Tähän maailmanaikaan, kun sademetsät palavat ja toistaiseksi koskematon luonto pirstaloituu, ihmisen olisi syytä pysähtyä miettimään puita ja niiden merkitystä. Ajateltavaa tarjoaa Mia Myllymäen ja Anu Korpisen toimittama antologia Metsän kronikka – tarinoita puista (Osuuskumma 2019), jonka kymmenessä novellissa metsää tarkastellaan eri näkökulmista. Miten puu kokee maailman? Mitä se sanoisi, jos ihminen osaisi kuunnella?
Antologian aloittaa J. S. Meresmaan Metsän kronikka – fragmentteja muistamisesta ja unohtamisesta, jonka erilaiset katkelmat tuovat mieleen äidinkielen oppikirjan esimerkit kirjallisuuden lajeista ja monenmuotoisista runoista. Mukana on pelkät puheenvuorot sisältävää näytelmätekstiä, proosaa sekä oksan, lehtien ja juurten muotoon kirjoitettu runo, joka on muun tekstin keskellä virkistävä näky.
Monessa kohtaa huomio kiinnittyy rakenteeseen enemmän kuin sisältöön, mutta mieleen jää myös hienoja kohtia, kuten puun kasvua kuvaava lyhyt kappale: ”Sinä elät. Jokaista solukkoa myöten sinä elät. Katseesi pysyy auringossa.” Jotenkin sananvalinnat assosioituvat Katri Valan runoon Kukkiva maa – myös muissa virkkeissä samalla sivulla. Jään myös miettimään sanoja, jotka tiivistävät ihmisen kiittämättömän toiminnan: ”Ennen ihminen oli metsän. Nyt metsä on ihmisen.”
Anne Leinosen novellissa Valo kuvun alla ihminen on onnistunut tuhotyössään jo niin hyvin, että metsä elää enää tarinoissa. Karussa maailmassa osa on jo luovuttanut, mutta yhdessä matkaavilla Raunella ja Aajulla on hallussaan taimi, joka olisi tarkoitus saada kasvamaan. Puuttomassa ja kivisessä maassa toivolla on sijansa.
Opettajana työskentelevän Nadja Sokuran novellissa Tyttö tuli puun juurilta puut kohtaavat mielenkiintoisesti koulumaailman. Opettajien ja oppilaiden dialogi on uskottavaa ja nuoret henkilöt samastuttavia, mikä ei ole aina itsestään selvää, kun aikuinen kirjoittaja yrittää asettua teini-ikäisen nahkoihin. Novellissa on minäkertoja, jolla on erikoinen ystävä Ada. Kuviksen tunnilla Ada piirtää vain puita, biologian tunnilla hän arvostelee avohakkuita, ja muutenkin tytön elimistö ja fyysiset ominaisuudet ovat erilaiset kuin muilla. Kursivoiduissa kohdissa asiaa valotetaan Adan näkökulmasta, ja selviää, ettei tämä ole aivan tavallinen ihminen vaan on tullut puun juurilta, maan alta. Kun Ada lopulta palaa juurilleen aikaansaamiensa omituisten tapahtumien jälkeen, herää ensin kysymys siitä, mikä merkitys lyhyellä käynnillä maan päällä oli – sen verran paikallisia vaikutukset olivat. Tulkitsen sen kuitenkin niin, että Ada on täyttänyt jonkinlaisen tehtävän ja pannut alkuun jotain suurempaa. Pääseekö metsä ottamaan takaisin sitä, minkä ihminen on tuhonnut?
Ajatus luonnon voitosta tuntuu suoraan sanottuna oikeutetulta, ja monessa novellissa ihmiselle käykin huonosti. Esimerkiksi Kari Välimäen Kuolematon kertoo itsestään tietoisesta puusta, joka lihansyöjäkasvin tapaan kehittää keinon saalistaa: sen erittämä tuoksu houkuttelee puunhalaajia, joiden kohtalo puun syleilyssä on kova. Puunhalaajista puhuminen on kiinnostava ratkaisu, koska sanaa käytetään joskus, kun halutaan halventaa luonnonsuojelijoita. On ironinen ajatus, että juuri tällainen ihminen joutuisi puun tappamaksi.
Kritiikki ihmiskuntaa kohtaan on vahvaa läpi antologian, ja myös Kuolematon maalaa todenmukaisen kuvan lajimme käyttäytymisestä: ”Hän oli kertonut, että ihmiset puolustautuivat hyökkäämällä. Minä tein samoin, täytin maailmaa turhalla kuolemalla, kuolemalla joka ei ravinnut minua.”
Lempeämpiä puita elää M. A. Tyrskyluodon novellissa Hän joka ei laula. Novelli ei sisällä suuria juonenkäänteitä, mutta siinä on loppujen lopuksi sen vahvuus. Minäkertojan mukana lukija voi elää kuin paikoillaan ikänsä pysyvä puu, olla mukana elinkaaressa ”vastasilmuuntuneesta” kaatuneeksi puunrungoksi. Voi maistella kekseliäitä sanoja, jotka kuvaavat muita puita, lintuja, eläimiä ja ihmisiä: kaarnakkaat, tuulentaivaltajat, hyppelijät, juurioksaiset… Ihmisen uhka on paikoin läsnä, mutta pääasiassa sanoma tuntuu olevan, että ihminen voi myös auttaa metsää ja elää sopusoinnussa luonnon kanssa.
Ihminen voi myös tuntea soluissaan puun tuskan, kuten Tarja Sipiläisen Resonointia-novellissa. Sillanmäenkulma 1:n naapuruston asukkailla on kaikilla jonkinlainen suhde puuhun – tai siitä tehtyyn lautaan – ja nyt he joutuvat kohtaamaan asuintaloa uhkaavan tulipalon voiman. Eräs nuori nainen kokee sen erityisellä tavalla: ”Zaida tunsi kehossaan fyysisenä kipuna puuosien hädän ja pelon. – – Talo huusi hänen päässään niin lujaa, että korvissa soi ja silmissä pimeni.” Samanlaiset aistit soisi kaikille ihmisille – miten hankalaa olisikaan vahingoittaa muita eläviä olentoja, jos niiden kivun joutuisi itse tuntemaan?
Päähenkilöllä on erityinen yhteys puuhun myös Teresa Myllymäen Matkaajissa. Vuoksi elää maailmassa, jossa kansa on jakautunut Yksikköläisiin ja Vapaudenkannattajiin. Puolueeton ei saisi olla, vaikka ei haluaisi osallistua järjettömään väkivaltaan ja pelon levittämiseen. Tilanteen takia Vuoksi joutuu jättämään kotinsa ja Chanin, harmaarunkoisen puun lähimetsässä. Tulenarkoja olosuhteita kuvataan osuvasti, mutta pari kulunutta kohtausta häiritsee.
Kun Vuoksi kysyy Chanilta, miksi tämä ei varoittanut tapahtumista, puu vastaa: ”En saa kertoa. – – Enempää en voi sanoa, niin kuin hyvin tiedät.” Keskustelu jatkuu samanlaisena, ja lähtökohta on sama kuin monessa kaunokirjallisuuden tai elokuvan tarinassa aiemminkin: jollakin mystisellä hahmolla on jokin tieto, jonka tämä voisi kertoa sankarille mutta puhumisen sijaan pimittää sen, jotta päähenkilö voi sen itse selvittää. Lähtökohta on keinotekoisuudessaan tylsä, ja asetelmaan palataan novellissa myöhemminkin, kun Vuoksi katsoo filmiä, jonka selostajalla on Vuokselle tehtävä. ”Tiedät, mitä sinun pitää tehdä”, se sanoo, ja vaikka hämmentyneellä henkilöllä on kysymyksiä, ääni vaikenee – tietenkin. Arvoituksellisuutta olisi mahdollista saada aikaan myös muilla keinoin.
Anni Kuu Nupposen Puulaulu tapahtuu kahdessa paikassa. Ensin ollaan matkalla uudelle kotiplaneetalle puualuksessa, joka kuljettaa mukanaan suurpuiden siemeniä. Niitä ei ole paljon, ja ne vähät on tarkoitus saada itämään määränpäässä. Lukija voi tehdä omat johtopäätöksensä siitä, miksi matkaan on lähdetty. Novellin loppu sijoittuu puolestaan Axis-planeetalle. Henkilöiden toiminta sekä aluksella että uudessa kotipaikassa kuulostaa masentavan tutulta: rikoksia, ylikulutusta, sitä että puita ei osata kuunnella. Kiinnostavinta tarinassa on puunsiementen ympärille rakentuvat keskustelut ja käänteet, jotka loppua kohden käyvät jännittäviksi. Kertomus käynnistyy kuitenkin melko hitaasti, kun juopottelevan päähenkilön elämänhallinnan ongelmille suodaan monta sivua.
Jussi Katajala piirtää mielenkiintoista henkilökuvaa novellissaan Suuren tammen varjossa. Käsitys Henkimetsän halki taivaltavasta Fenlestä muuttuu tapahtumien ja tämän käymien keskusteluiden myötä. Välillä päähenkilön toiminta tuntuu ymmärrettävältä, välillä mies on varsin vastenmielinen tapaus. Novelli yhdistää perinteistä matkamiestarinaa ja verikostodraamaa onnistuneesti.
Siinä missä antologian moni novelli kuvaa monesti ihmisen ja metsän suhdetta siitä näkökulmasta, miten ihminen on luonnolle haitaksi, Mia Myllymäen Nuutin taikapuut on alkuasetelmaltaan erilainen. Nuutti on huijari, joka lupailee maagisten puutuotteidensa parantavan kaikenlaisia vaivoja, ja humpuuki vetoaakin ihmisiin paremmin kuin esimerkiksi torimyyjien tylsät perunat. Taikapuuyrityksen tarkoitus on viedä herkkäuskoisten rahat, ja edesmenneen vaimon kanssa on mietitty tarkkaan, miten kohderyhmiin vedotaan. Herkullisen huuhaabisneskuvauksen jälkeen koittaa kuitenkin hetki, kun Nuutti alkaa epäillä, voisiko puissa sittenkin olla poikkeuksellisia voimia…
Vaikka Metsän kronikan novelleissa on sama aihe, kirjoittajat ovat luoneet niin erilaiset puitteet kertomuksilleen, että kokonaisuus on monipuolinen. Teemoina voi nähdä ihmisen tyhmyyden ja pahuuden sekä sen, että jotain pitäisi tehdä, ennen kuin on liian myöhäistä. Itse aiheutetun tuhon ja epätoivon keskeltä nousee esiin myös empatia ja tulevaisuudenusko. Kirjoittajat ovat taitavia sanankäyttäjiä, ja sanoma välittyy myös virheettömänä soljuvassa kielessä. Kirjan lukeminen saa toivomaan, että useampi ihminen havahtuisi siihen, mitä ympärillämme tapahtuu.
Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.