Kissan vatsa kurnahti vaativasti. Se sanoi tytölle: ”Ehkä minun pitäisi syödä sinun sijassasi tämän kylän asukkaat. Vaikka he ovatkin kuivia ja laihoja kuin vehnänkorret. He ovat syöneet ajatuksensa ja unelmansa, eikä heillä ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”
Mutta tyttö sanoi: ”Älä tee sitä, kurnivamahainen kissa. Heillä on täytynyt olla paljon unelmia ja ajatuksia, että ne ovat ruokkineet kylää tähän asti. Ja katso, täällä on yhä lapsia. Heidän päässään syntyy koko ajan uusia unelmia.”
Magdalena Hain teos Kurnivamahainen kissa on yhtä aikaa niin monta asiaa, että on vaikea eritellä, mistä arvostelun aloittaisi. Se on lastenkirja, aikuisten taidesatu ja yhteiskunnallisesti kantaa ottava satiiri siinä missä vaikkapa Gulliverin retket omana aikanaan.
Aloitetaan lastenkirjasta. Lapsilukijan seurassa Kurnivamahainen kissa on viehättävän absurdi seikkailu maailman pienimmästä tytöstä, joka kohtaa maailman suurimman kissan. Niin suuren, ettei se koskaan saa syötyä vatsaansa täyteen. Tämä ei luonnollisesti estä kissaa yrittämästä. Lopulta se nielaisee koko maailman, mukaan lukien tytön, joka kissan vatsassa päihittää ilkeän herra Hneuksen ja pelastaa koko maailman. Kissankin.
Teos selviää hyvin myös lähemmästä tarkastelusta taidesatuna. Kieli maalaa satumaiset maisemat rehevästi juuri oikeissa kohdissa, ja toisaalla jättää juuri oikeat asiat sanomatta. Koko teos on allegoria ahneuden tuhoavalle voimalle. Ahneus pakottaa kissan syömään loputtomasti. Kissakin kärsii, ja ainoa hyötyjä on sen vatsassa asuva herra Hneus.
Yhteiskunnallisena kritiikkinä Kurnivamahainen kissa sanoo viestinsä hyvinkin suoraan.
”En osaa päättää, kumpi armeijoista maistui makoisammalle. Mahaani päätyessään he olivat kaikki samanlaisia.”
Ahneus on voima, joka tuhoaa kaikki osapuolet. ”Hei ihmiskunta, ettekö voisi lopettaa sitä kinastelua ja ahnehtimista hetkeksi ja pistää pienten ihmisten asioita kuntoon?” kysyy Kurnivamahainen kissa suoraan meiltä.
Ilmeisen ahneus-allegorian alla itseäni puhuttelivat jopa enemmän sen alta hiljalleen kuoriutuvat muut teemat. Maailman pienin tyttö on lapsi, josta kukaan ei välitä. Hänet on jätetty oman onnensa nojaan. Teos kuvaa vahvasti lapsen voimattomuutta aikuisten mielivallan edessä. Vaikka tyttö matkan varrella pyytää apuakin, ei aikuisilla ole tarjota hänelle mitään. Tyttö voi pelastaa itsensä vain itse. Juuri niin hän lopulta tekee. Ja miten? Sanomalla ei. Ei, herra Hneuksen toiminta on väärin, ja tyttö ei aio sitä enää katsella. Hän on alunperin joutunut pulaan muiden tekemisten vuoksi mutta voi omalla päätöksellään pelastaa itsensä. Viesti on voimaannuttava ja sellainen, joka jokaisen meistä olisi hyvä jo lapsena kuulla.
Kurnivamahainen kissa pohtii paljon myös vapaan tahdon rajoja. Kissa kertoo toistamiseen, miten ei oikeastaan haluaisi syödä mitään, ei varsinkaan ystäväänsä tyttöä. Mutta hirveä herra Hneus ajaa kissaa yhä kamalampiin tekoihin, eikä tyttökään voi tuolle syömisvimmalle mitään. Vasta kissan vatsassa hän kohtaa kissan ahneuden silmästä silmään ja kehottaa kissaa luopumaan siitä. Oikeastaan tässä tutkitaan ahneuden lisäksi paljon myös addiktion mekaniikkaa. Kissa ei saa syömisistään enää mitään mielihyvää – sitä ajaa vain pakko. Syötyään kaikki maailman linnut kissa häpeää tekoaan mutta syö silti lisää. Vaikka ahneus on laukaiseva tekijä, kissa itse on koukussa sen toteuttamiseen. Kissa rikkoo lopulta oman addiktion kehänsä ja oksentaa ulos kaiken, mitä on syönyt. Mukana poistuu myös ahneus, ja kissa saa taas vallan omaan elämäänsä. Ulkoa riippuvuutta ei voi muuttaa.
Monitasoisuudestaan huolimatta teosta markkinoidaan ensisijaisesti lapsille. Kun alunperin silmäilin teosta, mietin, onko se jopa liian allegorinen kiinnostaakseen lapsilukijaa. Tämän selvittämiseen on luonnollisesti vain yksi oikea tapa: testaus oikealla koeyleisöllä. Luin kirjan ääneen nelivuotiaalle, joka jaksoi kuunnella sen kahdessa erässä saman päivän aikana. Ahneutta käsitellään teemana niin selkeästi, että se aukeni hyvin näin nuorellekin. Pohdimme sitä, miksi ahneus on huono juttu ja miten epäreilu herra Hneus oli. Kun illalla lapsi aloitti ikäkaudelle tyypillisen ”Mutta kun minä haluan –”-argumentaation, muistelimme, oliko ollenkaan kivaa, kun herra Hneus halusi kaiken itselleen. Ei, ei ollut, ja nelivuotias totesi, ettei halunnutkaan ehkä ihan kaikkea. Muutamaa vuotta vanhemmalla todellisella kohdeyleisöllään kirja toimii varmasti vielä paremmin keskustelunherättäjänä. Teemu Juhanin mielikuvitusta hivelevät mustavalkokuvat ovat omiaan vetämään nuorenkin lukijan syvälle tarinaan.
Loppuun annettakoon kaikille ääneen lukeville bonushaaste. Kun yritin taannoin lukea kirjaa ensi kertaa tuolloin vasta kolmivuotiaalle lapsellemme, kirja kiinnosti jo kovasti, mutta siinä oli hirveä vika: ei koiraa. Suvereenisti aloin lukea tarinaa monikossa kurnivamahaisten kissan ja koiran yhteisseikkailuna. En ollut itse ehtinyt edes selata teosta, joten kertomus muuttui mielenkiintoiseksi, kun kissa nieli tytön.
”Äiti, miten se tyttö on koiran ja kissan mahassa?” on kysymys, johon on hyvin vaikea keksiä sisäsiistiä vastausta.
Kurnivamahainen kissa on tasapainoinen taidesatu, jota voin lämpimästi suositella kaikille 4-vuotiaasta ylöspäin.
Arvosteltu kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.