Algis Burdys: Kirjoittaminen (osa 1)
(Suomennos Tapani Ronni)
(Kosmoskynä 1/1994)
Kirjoittaminen alkoi jossain vaiheessa ihmisen historian aikana, ja tässä vaiheessa sitä ei voinut erottaa tietesstä.
Se on varmasti varhaisempaa perua kuin tulen keksiminen. Joku mies tai nainen koetti ymmärtää jonkin piirteen suurelta osin hämmentävästä maailmankaikkeudsta ja todennäköisesti epäonnistui. Toisin kuin useimmat ihmiset, he eivät asitten antaneet periksi ”käytännöllisyydelle” ja keskittyneet loppuelämäkseen niihin asioihin, joista vosiiitn tietää jotain.,Sen sijaan he kertoivat itselleen jotain joka olisi saattanut olla totta. On erinomaisen mahdollista, että se ei itse asiassa pitänyt paikkaansa, mutta se oli selitysyritys.
Joistakin ihmisistä, jotka tekivät tätä, tuli tieteilijöitä - he lojkoivat kiveä uusiin muotoihin, tekivät kokeita puulla ja nuoralla, toivat tulen. Toiset kertoivat tarinoita ja jossakin varhaisessa vaiheessa alkoivat kertoa tarinoita muille. Nämä tarinat olivat todennäköisesti lähnnä mielikuvitusharjoituksia - maa. ilma, tuli ja vesi tajuttiin persooniksi ja niiden toiminnan avulla koetettiin selittää, mitä oli tapahtunut - toisin kuin tieteilijöiden tutkimukset jotka olivat yleensä maallisempia ja ”todellisempia”. Yleisöön toki kuului sekä myöhempien aikojen kirjoittajia ja myöhempien aikojen tieteilijöitä.
Tämä yleisö - lukijat - oli myös ilmeisen erilaista kuin väestön valtaosa. Useimmat ihmiset eivät lukeneet kovinkaan paljon, silloin tai ylipäätään, ja tuumisivat kysyttäessa että lukeminen oli hyödytöntä. Mutta itse asiassa kaikki lukeva, jos ”lukeminen” ymmärretään ei pelkäksi kirjoitettujen merkkien tulkinnaksi jolla on jotain hyvin tärkeää sanottavaa: esimerkiksi kuinka lamoun kansta kiinnitetään kattoon, tai kuinka lautanen pestään.
Ainoa ero ”ei-lukijoiden” ja lukijoiden välillä on se, mitä he myöntävät lukevansa. Kun oikein perustasolle mennään, on töysin mahdotonta tejdä eroa kirjoittajan ja tieteilijän välillä tai lukijan ja ”ei-lukijan” välillä. (Se on itse asassa vielä hankalampaa, mutta johinkin se raja on vedettävä.) Me kaikki olemme itse asiassa pohjimmiltamme melko samanlaisia: juuri oppimamme erilaiset erikoistaidot tekevät meidät erilaisiksi enemmänkin kuin mikään perustanlaatuinen seikka.
Me olemme tietenkin kulkeneet pitkän matkan alkuajoistamme. Tai ehkä emme sittenkään, mutta erityistaitojen lukumäärä ja luomteet ovat kasvaneet niin suuriksi että ajattelemme niin.
Jossain vaiheessa esimerkiksi spekulatiivinen fiktio kehitti haaran - kuvailevan kaunokirjallisuuden - joka on parin viime vuosisadan aikana tarkastellut ”todellista maailmaa” vakavasti ja saanut mielenkiintoisia tuloksia. Se on hedelmällinen alalaji ja todennäköisesti selviää hengissä. Useimmat sen kirjoittajista ja lukijoista pysyttelevät erossa paljon vanhemmasta spekulatiivisesta fiktiosta, ja spekulatiivinen fiktio on itsekin jakaantuntu erilaisiin fantasiatyyppeihin ja teollisesta vallankumouksesta lähtien erilaisiin tieteiskirjallisuuden tyyppeihin. Yleissääntönä voidaan sanoa, että jotkut yhden tyyppisen spekulatiivisen fiktion likijat eivät juuri ole yhteydessä toisen tyyppisen spekulatiivisen fiktion lukijoiden kanssa. Useimmat nauttivat mielellään natimista puun monissa haaroissa.
Jä näin se käy, kun erikoistuminen jatkuu. Toisena esimerkkinä olemme viimeisen viiden tuhannen vuoden aikana kehittäneet ”kirjoitustaidon”, niinpä useimmissa, vaikka ei kaikissa, kulttuureissa tarinat nykyisin ”kirjoitetaan musitiin”, jotta joskus jossain joku voisi lukea ne erillään ”kirjoittajasta”... edellyttäen tietenkin että joku on oppinut saman koodaus- ja tulkintatavan jota kirjoittaja käytti.
Itse asiassa erikoistumisessa on minun tavoin menty liiallisuuksiin. Mutta sille ei todellakaan mahda mitään, koska kulttuurit ovat edelleen, joissakin tapauksissa tähän päivään saakka, eristyksissä toisistaan, ja kehittävät omanlaisensa ”puheen” ja ”kirjoittamsien” tietämättä mitä kenties muualla on tekeillä. Se on tavalalaan onnetonta. Mutta toisaalta toinen kulttuuri saattaa keksiä sen mikä toiselta on jäänyt maailmankaikkeudessa havaitsematta, ja se kertoo jotain ”liiallisesta erikoistumisesta”, jos se itse asiassa onkaan oikea ilmaus.
Mutta kun kaikki tämä pidetään mielessä, mutta ei liian hyvin, oletetaan että haluat oppia kirjoittamaan - välittää jotenkin tarinoita mielestäsi lukijoiden mieliin. Mistä aloitat ja kuinka vaikeaa se on? Jos haluat, voit alkaa tästä. Eikä se ole ollenkaan niin vaikeaa.
* * *
Jotkut kirjoittamisen opettajat, mukaan lukien jotkut kirjoittajat, ovat tehneet kirjoittamisesta hyvin monimutkaista. he puhuvat ”äänestä” ja he puhuvat teknisistä seikoista, kuten kirjoittamisesta ”kolmannen persoonan objektiivisesta näkökulmasta” ja he puhuvat ”kertomuksen” ja ”dialogin” eroista ja niin edelleen. Tämä kieli voi abstraktilla tavalla viitata todellisiin asioihin. (Minusta ne ovat todellisia, mutta ne koskevat kritiikkiä eikä kirjoittamista.) Mutta muista että jokainen erikoisala kehittää jargoninsa, ja muista että kirjoittaminen on yksi vanhimmista erikoisaloista. Usko pois myös kun sanon että useimmat ihmiset jotka nyt niin sujuvasti keskustelevat näistä seikoista, _eivät tienneet niitä_ myydessään ensimmäisiä tarinoitaan, tai eivät päinvastoin ole ikinä saaneet mitään kaupaksi, vaan ovat yksinkertaisesti oppineet jargonin.
Kirjoittaminen on itse asiassa yksinkertaista luovuuden harjoittamista. Sitä pitää harjoitella, ja tarpeeksi harjoiteltuaan useimmat ihmiset oppivat asteittain ”säännöt” ilman mitään erityistä jargonia - sen voi opetella myöhemmin, kuten jo sanoin. Mutta juuri sen seikan, että he voivat oppia kirjoittamaan pelkän yrityksen ja erehdyksen kautta, pitöisi kertoa jotain. Jos sen voi oppia yrityksen ja erehdyksen kautta, niin prosessin lyhentämiseksi pitää vain karsia virheitä niin paljon kuin mahdollista niin varhain kuin suinkin - ja juuri tähän me nyt ryhdymme.
* * *
Se kirjoittamisen laji, josta minä puhun, on laajamittainen kirjoittaminen yleisölle. ja täm,ä laji koostuu enimmäkseen tarinoista. On myös olemassa pienoisnovelleja, vitsejä, pilajuttuja ja muita pienimuotoisia juttuja, jotka ovat pieniä minista eri syistä. Minusta useimmat niistä ovat ohimeneviä ilmiöitä.
Jonain toisena aikana esimerkiksi pienoisnovelli - elämän viipale, jossa hahmot eivät ole minkään erityisen prosessin kohteena - voi tulla muotiin. Sillä on varmasti paikkansa minä tahansa aikana, ja aika ajoin pienoisnovelleja näkee julkaistuina monissa paikoissa. Muuat se, mitä useimmat lukijat haluavat enimmän aikaa, on tarina ja ja juuri sitä on tässä tarkoitus opettaa. Kun tiedät kuinka tarina rakennetaan, tiefät kaiken tarpeellisen.
Tarina alistaa hahmonsa prosessille: henkiselle kasvulle, valaistumiselle tai siinä tapauksessa jossa keskushenkilö on roisto, valaistumiselle ja tuholle. Se heijastelee taballaan juutalais-kristillistä etiikkaa. Se antaa tyydytystä mistä tahansa syystä. Se tyydyttää lukijaa ja kirjoittajaa. Ja siinä on seitsemän osaa.
Kuulijalle tavataan kertoa, että tarinassa täytyy olla alku, keskiosa ja loppu. Pitää sinönsä paikkaansa, mutta niin myös pankista tullut nootti, jossa lukee: ”Olette ylittäneet tilinne 18,75 dollarilla, maksakaa tai kuolette.” Se yksinkertainen väite, että tarinassa töytyy olla alku, keskiosa ja loppu, ei ole sen hyödyllisemoi kuin toinen vanha sanonta: kirjoita siitä minkä tunnet. (Mitähän sekin tarkoittaa? Kuinka sellaisesta voi kirjoittaa mitä ei tunne?) Jotta ymmrtäisimme, mitä alulla, keskiosalla ja lopulla tarkoitetaan, piirtäkäämme kaavio:
1 4 7 2 5 3 6 Huomaat, että alkuosassa on kolme tarinan ainesosaa. Nämä kolme ovat itse asiassa keskenään vaihdettavia: yksikään ei ole tärkeämpi kuin kaksi muuta, ja voimme numeroida ne miten haluamme. Mutta mukavuussyistä numeroikaamme ne näin: 1) hahmo 2) taustassa 3) ongelman kanssa.
Voit aloittaa tasustasta, kuten sanoin, ja tuoda hahmolle hänen ongelmansa; voit jopa joissakin tapauksissa aloittaa ongelmasta ja tuoda taustan ja sitten hahmon. Tärkeintä on että näiden kolmen täytyy olla paikalla ennen kuin alkuosa on lopussa.
1) hahmo täytyy sijoittaa 2) taustaan. Jos Joe kävelee seinää ylöspäin, on erinomaisen tärkeää tietää, tapahtuuko tämä jossain Detroitin kskustassa vai avaruusasemalla: tuloksena on kaksi valtavan erilaista tarinaa, syynä pikemminkin tausta kuin Joe. Lisäksi Joella on oltava 3) ongelma; hänen täytyy päästä jonnekin tai saada jotain.
On kenties ilmeistä, että haluat ottaa hahmon joka on erityisen mielenkiintoinen. Mutta kun teet tämän, huomaat nopeasti, että et voi vältää taustan tuomista mukaan jossain määrin, ja sitten hyvin oian vastaan tulee ongelma.
Ongelman ei tarvitse näyttää aluksi kovin suurelta: kyse on vain siitä että hahmo ei voi päästä siitä eroon. Tarinan edetessä ongelmasta kuitenkin tulee yhä tärkeämpi. Sen perusluonne ei kuitenkaan muutu. Otetaanpa esimerkki: Laurine huomaa mustassa puvussaan valkoisen langan. Hän nyppäisee sitä lähes ohimennen. Hän huomaa kuitenkin, että se on loputon, ja vaikka hänelle näkynyt osa oli valkoinen, loppuosa on musta, ja hänen pukunsa on purkautumassa. Toisin sanoen Laurine ajatteli että hänen ongelmansa oli irtonainen langanpätkä ja helposti ratkaistavissa, mutta se kehittyy nopeasti kokonaan toisenlaiseiksi ongelmaksi - ilman että ongelman perusluonne olisi muuttunut.
Samoin tausta ei voi muuttua ilman perusteltua matkustelua, mutta me opimme siitä enemmän. Ja hahmo ei todella voi muuttua alun jälkeen, vaikka me opimme enemmän hänestä. Alun tarkoitus on opettaa perussäännöt: panna 1) hahmo 2) taustaan 3) ongelman kanssa ja jatkaa siitä. Kun alkuosa on lopussa, et voi kutsua ratskuväkeä paikalle, hahhmolle ei voi kehittää rikasta setää, et voi panna hahmoa päättämään että ongelma ei enää koskekaan häntä. Jos haluat loppuun ratsuväen, sinun täytyy panna alkuosassa hahmo vilkittamaan ystävälleen ratsuväkipartiossa tai muutoin ratsuväen täysin ennakoimaton saapuminen A) on risitiriitaista B) saa sankarisi näyttämään saamattomalta.
Ja tämä tuo meidät keskiosan kolmeen osaan. Tässä vaiheessa tarina kehittyy.
4) on yritys ratkaista ongelma. Tämän yrityksen töytyy olla älykäs ja looginen, edustaa hahmon parasta arvausta mitä ongelman luonteeseen tulee, ja riittävää vastaraktiota. hahmo ei saa ajatella, että ongelma on ylitsepääsemätön, koska tässä vaiheessa niin ei ilmeisesti ole asian laita. Hän saa aikaan hyvän vastareaktion - ja 5) epäonnistuu odottamattomalla tavalla.
Jos hahmo voisi ratkaista ongelman heti, se ei olisi ongelma eikä mikään. Niinpä ratkaisuyrityksen täytyy epäonnistua vaikka se näyttäisikin älykkäältä - ja tämän epäonnistumisen tuloksena hahmo oppii ongelmasta lisää ja alkaa oppia hieman lisää omasta itsestään.
Hän ei kuitenkaan varsinaisesti muutu, koska se sotisi lukijan ihmiskäsitystä vastaan. Ihmiset paljastavat itsestään kätkettyjä puolia aika ajoin oaineen alla, mutta puolet sopivat kaikki yhteen sen kanssa, mitä oli tiedossa aikaisemmin. Niinpä sinun töytyy pannan hahmosi paineen alle ja paljastaa tähän saakka piilossa olleita puolia ja niiden täytyy sopia yhteen. hahmo pääsee hieman syvemmälle itseensä, yrittää toistamiseen ratkaista ongelman, joka puolestaan paljastaa itsestään lisäpiirteitä, ja hän epäonnistuu jälleen. ja taas. Kolme kertaa.
Miksi kolme kertaa? Koska mikä tahansa pienemoi luku ei ole tyydyttävä, koska mikä tahansa isompi luku on tarpeettoman suuri, koska Aristoteles ja Lewis Carrol sanoivat myös että kolme kertaa on hyväksi. Kolme kertaa, niin että yrittäminen, paneutumienn ja tiétoisuuden syvyys ongelmasta ja omasta itsestä nousee koko ajan, on oikea luku. Ihmiset uskovat, että kolmella kerralla on vaikutus jota kahdella kerralla ei ole. Sitävastoin neljä menee jo liiallisuuksiin.
No niin. 6) on voitto. Viimeisellä mahdollisella hetkellä, kaikkensa riskeeraten, kun kaikki on pelissä, sankari voittaa. Jos hän sitävastoin on roisto. päämäärän lähestyminen johtaa siihen että hän häviää viimeisellä mahdollisella hetkellä, juuri kun hänellä on kaikki kortit käsissään, ja tämä johtuu jostain viasta hänen luonteessaan.
Niinpä tarinan keskiosa koostuu 4) ratkaisuyrityksestä, 5) toistuvasta epäonnistumisesta tai päämäärän lähenemisestä kerta kerralta, ja 6) voitosta tai kuolemasta.
Sinun täytyy varmistaa, että lukija ymmärtää että kyse on voitosta tai kuolemasta. Vaikka tarina koskisi puutarhajerhon palkinnon voittamista, sinun töytyy päästä tilanteeseen,. jossa vanheneva, leskeksi jäänyt nainen tajuaa lähellä loppua, että mikään ei ole niin tärkeää kuin palkinto: että jos hän ei sitä saa, häön viettää pettymyksen tilassa viimeiset haihtuvat vuotensa ilman mitään muuta odottamisen arvoista kuin hauta.
Mutta kun voitto tai kuolema on saavutettu keskiosan lopussa tämän kaavion mukaan, mitä loppuun jää?
Loppuun jää 7) vahvistus. Jonkun jolla ei ole tarinassa muuta omaa osuutta, töytyy astua esiin ja sanoa: ”Hän on kuollut, Jim” tai ”Kuka tuo naamiomies oli... halusin kiittää häntä” tai vastaavaa. Ajattelepa sitä: koko keskiosan vaikutti koko ajan siltä, että asiat menisivät hyvin, mutta niin ei käynytkään. Nyt roisto on kylläkin syöksynyt Empire State Buildingin katolta alas ja makaa lätäkkönä maassa. Mutta... Mutta... Mahdollisuus on olemassa, oli se kuinka vähäinen tahansa... ja juuri sen riippumaton auktoriteetti estää. Juuri hän todella vahvistaa sen että tarina on kuin onkin lopussa. Siihen saakka kun hön ouhuu, vaikka hän sitten sanoisi jotain niin ilmeisen kliseistä kuin ”Kuka tuo naamimies oli”, tarina ei todella ole ohi lukijan mielessä.
Mitä me me olemme oppineet? Olemme oppineet perustarinan seitsemän osaa, mukaan lukein osa 7) vahvistus. Ensi kerralla opimme, että käsikirjoitus ei ole tarina, että kirjoittaminen ei ole lukemisen käänteistoiminto ja muita hyödyllisiä asioita, mukaan lukien demonstraatio siitä kuinka seitsemän osaa toimivat. Mutta nyt olet jo oppinut enemmän kuin tarpeeksi saadakseni urasi alkuun.
Julkaistu Kosmoskynä 1/1994:ssa. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.