Johanna Sinisalo: YLEn antia – Eli eiks oo hienoo päästä telkkariin
(Kosmoskynä 3/1991)
Lupasin viime Kosmoskynässä hiukan tarkemmin ruotia viime kesäisen YLE-projektin taustoja, kulkua ja tuloksia sekä myös antaa yleisiä ohjeita TV:oon haluaville kirjoittajille. Pienenä muistutuksena kaikille vielä siis tapausten kulku.
Allekirjoittaneeseen otettiin yhteyttä viime keväänä juuri ennen STk:n vuosikokousta. TV 2:n lasten ja nuorten toimituksen edustaja Jussi-Pekka Koskiranta oli saanut nimeni ilmeisesti jotakin tutunkauppaa, ja kyseli mahdollisuuksiani lähteä käsikirjoittamaan kolmi-neliosaista nuorten sf-sarjanäytelmää. Pidin tehtävää haastavana. Mutta kun kävi ilmi, että TV 2:lla ei ollut minkään valtakunnan käsitystä itselläänkään vielä siitä, minkä tyyppistä ohjelmaa tehtäisiin, ehdotin laajemman ideoijaporukan elikkä STk:n kytkemistä mukaan. Sovimme karkeista pelisäännöistä JiiPeen kanssa ja laadin sekä STk:n vuosikokoukseen että Kosmoskynän väliin tiedotteet projektista. Ehdotuksia – eli pyydettyjä ideasynopsiksia – tipahteli vallan tiheään annetun tosi suppean ajan puitteissa. Eli STk kunnostautui ripeyden ja aktiivisuuden saralla oivallisesti.
Vaihe I – kutsukaa SpielbergSe. missä STk ei sitten kunnostautunutkaan niin oivallisesti, oli sisälukutaito. Vaikka ohjeissa oli varsin selkeästi sanottu, että erikoistehosteisiin ei TV 2:n nuortentoimituksella ole varaa ja valtaosa kamasta pyritään toteuttamaan studiossa, oli erittäin monessa muuten kiinnostavassa ehdotuksessa juuri pohjauduttu klassiseen scifi-miljööseen.
Maata kiertävälle radalle, erilaisiin avaruusaluksiin ja jopa maapallon menneisyyteen luolamiehineen kaikkineen oli sijoitettu tarinoita. Ei avaruusaluksen sisätila sinällään paha lavastettava ole, mutta painoton tila jo on melko hankala, ja avaruuskävely alkaa olla jo Hollywoodillekin haaste.
Eli ohje 1: ota huomioon median rajoitukset muutenkin kuin pelkkänä mediana.
Eli: esimerkiksi radion rajoite on se, että siinä ei näy kuvaa, mutta eipä toisaalta radiossa tarvitse miettiä lavastebudjettejakaan. Vanha Hollywoodin sääntö on, että jos joku pystyy jonkin asian keksimään, sen pystyy kyllä joku myös lavastamaan, mutta Suomen Tohlopin sääntö se ei ikävä kyllä ole. Suomessa on otettava useimmiten huomioon ikäviä realiteetteja, ja jos ne osaa ennakoida, on mahdollisen käsikirjoituksen läpimenolle paremmat edellytykset.
Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi kirjoittaa alusta lähtien laskelmoidusti pienen budjetin juttuja. Omaperäisyys ja tuoreus ovat aina tärkeämpiä tavoitteita kuin budjetin niukkuus. Mutta jos kirjoitat tarinan, jonka keskeinen elementti on 200 strutsinsulkapukuihin sonnustautunutta kääpiötä, on projekti huomattavasti suuremman hylkäysriskin alainen kuin käsikirjoitus, jonka keskeinen elementti on esimerkiksi 20 partiopoikaa.
Tähän realiteettien huomioonottamiseen liittyi myös se ratkaisu, että jouduimme hylkäämään kaikki ne käsikirjoitukset, joiden keskeinen elementti oli jonkinlainen E.T. tai Alien. Ihan vain siksi, että jokainen suomalainen lapsi tai nuori on kyllästetty jo kätkyessä Spielbergin ja kollegoidensa miljoonabudjettisiin erikoistehosteisiin, ja taitavinkin TV 2:n maskeerauspajan tuotos olisi näyttänyt juuri niin komilta kuin voitte itsekin kuvitella.
Tässä vaiheessa lienee hyvä huomauttaa, että JiiPee Koskiranta luki myös kaikki tarjotut tekstit. Mitään ennakkosensuuria ei harrastettu.
Vaihe II – satuja ja surrealismiaTarjottu teksti voi olla sopiva tarkoitukseensa, tai sitten ei. Sillä ei välttämättä ole paljoakaan tekemistä kirjallisten ansioiden kanssa.
Aika karmea väite, eikö? Mutta tässä tapauksessa totuudenmukainen. En sano, ettäkö jatkoon päässeet tekstit olisivat olleet huonoja, mutta sen sanon, että jatkosta karsiutui erittäin hyviä ehdotuksia. Mainittakoon vaikkapa Timo Surkan oivallinen surrealistissävyinen juttu, joka kiinnosti sekä YLEä että minua kovasti, mutta jonka tyylilaji nyt vain kerta kaikkiaan oli ohessa. Tai Olav Tirkkosen hauskat ja omaperäiset kehitelmät, joista olisi voinut lähteä repimään mainioita novelleja. Tai Merja Sippolan aivan viime hetkille asti mukana sinnitellyt, jo osin dialogiksi asti kirjoitettu teksti, joka kaatui lopuksi casting-ongelmiin (niistä myöhemmin). Ja monta muuta hyvää yritystä.
Eli ohje 2: älä vedä itseäsi hirteen, jos tekstisi ei ole toteuttamiskelpoinen – syy ei läheskään aina ole tekstisi kirjallisten arvojen.
Osa yrityksistä kariutui tosin siihen, että kirjoittaja ei ollut täsmentänyt itselleen lainkaan kohderyhmäänsä. Jos kirjoitetaan varhaisnuorille ja nuorille, ohjeiden mukaan noin 10-15 -vuotiaille, tehdään näköjään kaksi tyypillistä virhettä: toinen on se, että jutun pitäisi olla äärettömän didaktinen, hirmu opettavainen ja tekopirteä, ja kaikki väännetään rautalangasta kuin Pikku Kakkosessa. Kun totuus on kuitenkin se, että 13-vuotias ajattelee aika montaa asiaa itsenäisesti.
Toinen virhe oli tietenkin edellä mainitun kääntöpuoli: oletettiin automaattisesti että scifi an sich kiinnostaa kersoja, ilman mitään sen kummempia konnektioita nuorten omaan elämään tai ongelmiin. Scifi kiinnosti tasan tarkkaan kirjoittajaa tuossa iässä, mutta nyt ei kirjoitettukaan samaa kokeneille kollegoille, vaan laajoille nuorisomassoille, joiden vastaanottokynnys on aivan eri lailla konstruoitu.
Niin, joka tapauksessa aikamme pengottuamme synopsis-kasaa havaitsin, että vaikutti todella vaikealta löytää sellaista ideaa, joka kantaisi yhtenä tarinana 3-4 tunnin mittaisen osan ajan. Ehdotin, että lähtisimme työstämään sarjaa "linked stories" -periaatteella – eli jokainen jakso on itsenäinen kertomus, mutta niissä on toisiinsa viittaavia elementtejä. Niin kuin Known Space tai Instrumentality of Mankind, tehän tiätte.
Kun tätä ajatusta alettiin soveltaa, jouduttiin sopivia tekstejä rajaamaan taas uusin kriteerein, ja tässä tuli kuvioon mukaan mm. casting.
Valhe III – tervetuloa Twin PeaksiinCasting tarkoittaa suomeksi jotakuinkin roolimiehitystä. Kun päätös siitä tehtiin, että tehdään erillisiä, toisiinsa kytkettyjä jaksoja, piti niille löytää yhteinen tekijä.. Simppeli ja toimiva ratkaisu oli tietenkin se, että kaikki jaksot tapahtuvat samassa ajassa – tässä tapauksessa tuotantosyistä nykyajassa – ja ainakin osaksi samoissa miljöissä.
Toimiva yhdistäjä tarinoille on casting, eli jutussa 1 päähenkilönä hilluva kaveri onkin jutun 2 sivuhenkilö, ja jutussa 3 esiintyvä sivuhenkilö voi olla jutun 2 pääpukari ja niin edespäin. Tämä tietenkin edellytti sitä, että jaksojen piti olla yhteismitallisia – yhtäkkiä ei voitukaan tyylilajia, miljöötä tai henkilögalleriaa radikaalisti vaihtaa. Tähän kun lisättiin vaade siitä, että valtaosa kamasta pyrittiin tekemään studiossa ilman erityisen vaativaa lavastusta – siinähän sitä oli raameja riittämiin.
Tässä vaiheessa oli pitkäaikaisen hikoilun, tarkistus-, täsmennys- ym. kirjeiden ja kaikkien käytännön asioiden tarkistamisen jälkeen seulottu kolme tekstiä toteutettaviksi: Marko Ahosen hyvin valmis käsikirjoitus, Kari Öhmanin ideasta laatimani dramatisointi ja yksi oma tekeleeni. (Valinnoista vastuussa oli YLE.)
Juttusikermän nimeksi kokonaisuutena annettiin "Toinen todellisuus" ja homma muodostui siis yhden tietyn väljän nuorisoporukan eri jäsenille tapahtuvista sf-aineksisista stooreista. Kolmen eri kirjoittajan tekstejä kasatessa vaihdettiin henkilönimiä jatkuvasti, jaettiin tyttö- ja poikaystäviä, siskoja, veljiä ja kavereita henkilöille ja lopuksi oli pakko laatia sekä jana-aikajatkumo että Twin Peaks -tyyppinen ihmissuhdekartta – semmoinen, missä sukulaisuus-, ystävyys-, rakkaus- ym. suhteet on kaikki merkitty nuolilla ja semmoisilla. Se näytti hassulta mutta oli hyödyksi.
"Toinen todellisuus" -sarja toimii siis siten, että jokainen jakso on katsottavissa itsenäisenä. Mutta jos katsoo kaikki kolme juttua, vasta sitten kokonaisuus hahmottuu; jaksoissa viitataan ja vihjaillaan toisiin jaksoihin. Yhtenäistä, yhteen päämäärään tähtäävää juttua niistä ei muodostu, ellei sellaiseksi voida laskea juuri jotakin joka jaksossa läsnä olevaa "toisen todellisuuden" subjektiivisen kokemisen henkeä.
Joo, ja tämä kaikki on tietenkin sanottu käsikirjoitusten perusteella, ja siksi ohje numero 3: varaudu siihen, että et tunnista enää omaa tekstiäsi televisiossa. Olen aika saletti, että mikään edellä kirjoitetusta ei näy telkussa sitten joskus...
Siihen on ihan syitä. Käsis on vain pohja, materiaali niin kuin naudanlihankimpale kokille. Tuleeko siitä ohjaajan, puvustajan, lavastajan, maskeeraajan, musiikintekijän, tehostemiehen, äänittäjän ja ennen kaikkea dramaturgin ja näyttelijöiden käsissä soppa vaiko murea pihvi, on aivan herrassa. Käsis ei ole itsenäinen taideteos, käsis on pohja muille luoville ihmisille oman työnsä tekemiseen. Se on karvas pala, mutta pakko hyväksyä.
Pari käytännön sanaa vieläTV:llä on jatkuva pula hyvistä uusista kotimaisista kässäreistä. Samaan aikaan ei ole olemassa yhtenäistä instanssia, jonne tekstejä voisi tarjota. Paradoksihan se.
Koettakaa solmia kontakteja, jos vain mahdollisuuksia on. STk tunnetaan nyt ainakin Kakkosella yhtenä mahdollisena yhteistyökumppanina, mutta ilmeisesti vain nuorten toimituksessa. Jos tunnette jonkun, joka tuntee jonkun, joka on TV-hommissa, se on oikein hyvä lähtökohta. Kyselkää ja tiedustelkaa. Soittakaa teatteritoimituksiin. Paras tapa saada duuni läpi on saada tilaustyö. Sellaistakin tapahtuu.
Muistakaa, että tämä STk:n kautta tullut tilaisuus oli poikkeustapaus. Teidän puolestanne ei todennäköisesti kontaktitöitä enää kukaan muu tee.
Aina kannattaa tehdä ensin ideasynopsis. Tämä on ihan vain taloudellinen neuvo. Ammattiostaja näkee kyllä synopsiksestakin, onko siitä mihinkään. Ei ole välttämättä järkevää kirjoittaa kymmeniä liuskoja dialogia, ennen kuin tietää, onko jutulla tulevaisuutta.
Synopsis on tiivistelmä tarinan juonesta. Hyvä synopsis kertoo kaikki keskeiset henkilöt, heidän suhteensa, tarinan etenemisen, miljöön, ajan. Synopsis ei ole novelli. Se ei ole kaunokirjallisuutta. Se on tuoteseloste.
Koettakaa mieltää TV:n erityisluonne mediana. Liian moni luulee, että näytelmäteksti tarkoittaa dialogia. Kun katsotte TV:tä, huomaatte, kuinka paljon voidaan kertoa ja sanoa ilman yhtäkään keskustelunpätkää. Myös kuva kertoo. Ajatelkaa myös kuvilla. Älkää kirjoittako repliikkiä tilanteeseen, missä ilme tai ele puhuu enemmän.
Ja dialogi. Se on se vaikein asia. Jos luen kirjaa tai novellia, jossa on lause "Poiketaanpas, Jussi, tuonne kahville!" se käy juuri ja juuri laatuun. Jos se on näytelmädialogia, se on onneton lause. Kuvitelkaa se omaan suuhunne. Tai kaverinne, tai isänne, tai Jukka Puotilan suuhun. Kuulostaa muovilta, eikö totta. Opetelkaa kuulemaan, miltä puhuttu kieli kuulostaa, ja kirjoittakaa puhuttavaa kieltä.
Ja älkää sortuko selittämään. Kuva kertoo. Ihmiset kertovat olemuksellaan, lavastus kertoo miljööstä. Jos kaksi kaveria seisoo sillalla juttelemassa, ei toisen tarvitse sanoa "Kun me nyt seisomme tässä sillalla...". Kuunnelmassa ehkä tarvitsisi. TV:ssä ei.
Ja sitten: käsikirjoitus tehdään nk. TV-liuskoina. Ohessa malli (jos taittaja sallii).
TV-liuskaan kirjoitetaan dialogia vain paperin oikealle puoliskolle. Selittävä teksti tulee paperin leveydeltä, marginaalit muistaen.
Näytelmäteksti jakautuu kohtauksiin. Kohtauksen raja kulkee yleensä 1) miljöön vaihtuessa, 2) ajankohdan vaihtuessa, 3) henkilöiden vaihtuessa.
Joka kohtauksen alkuun kirjoitetaan kohtauksen nimi, onko kyseessä sisä- vai ulkotila (INT = interiööri, EXT = eksteriööri), tapahtumapaikka, -aika ja henkilöt.
Nämä muotoasiat eivät kenenkään tekstistä tee vielä hyväksyttävää, mutta niillä voi olla oikein käytettynä psykologinen vaikutus – ikään kuin olisi ollut ennenkin tämmöisien kanssa tekemisissä.
Loppusanoikseni haluan ehdottomasti mainostaa sitä, että scifillähän ei Suomessa elä, mutta TV ja radio ovat tällä hetkellä ehdottomasti parhaiten kamasta maksavat instanssit. Perehtykää sähköisiin medioihin ja niiden mahdollisuuksiin. Se parhaassa tapauksessa maksaa, kirjaimellisesti, vaivan.
Julkaistu Kosmoskynä 3/1991:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Tekstin copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.