainakin jännittävämmältä kuin tavanomainen taikausko. Toisena tarkoituksena on esitellä paikkoja ja ympäristöä niihin liittyvien tarinoiden kautta. Kirja houkutteleekin ottamaan itsensä mukaan matkalle ja heittäytymään mielikuvituksen vietäväksi kohteita kierrellessä. Jos vaikka kuuluisikin koputus seinän takaa tai silmänurkasta vilahtaisi liikettä tyhjässä tilassa.
Kertomuksista välittyy, että aavetarinoilla on merkityksensä virolaisessa perinteessä ja että jokaisella vähän vanhemmalla tai merkityksellisellä paikalla kuuluu olla oma kummituksensa, tai pari. Hyvänä esimerkkinä tästä on Haapsalun piispanlinnassa kummitteleva Valkea Daami, jolle on omistettu jokakesäinen tapahtuma, Valge Daami aeg.
Kohteiden lisäksi myös tarinoissa on vaihtelua. Perinteisemmissä kuuluu öisin kummia ääniä ja näkyy outoja hahmoja, mutta mukana ovat myös kansantarinahenkiset kertomukset Leevakun metsän tanssivista piruista ja Rannan ikivanhasta uhritammesta. Ajallisesti haamut ovat peräisin niin vuosisatojen takaa kuin viime vuosikymmeniltäkin. Erityisen kiinnostava kummittelukohde on Rummun veden alle jäänyt avolouhos, jossa neuvostoajan vankityöläiset yrittävät yhä pelastautua vedestä. Perinteisiä kummittelevia kartanoita edustavat Kolgan kartano, jossa paholainen viettää pitojaan, Palmsen kartano ja sen kartanonrouva, Alatskivin linna ja siihen kiintyneet henget sekä Sangasten linna ja siellä yöpyvien unissa kummitteleva salaperäinen nainen.
Lukiessa huomio kiinnittyy aaveiden runsauteen – monesti kyse ei olekaan vain yksittäisestä kummittelevasta hengestä tai talosta, vaan kaupunkiin mahtuu haamuja kuin kyse olisi toisesta, tuonpuoleisesta kaupungista, jonka väki asuu rinnakkain elävien kanssa. Tällainen vaikutelma tulee Pärnusta, jossa kummituksia riittää yhdessä jos toisessakin talossa, ja Tallinnasta, josta kirjaan on päätynyt peräti kolme eri kummittelukohdetta. Vanhakaupungin moninaisten aaveiden lisäksi kerrotaan myös Mustamäen kummittelevasta kerrostaloasunnosta ja Koplin asuinalueesta, jossa on niin aaveita kuin hautausmaan päälle rakennettu puistokin.
Aaveiden Eesti. Kummitustarinoita Virosta tarjoaa katsauksen virolaisiin kummituksiin, mutta myös tarinaniskijöiden Viroon. Hyvässä kummitustarinassa yhtä tärkeässä roolissa kuin itse kummitus on kertoja ja hänen antinsa kertomukseen. Kirjassa esitellyissä kertomuksissa tarinoiden variaatiot on monessa kohtaa otettu mukaan vaihtoehtoisina tapahtumina tai tulkintoina. Tarkoituksena ei tällöin olekaan luoda yhtä yhtenäistä kertomusta, johon uppoutua, vaan tuoda esille ne eri muodot, joissa tarina suullisessa perinteessä elää. Suullisen kertomusperinteen merkitys ja jälki onkin haluttu jättää näkyviin, ja tavat, joilla tarinat ovat muuttuneet ajan ja eri kertojien myötä, saavat olla läsnä. Välillä tämä tapahtuu kerronnan sujuvuuden kustannuksella, sillä kirjoitettu ja luettu teksti noudattaa toisenlaisia lainalaisuuksia kuin suullinen kertomus, eikä jälkimmäinen useinkaan istu sellaisenaan painetulle sivulle. Paikoin tarinat tuntuvat siltä, että ne toimisivat luontevammin kuultuina kuin luettuina.
Keveydessään kirja jää varsin pintapuoliseksi, ja paikkoihin liittyvästä historiasta olisi ollut kiinnostavaa lukea muutakin kuin vain sivun mittaiset, lähinnä vuosilukuja sisältävät tiivistelmät. Vaikka kirjan ei ole tarkoituskaan olla historiallinen tietopaketti, paikkojen vaiheita käytiin joka tapauksessa tarinoiden ohessa jonkin verran läpi – tällaista tietoa olisin kaivannut enemmänkin.
Kirjan konsepti tuo mieleen samaten viime vuonna julkaistun teoksen Helsingin Henget. Opas aaveiden pääkaupunkiin. Kummitusmatkailijalle olisikin tässä tarjolla kätevästi Suomenlahden molemmat rannat yhdistävä kaksikko. Kirjoittajan näkökulmasta teos tarjoaa kepeän mutta varsin monipuolisen katsauksen erityyppiseen kummitteluun ja ihmisten ja aaveiden rinnakkaiseloon. Vastarakennetussa kaupunginosassakin voi olla oma kummituksensa, jos ympäristö on kummitusten läsnäololle tarpeeksi suopea. Ja sellainen ympäristö Viro on, sillä huolimatta vahvasta epäuskonnollisuudestaan, kummitustarinat ja muu yliluonnollinen voi siellä hyvin.
Teos on kustantajalta saatu arvostelukappale