Kirjoittajaoppaita - Anetta Meriranta: Science fictionin kirjoittaminen Christopher Evansin mukaan
(Kosmoskynä 3/1988)
Näyttää siltä, että Suomen ulkopuolella on sen verran enemmän kiinnostusta tieteiskirjallisuuden kirjoittamiseen, että kannattaa painaa oppaita pelkästään sitä varten. Christopher Evansin Writing Science Fiction (Lontoo, 1988) on yksi niistä. Päällisin puolin kirja ei vakuuta, se on alle sata sivua pitkä vaatimattoman näköinen lätyskä, mutta sisältöhän on oleellisinta. Evans on jakanut kirjansa seitsemään lukuun, joissa hän käsittelee sf-kirjoittamisen eri vaiheita alkaen tieteiskirjallisuuden olemuksesta päätyen kustantajiin. Teksti on kauttaaltaan täyttä asiaa ilman turhia lörpöttelyjä ja sopivasti pilke silmässä kirjoitettu, ettei lukijalla olisi tylsää. Tekijän yli 20 kirjan kokemus näkyy.
Tieteiskirjallisuuden alaEvans lausuu joitakin katkeria sanoja siitä, miten stereotyyppisiä käsityksiä alasta on vallalla. Hän mainitsee tieteiskirjallisuuden viihteen alalajina, mutta haluaisi että mieluummin kirjoitettaisiin "vakavaa" kirjallisuutta, antavathan sf:n äärettömät rajat myös tähän mahdollisuuden.
Evans ei pyri antamaan kaikenkattavaa määritelmää sf:sta, vaan antaa yhteiseksi tekijäksi käsitteen "toisenlaisuus" (otherness). Evans ei halua tehdä vanhaa jakoa kovaan ja pehmeään sf:iin vaan jakaa tieteiskirjaIlisuuden neljään alalajiin, joista kustakin antaa esimerkkejä. Nämä lajit - jotka voivat olla osittain tai kokonaan päällekkäisiä - ovat:
Toiset ajat. Tähän lajiin kuuluvat matkat sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen, historian muuttamiset, tulevaisuuden utopiat ja dystopiat
Toiset maailmat. Kaikki nykyisestä poikkeavat yhteisöt ja yhdyskunnat. Tähän kuuluvat kotiaurinkokuntamme asutuksesta kertovat tarinat, sukupolvialukset, Dyynin kaltaiset kaukaiset, todella "erilaiset" maailmat ja vaih toehtomaailmat.
Toiset olennot. Toisessa maailmassa on usein muukalaisia. Mutta tarina voi kertoa esim. tietokoneista, robteista, androideista tai ihmisestä kuolemattomana, evoluutiossa eteen- tai taaksepäin kehittyneenä.
Toiset mielen tilat. Tätä sf:n lajia voi kutsua myös psykologiseksi sf:ksi. Luotaamisen kohteena on "sisäinen avaruus" (J.G. Ballardin termi) ja tarinat käsittelevät esim. huumeita, telepatiaa tai muita poikkeavia kykyjä, sekä ihmisessä tapahtuvia sisäisiä muutoksia ulkoisten muutosten myötä.
Ideat
Evans korostaa, että täysin uutta ideaa ja/tai teemaa on hankala löytää, mutta oma, muista poikkeava käsittelytapaon jo omiaan antamaan eloa tarinalle. Tapa millä kirjoittaja puhuttelee lukijaansa on erittäin tärkeä. Aloittelija matkii usein ihailemiaan kirjailijoita, mutta tästä kehitysvaiheesta päästyään hän alkaa saada omaa tyyliään esille. Asiaa auttaa, jos kirjoittaja kirjoittaa asioita, joihin hän itse uskoo sen sijaan että kirjoittaisi mielessään vain lukijan miellyttäminen.
Ei ole olemassa mitään yleispätevää ohjetta ideoiden saamiseen, mutta Evans antaa joitakin ohjeita.
- Elämänkokemuksen hyödyntäminen. Moni sf-kirjailija on kokeillut useita ammatteja tai matkustellut paljon, mutta se ei ole välttämätöntä. Myös "tylsät", jokapäiväiset kokemukset voi hyödyntää.
- Opettele huomioimaan muita ihmisiä ja elämää ympärilläsi. Nimenomaan kaiken muutostilassa olevan nä keminen on tärkeää, kuten tekninen kehitys, elämäntavat jne.
- Kouluta itseäsi. Ei koulunpenkillä, vaan lue, käytä hyväksesi radiota, televisiota ja elokuvia. Pysy jatkuvasti valmiina oppimaan uutta.
- Tärkeintä on: Lue paljon. Ei ainoastaan tieteiskirjallisuuua, vaan muutakin kirjallisuutta, lehtiä, tutkimuksia, luonnontieteitä, sosiologiaa, antropologiaa tai mitä tahansa mikä kiinnostaa. Mitä enemmän tietää tieteiskirjallisuuden ulkopuolelta, sitä todennäköisemmin pystyy antamaan sille jotain uutta.
Tarinan rakenne
Miten ideasta päästään tarinaan? Toiset kirjoittajat antavat tarinan soljua alusta eteenpäin kuin itsestään, toiset tekevät tarkat suunnitelmat ja noudattavat niitä kirjoittaessaan. Ensiksimainitussa on rönsyilyn vaara, toisessa taas liian tiukka suunnitelman noudattaminen saattaa kahlita tarinan ja tuhota sen luontevuuden. Eri tarinat vaativat erilaista lähestymistapaa, tai yhdistelmää näistä kahdesta.Avuksi tarinan suunnitteluun Evans antaa karkean kaavion, johon juonen voi yrittliä sovittaa:
Aloitus. Tarina esitellään lukijalle ja herätetään hänen mielenkiintonsa.
Kehittely. Yleensä tarinan pisin osa, kertoo taustoista sekä kehittää selostamiensa tapahtumien avulla tarinaa seuraavaan vaiheeseen.
Kliimaksi. Tarinan kohokohta, paikka, jossa jännite kohoaa huippuunsa.
Ratkaisu. Kliimaksin seuraukset voi tarinan päätöksessä kertoa suoraan, tai antaa vain ymmärtää.
Tämä kaavio pätee vain osaan tarinoista, eikä sitä pidä noudattaa orjallisesti. Esimerkiksi romaaneissa on yleensä monta kohokohtaa.
Tarinan sisäinen loogisuus on myös muistettava. Lukijan on saatava se käsitys, että kirjoittaja tietää, mistä kertoo. Kaikkea ei pidä selittää yksityiskohtaisesti, mutta on annettava ymmärtää, että selitys on olemassa. Tieteiskirjallisuus (ja fantasia) antaa mahdollisuudet asettaa uudet rajat, joissa tarina liikkuu - lukijat suorastaan odottavat sitä - mutta niissä olisi sitten syytä
pysyä.
Juoni
Tarina on sarja keksittyjä tapahtumia keksittyjen henkilöiden kera. Juoni on se, mitä todella tapahtuu ja kerronta on tapa millä juoni kerrotaan: "Ikkuna, jonka kautta lukija seuraa tapahtumia".
On kirjailijoita, jotka keskittyvät mileti pelkästään juoniin. Hyvällä juonella saadaan lukija yllättymään; kirjoittaja saattaa tahallaan salata jotain lukijalta tai johdattaa heitä harhaan. Mutta reilua peliä tulee silti pelata; jos aikoo vetää jäniksen hatusta, niin pitää kertoa hatun olemassaolosta ja mahdollisesti vihjata sen sisältävän jotain. Evans käyttää esimerkkinä lukijan rehellisestä huijaamisesta Robert Sheckleyn novellia Maailma mielen mukaan.
Hyvä juoni antaa tarinalle rajat, joita noudattaen kirjoittaja antaa lukijalle haluamansa informaation. Mutta juonen uhriksi ei pidä jäädä, jos tarinasta uhkaa tulla kiireinen tai se vaatii esim. yhteensattumia toteutuakseen. Sehän on puite, jonka sisällä tarinan henkilöt elä- vät. sen pitää antaa heille tilaa hengittää ja toimia.
KerrontaJos kirjoittajalla on jo idea ja juoni valmiina, niin seuraava vaihe on siirtyä itse kirjoittamiseen, kerronnan luomiseen. Tämän "ikkunan" on syytä olla mahdollisimman läpinäkyvä, vaikkei kaikki ole aina nähtävissä...
Kerronnassa on hyvä muistaa sääntö: "Näytä, älä selitä!", varsinkin tarinan avainkohdissa. On tehoavarn paa, jos asiat käyvät ilmi henkilöiden puheen, ajatusten tai toiminnan kautta kuin toteamalla ne. Mutta tämäkin sääntö on tehty rikottavaksi - joskus toisen käden tieto voi olla drarnaattisempaa - paljon on kiinni siitä millaisesta tarinasta on kyse.
Mistä aloittaa? Tarina on paras aloittaa niin myöhäisestä juonenvaiheesta kuin mahdollista, mutta alun suhteen on syytä olla varovainen; takautumia tai taustainfonnaatiota ei tule olla liikaa. On tehokasta pudottaa lukija suoraan keskelle tapahtumia. Monet sf-kirjailijat käyttävät avauksena jotain raflaavaa, tavallisuudesta poikkeavaa, ja saavat siten heti lukijan mielenkiinnon vireille. Menetelmä on tehokas, mutta saattaa karkottaa osan lukijoista heti alkuunsa ja raflaavan alun olisi syytä liittyä luontevasti itse tekstiin.
Näkökulman valinnassa on syytä olla huolellinen. Minä-muoto sopii moneen tarinaan, samoin muoto, jossa tiedetään kaikki yhdestä henkilöstä kerrallaan. Kaikkitietävää kertojaa tulee varoa - liika selittäminen on pahasta - ja Evans suosittelee tätä muotoa vain huumoriin ja satiiriin.
Tekstin on soljuttava hyvin eteenpäin, se ei saa töksähdellä, ei hyppiä edestakaisin ilman mitään tarkoitusta. Sanoja ei tule käyttää liikaa, vaan on pyrittävä sanomaan mahdollisimman paljon mahdollisimman vähin sanoin.
Tarinan elementit
Tyypillinen tarina koostuu kuvauksesta, dialogista, toiminnasta, pohdinnasta ja selittämisestä. Näiden avulla luodaan tarinan tuntu.
Kuvaus voi vaihdella vieraan planeetan yksityiskohtaisesta kuvaamisesta ohimenevään mainintaan päähenkilön krokotiili-ihosta, tärkeintä on luoda lukijalle mielikuvia. Tieteiskirjallisuus voi vaatia tavallista enemmän selittelyä - lukija tunnistaa helpommin Rolls Roycen kuin Q8-leijujan - mutta on pidettävä huolta, että se vain tuo tarinalle syvyyttä ja väriä eikä muutu turhaksi jaaritteluksi.
Teknomurretta (engl. jargon) käyttämällä voi vähentää selittelyä. Tällöin annetaan nimet sellaisille asioille tai esineille, jotka eivät ole tunnettuja normaalielämässämme. Näitä sitten käytetään tekstissä nonnaalisanojen tavoin. Teknomurteen on syytä perustua johonkin, mieluiten niin että nimestä voi heti päätellä mitä uusi sana mahdollisesti tarkoittaa.
Dialogi on erittäin tärkeä, tarinan tunnussa se toimii tasapainottavana tekijänä ja katkaisee sopivasti kerronnan. Lisäksi se antaa henkilöille elävyyttä ja sen avulla voi helposti kertoa asioita. Mutta on varottava viemästä tarinaa eteenpäin pelkän dialogin varassa.
Toiminta on mitä tahansa avaruustaisteluista huoneen poikki kävelemiseen. Sen avulla ei ainoastaan kehitetä tarinaa, vaan voidaan myös helposti näyttää lukijalle näkymiä kaunokirjallisesta maailmasta. Selkeys ja tekstin taloudellisuus on silti pidettävä mielessä, siten tärkeät yksityiskohdat huomataan helpommin.
Pohdinta tarkoittaa henkilöiden ajatusten luotaamista. Koska henkilöiden toiminta, puhe ja ajatukset ovat keinoja, joilla henkilöt muodostuvat, pohdinta rikastaa tarinaa - kunhan se ei ole vain juonen kertausta. Sitä voidaan käyttää antamaan tarinalle moni-ilmeisyyttä ja parantamaan sen tahtia, esimerkiksi luomalla suvantoja rajun toiminnan jälkeen. On kuitenkin noudatettava kohtuutta; liika pohdinta hidastaa tarinaa, mutta liian vähän taas saa sen vaikuttamaan pinnalliselta.
Selittäminen, lukijan kannalta välttämätön tarinan tausta, on monen aloittelijan ongelma. kuinka paljon on välttämätöntä kertoa esim. käytössä olevasta maailmasta ja ajasta? Sf:n kirjoittaja ei voi luottaa lukijan tietoihin yhtä paljon kuin esim. historiallisten romaanien kirjoittaja. Ei pidä panna selittävää historiikkia tarinaan johtaneista tapahtumista keskelle kerrontaa, ei myöskään harrastaa "sinähän tiedät että" -tautia dialogissa, vaan taustan olisi tultava esiin ohimennen, muun kerronnan yhteydessä.
Tyyli
Tarinan elävyys on muistettava, mutta liiallinen adjektiivien tai kuvailevien sanontojen käyttö saattaa peittää varsinaisen tarinan. Nyrkkisääntönä on, että vetoaa kolmeen viidestä aistista joka kohtauksessa, mutta tätäkään sääntöä ei tule noudattaa, jos tarina tuntuu luontuvan muuten.
Tyylin on hyvä olla selkeää. Kokeileva tyyli sopii yleensä vain aiemmin mainitun "sisäisen avaruuden" luotaamiseen. Perussääntönä on, että mitä oudompi kuvauksen kohde, sitä tavanomaisempaa itse kuvauksen on oltava. Kullakin kirjoittajalla on oma tyylinsä, joka sisältää kaiken sananvalinnoista siihen tapaan, jolla hän näkee maailman. On parasta pysyä omassa tyylissään ja kehittää sitä, pitää varoa matkimasta muita. Kielloppiakaan ei pidä unohtaa. Tehokeinona siitä voi tietysti poiketa, mutta esim. kunnon pilkutus parantaa luettavuutta huomattavasti.
Tärkeintä on pitää kiinni lukijasta, on kysymys minkä tyyppisestä tekstistä hyvänsä. Kuvittele myötätuntoinen, mutta kriittinen lukija, joka antaisi rehellisen mielipiteen siitä, mitä olet kirjoittanut Onko alkuasetelma tarinassa mielenkiintoinen? Onko tarina hyvin rakennettu? Elävä? Jännittävä? Hyvin kirjoitettu? Uskottava?
Tarinaa ei tarvitse täyttää rajulla toiminnalla tai voimakkailla tunteilla, jotta siitä tulisi hyvin luettava. Hyvä kirjoittaja saa mielenkiinnon pysymään yllä muutenkin. Tieteiskirjallisuudessa lukija yritetään usein saada viehättymään kaikesta kerrotusta uudesta ja oudosta, mutta se ei yksin riitä. Hänen älyynsä ja tunteisiinsa tulee vedota koko tarinan ajan, ja tarinan pitäisi kehittyä joka hetki. Lukija uhraa aikaansa tarinalle, kirjoittajan tulee pitää huoli, ettei se mene hukkaan.
Henkilöt
Idean syntyessä on yleensä mukana aavistus siitä, millaisia henkilöitä mahdollisesti tarinaan tulee. Voidakseen olla tehokas, tarina vaatii jännitteen, jonka ainakin yhtenä osapuolena on miltei poikkeuksetta henkilö. Tieteiskirjallisuudessa "henkilöinä" saattaa olla muitakin kuin ihmisiä: muukalaisia, robotteja, androideja jne.
Nimenomaan sf syyllistyy usein paperinukkien tekemiseen; ts. henkilöihin ilman persoonallisuutta. He tekevät kaikenlaista pitkin tarinaa, mutta erottuvat vain nimensä perusteella. On tosin väitetty, että koska sf on "ideoiden" kirjallisuutta, ei henkilöillä itsellään ole niin suurta väliä, vaan heidät voidaan panna edustamaan jotain ihmisen ominaisuutta - esim. skeptisyyttä. Liika karakterisointi vain veisi huomion pois itse ideasta.
On tarinoita, joissa ei ole tarvetta keksittyä yksittäisiin henkilöihin - esim. rotujen tai ihmiskunnan kohtalo- ja käsittelevissä - mutta usein heikot henkilöt ovat huolimattomuuden tai kiireen syytä. Mutta yleensä eivät tieteiskirjallisuudessa kuvatut tilanteet poikkea niin kovasti muusta kirjallisuudesta, ettei voisi noudattaa samoja sääntöjä henkilöiden kuvauksen suhteen.
Tieteiskirjallisuudessa uskottavien henkilöiden luominen voi olla kahta vaikempaa, koska kirjoittajan täytyy paneutua tarinan uusiin ja outoihin aiheisiin. Mutta on muistettava, että ideat ja henkilöt eivät kilpaile keskenään, vaan täydentävät toisiaan.
On erilaisia henkilötyyppejä. Puhuva pää on pelkkä puhuva ja toimiva henkilö ilman minkäänlaista persoonallisuutta erottamaan hänet muista kaltaisistaan.
(Stereo)tyyppi on karikatyyri, henkilö, joka rajoittuneesti reagoi eri tilanteisiin samalla tavalla - urhea sankari, hajamielinen professori jne. Nämä henkilöt eivät esittelynsä jälkeen enää kykene yllättämään lukijaa, ja jos he sitä yrittävät tehdä, se tuntuu lukijasta epäuskottavalta.
Kolmiulotteinen henkilö tuntuu elävältä, hänellä on luonnetta ja persoonallisuutta, hän on miltei kuin oikea ihminen, josta kirjoittaja voi tietysti paljastaa enemmän kuin mitä me yleensä tiedämme toisista ihmisistä. Kolmiulotteinen henkilö antaa ymmärtää elävänsä muuallakin kuin tarinan sivuilla, ja jos hän yllättää lukijan, se ei ole ristiriidassa hänen persoonallisuutensa kanssa vaan syventää sitä.
Henkilökuvan rakentaminen
Miten rakentaa kolmiulotteinen henkilö?
Ulkonäkö - Henkilön ulkoiset ominaisuudet sukupuolesta kampaukseen. Näitä voidaan käyttää luonteen ilmaisemiseen, mutta silloin on oltava varovainen. Sotkuinen kampaus saattaa kertoa huolimattomuudesta, mutta seksikkäät baaritytöt ja leppoisat lihavat ovat jo lähellä tyypittelyä.
Elämäntapa - Millaisia ovat henkilön työ, ystävät, perhe-elämä. harrastukset jne. Ne kertovat paljon ihmisestä. mutta voivat myös johtaa tyypittelyyn. Urheasta miehestä tulee avaruuskapteeni, ilkeät tiedemiehet pitävät kissoista jne.
Tavat ja eleet - Mitkä ovat henkilön rutiinit ja rituaalit jokapäiväisessä elämässä? Entä eleet? Tässä kohdin tulee olla varovainen, liika eleiden korostaminen saattaa vaikuttaa päälleliimatulta, väkisin tehdyltä karakterisoinnilta.
Luonne - On helppo sanoa yksinkertaisesti henkilön olevan esim. pelkuri tai itsekäs, mutta harvalla on yksiselitteinen luonne. Samaan henkilöön tulee yhdistellä monenlaisia luonteenpiirteitä, sekä positiivisia että negatiivisia. Selittämisen tielle ei tässäkään pidä sortua; on järkevämpää näyttää, "Hän mietti miten voisi livahtaa ulos maksamatta juomarahaa", kuin kertoa "Hän oli saita". Tarinan edetessä luonteen suhteen tulee olla huolellinen: yhtäältä pitää olla johdonmukainen, toisaalta taas luonteen on hyvä kehittyä tapahtumien myötä.
Vuorovaikutus - tarina usein vaatii useamman kuin yhden henkilön tullakseen eläväksi. Millaisia ovat henkilöiden väliset suhteet? Miten pää- henkilö kokee muut, millaisia tunteita he hänessä herättävät, mitä päähenkilö paljastaa itsestään keskustellessaan muiden kanssa? Tai jättää paljastamatta?
Puhe - yleensä dialogia, monologitkin tunnetaan, mutta ne käydään useimmiten ajatuksissa. Lahjakas kirjoittaja pystyy paljastamaan paljon henkilöistään pelkän puheen avulla. Ihannetapauksessa henkilöiden puhe eroaa toisistaan niin paljon, että heidät pystyy erottamaan, mutta vaikeaa se on. Vältä liiallista slangin tai murteen käyttöä, se johtaa helposti tyypittelyyn. Parempi on sirotella pieniä vihjeitä sinne tänne puheeseen. Parempi on miettiä, mitä sanoja tai sanontatapoja henkilö käyttää, puhuuko hän yleensä ystävällisesti, kiireisesti, välinpitämättömästi jne., ja tätä kautta rakentaa hänen puheensa.
Sanoi-verbin liikakäyttöä ei tule pelätä, se on ns. näkymätön sana, joka on paljon parempi käytössä kuin ne lukemattomat muut puhetta tarkoittavat verbit Dialogin on syytä olla suhteellisen lyhyttä ollakseen tehokasta, eikä siinä saa selitellä turhia. Lisäksi on hyvä kertoa lukijalle aina välillä, kuka kulloinkin puhuu.
Nimi - Nimien merkitys unohdetaan usein. Ei pidä antaa liian yleisiä tai harvinaisia nimiä. Kuvaavia nimiä saattaa olla todellisuudessa, mutta niitä on syytä välttää. Koominen nimi on usein liikaa. Eri henkilöiden nimien tulee erottua hyvin toisistaan. Jos keksii nimiä, on syytä olla huolellinen. Tulokset saattavat olla tahattoman koomisia tai sitten hyvin kummallisia. Hyvä neuvo on etsiä apua esim. vieraista kielistä ja muunnella niistä saatuja sanoja sopivasti. Näin voi saada aavistuksen verran tuttuja, mutta silti vieraita ni miä.
Tieteiskirjallisuudessa on hyvin ta- vallista, että henkilönä on joku muu kuin ihminen. Mutta ymmärtäisimmekö me todella muukalaista elämänmuotoa millään ja osaisimmeko kuvata sitä? Monessa tapauksessa se on ihmisen hieman muutettu peilikuva. Kirjoittajalle on helpompaa kuvata muukalaisia, joiden kanssa voi kommunikoida, ja joihin voi sitten verrata ihmistä. Kaikki, muukalaiset, androidit, robotit, jne., voidaan tehdä eläviksi "henkilöiksi" samaan tapaan kuin ihmisetkin, ja variaation mehdollisuudet varsinkin muukalaisten kohdalla ovat suuret.
Eläviä henkilöitä on kaikkialla ympärillämme, ja heitä tarkkailemalla saa paljon aineistoa tarinan henkilöitä varten. Ei kannata ottaa mallia suoraan elävästä elämästä, vain tapoja, luonteenpiirteitä jne. Monet kirjoittavat henkilöistään lyhyen kuvauksen. Se ei saa olla kahlitseva, vaan henkilölle pitää jäädä tilaa kasvuun ja kehitykseen. Vahvat henkilöt eivät pelkästään luo todentuntuisuutta, vaan myös toimivat juonen liikuttajina.
Uudelleenkirjoittaminen
Lopuksi Evans antaa ohjeet siitä, miten näennäisesti valmista tarinaa tulee vielä parannella.Etsi virheet ja heikkoudet - Parasta olisi antaa tarina jonkun muun luettavaksi, mutta usein riittää, jos ei itse vilkaise siihen vähään aikaan. Tällöin huomaa virheensä paremmin. Pääasia on parantaa tarinan tyyliä ja rakennetta.
Tyyli - Kulkeeko tarina sujuvasti eteenpäin? Töksähteleekö se? Onko toistoa? Epäselviä ilmaisuja? Varo rakastumasta omaan luomukseesi, siitä on kyettävä karsimaan pois kaikki tarpeeton.
Rakenne - Onko tarinan alku tarpeeksi kiinnostava? Onko tarina hyvin rakennettu? Kehittyvätkö henkilöt tarinan aikana? Täyttääkö tarina odotukset, joita se synnyttää lukiessa?
Muoto ja tahti - Onko tarinassa kuolleita kohtia? Lukijan mielenkiinnon on pysyttävä yllä; jokaisella sanalla on oltava joku tarkoitus tarinassa. Mitään tylsää selostusta esim. siirtymisestä kohtauksesta toiseen ei tarvita, se voidaan korvata aloittamalla uusi kappale.
Irralliset langanpäät ja paikkailu - Tekstiin ei tule jättää mitään, jolla ei ole perusteltua paikkaa tarinassa. Useimmissa tapauksissa on hyvä poistaa ne. Päinvastaisessa tapauksessa, jos jokin kirjoittamisen alussa merkityksetön seikka nousee tärkeään asemaan, siitä on hyvä lisätä vihjeitä aiemmaksi tarinaan.
Kunkin kirjoittajan on itse löydettävä oma kirjoitusrutiininsa. Mikä hyvänsä rutiini sinulla onkin, aseta itsellesi tavoitteita ja ole säännöllinen työssäsi. Evansin mielestä tärkeintä on viedä loppuun aloittamansa kirjoitustyö kaikkine työvaiheineen.
Julkaistu Kosmoskynä 3/1988:ssa. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.