Eeva-Liisa Tenhunen: Kirjakuoriainen ja fiktion lähdemateriaali
(Kosmoskynä 3-4/1994)
Asiaproosateoksissa on usein liitteenä pitkä luettelo niistä lähdeteoksista, joita kirjoittaja on käyttänyt laatiessaan tutkimustaan ja raporttiaan. Merkitseekö tämä sitä, että fiktion kirjoittaja ei tarvitse tuekseen lähteitä? Tuskin. Tietämättään tai tietoisesti lahjakaskin kirjoittaja nojaa kertomuksessaan johonkin entiseen, joko kirjoitettuun tai koettuun.
“Kirjoittajan eväissä“ Erno Paasilinna toteaa, että “Tyyli on ihminen itse“. Fiktion primäärilähde on siinä, mitä kirjoittaja itse on, mitä elämässään kokenut, mistä kiinnostunut, mitä hän kaikesta jokapäiväisestä ympäristöstään ja tiedotusvälineiden informaatiosta on itseensä suodattanut.Jopa eskapistisen tyylilajin valinnut kauhua tai fantasiaa kirjoittava nojaa työskentelyssään siihen alitajunnan varastoon, joka saattaa laueta sanaketjuiksi jostakin mustumasta, lehtiotsikosta, maalauksesta tai jopa metrossa kuullusta keskustelusta.
Kuvittelen nyt prosessin, jonka mahdollisesti itse kävisin lävitse ryhtyessäni itse kirjoittamaan fiktiota, jos novellin laukaisin olisi lehtiuutinen. Viime kesän ukkosmyrskyjen aikana uutisaineistossa kerrottiin naisesta, joka heräsi aamulla vuoteessaan ja huomasi miehensä kuolleen salaman iskusta. Hänet oli pelastanut kaulassa roikkunut hopearisti. Kaulakoru oli toiminut ukkosenjohdattimena.
Jos päättäisin kirjoittaa tarinan tästä uutisesta, ensimmäisenä hahmottaisin oman suhtautumiseni ukonilmoihin sekä ne myrskyt, jotka ovat jääneet itselle mieleen. Minkä kokoisia rakeita tuli? Minkä värinen oli taivas, jota salamoiden haarukat halkoivat? Oliko jyrinä niin kova, että se järisytti taloa tai ainakin ikkunoita? Tämän jälkeen muistelisin kaikkia tarinoita, joita olen kuullut kerrottavan; salaman kallioon piirtämiä jälkiä, halki menneitä puita, sähkökatkoja ja tulipaloja.
Toinen tekijä uutisessa oli tuo kaulakoru. Konseptipaperilla kynä kädessä laikittelisin ajatuksissani mielleyhtymillä, joita kaulakoruun liittyy; esim. se on rippilahja tai onnen amuletti, ketju voi olla hirttoköysi, ihminen kantaa ristiään jne. Tämän jälkeen voi ideaa itse kertomuksesta ryhtyä hahmottamaan juoneksi, josta teen muistiinpanoja ranskalaisin viivoin. Tässä vaiheessa minulla ehkä jo on hämärä kuva henkilöstä, miljööstä ja ajasta.
Kun kirjoittaja lui henkilökuvia, usein hän tyypittää ihmisensä jonkin kaavan mukaisesti, eikä kirjoittaja huomaa, kuinka alitajunta käyttää lähteenään kirjoista tai filmeistä omaksuttuja kliseitä. Hänellä on fiksaanutnut kuva siitä, miltä rosvo, sankari tai tiedemies näyttää. Usein hän huomaamattaan luo paperinukkeja.
Jotta välttäisin tämän, minulla on tapana leikellä lehdestä kuvia nimettömistä ihmiskasvoista. Heistä tulee kertomukseni päähenkilöitä, joille keksin nimet. Usein tämän kasetoimituksen kummina toimii allakka. lehtikuvien kautta koetan hahmottaa sankarini ja antagonistini ulkonäon, mutta ilmeen kautta myös sen, mitöä mahdollisesti liikkuu hänen mielessään.
Kun olen kuvitellut jonkinlaisen luonteenhenkilöilleni, joudun ajattelemaan, miten he missäkin tilanteessa toimisivat. Luonteissa saattaa olla lähipiirin tuttujen hyveitä ja vikoja. Millaisia he ovat peloissaan? Millaisia iloisina? Näissä kysymyksissä kirjoittaja käy läpi elämän kirjoa omakohtaisten tuntemuksiensa pohjalta. Jopa tarinan pahaa naista tai miestä kirjoittajan täytyy rakastaa, vaikka hänen luomansa fiktiiviset vastapelurinsa tätä inhoaisivatkin. Yleensä lähtökohta on siinä, että pahuus on sosiaalinen käsite.
Voi olla, että syvyyttä etsiessäni joudun turvautumaan psykologiaa käsitteleviin teoksiin. Koska ihminen on selittelevä olio, hän hakee syitä ja seurauksia olemiselleen tai teoilleen freudilaisista ta jungilaisista malleista. Tavallaan hän manipuloi itsensä tässä uskomaan teoriat oikeiksi omassa elämässään.
Koska varisn yllättäen hyppäsi olkapäälleni lapsena, siksi minä änkytän, Matti väittää.Liisan saamattomuus ja yksinäisyys johtuu liian määräilevästä äidistä, joka valikoi hänen leikkitoverinsa. Kirjoittajana käytän häikäilemättömästi hyväkseni psykologien luomia valheita ja koetan muokata niistä fiktiivistä totuutta.
Myös tunnetilojen kuvaamisessa etsin käsiini tutkielmia, jotka kuvaavat biologisia ja fysiologisia muutoksia ihmisessä eri tunnetilojen aikana, vahvistamaan omakohtaisia kokemuksia. Milloin ihminen hikoaa, punastuu tai kalpenee? Jos väitän, että jollakin
pakkasi veri päähän ja hän kaatui sydänkohtauksen saaneena maahan, olen tehnyt
virheen. Sydämen pysähtyessä veri valuu jalkoihin ja ihminen muuttuu valkolakanaksi. Tunteiden ilmaisemiseksi on hyvä selata kehon eleiden ja ilmeiden viestinnästä kirjoitettuja teoksia.Koska elämmme visuaalisessa maailmassa, kirjoittajan on hyvä harjoituttaa itseään hahmottamaan ympäristöään simät ummessa. Jonkinlaista primäärilähteiden keräämistä on sekin, että saatan vetää käteeni villatumput, jotta voisin määritellä, miltä ne tuntuvat luomani henkilön käsissä. Kun kerron ahdistuksesta, joka kuristi pallean kasaan, saatan vetää vyön kireälle selvittääkseni tarkoin, mitä todella tuollaisessa tilanteessa aistitaan.
Perisuomalainen kahvinjuonti on oma rituaalinsa. Miltä kahvi todella maistuu? Kokeilusta on tuolloinkin apua, todella maistella juuri keitettyä tai kauan lämpölevyllä hautunutta tervaa. samalla voi hatjoituttaa hajuaistiaan, huomata tuoksun ja lemun ero. Nykyajan digitaalikellot eivät pidä ääntä. Vanhan herätys kellon tikitys on joskus palautettava mieleen. On vedettävä se ja kuunneltava. Joskus pudottelen esineitä lattialle ja yritän jäljittää ääntä. Pamahtiko, kolisiko vai kilisikö?
Ajan ja miljöön kuvauksissa lähdeteokset ovat mielestäni sekä ennen kirjoittamisen aloittamista että kirjoitetun tekstin muokkaamisen yhteydessä jopa välttämättömiä. Kuvittelen, että olen sijoittanut tämän hopearistin kantajan menneisyyteen, jonnekin pakana- ajan ja kristinuskon taitteeseen. Tuolloin minun pitää päättää, millainen risti on.
Minä etsin käsiini symboleista kertovan teoksen. Käyn läpi pakanalliset ristit: kelttiläisen, Voltan ristin, eri tyyppiset hakaristit sekä näiden ynnä latinalaisen ristin muunnokset. Lähdekirjojen pinoon ilmestyy arkeologiaa käsitteleviä teoksia ja historian kitjoja, joista ristini lisäksi pystyn hahmottamaan asumukaet, ihmisten vaatetuksen ja arkipäivän tarvekalut, jopa ravinnon, jota he käyttivät. Maailmankuvan sisäistämiseksi luen ukkosen jumaliin liittyviä myyttikertomuksia, Jos pysyttelen suomalaisugrilaisessa miljöössä, tarkistan ukon vaajaan liittyvät uskomukset ja sen käytön taikakaluna.
Kun liikun lähimenneisyydesä, voisi kuvitella, että moinen pohjustustyö olisi tarpeetonta. Kuvitellaan, että naisen ristissä on kaiverrus, hänen nimensä ja vuosiluku. Se todella on rippiristi. Vaikka valitsisin aivan omakohtaisen konfirmaatiokokemuksen sekä sitä seuranneen sukujuhlan rituaalit vuodelta 1958, tunteet ja tunnelmat muistin varassa ehkä pystyisin kuvaamaan, mutta mitä tapahtui tuon vuoden aikana minun henkilökohtaisen reviirini ulkopuolella, se vaatiikin jo lähteiden tarkistamista.
Ehkä vilkaisisin valokuvaalbumeja muistin virkistämiseksi. Menisin yliopiston kirjastoon selaamaan päivälehtiä tuolta vuodelta. Kuka oli pääministerinä tuona vuonna? Mikä aihe puhutti yleisönosastossa? Lehtien otsikoista etsisin uutisia ukonilmojen mahdollisista tuhoista tuona vuonna. Mainoksista tulisivat mieleen vaatteet ja huonekalut. Ilmoituksista näkisin elokuvat ja teatteriesitykset, joihin voi myös liittyä muistoja... Kaikenlainen rekvisiitta voi muodostua tärkeäksi tarinalleni ja pelastaa minut anakronismeilta.
Jos tapahtumapaikkana olisi Helsinki, minä kuljettaisin henkilöitäni kadulla puhelinluettelon karttaa seuraillen. Joutuisin varmasti jostakin tarkistamaan, oliko Heimolan talo tai Kino-Palatsi vielä määrittämänäni vuonna pystyssä vai jo purettu pois. Tuolloin voisi turvautua puhelimeen, soittaa vaikka kaupungin rakennusvirastoon.
Entä jos kertomukseni sijoittuisi tulevaisuuteen? Tarinani primäärilähteet olisivat tässä päivässä ja tämän päivän sosiaalisissa ongelmissa, joista spekulaation avulla kehittäisin tulevaisuuden kuvaa. Jos lähtisin kuvaamaan kotikaupunkiani viidenkymmenen vuoden kuluttua, voisin ajatella juuri nyt, että valitsisin teemaksi ilmaston muutoksen pohjoisella pallonpuoliskolla ja kasvihuoneilmiön.
Näinä päivinä, kun Välimeren maissa on kärsitty päiviä kestäneistä rankkasateista ja tulvista, eittämättä on mieleen tullut kysymys, kuinka pitkälle vesi nousisi Helsingissä, jos rajua ukkossäätä kestäisi viikon tai pari. Jos ajoitus olisi marraskuu, veden varaan joutuvien ihmisten selviytyminen kylmässä vedessä on iskostunut mieleeni konkreettisena Estonian merionnettomuudessa.
Vaikka lähteinä ja siemeninä tulevaisuuden kuvauksessa olisivat päivän lehdet ja uutiset, joutuisin kyllä tässäkin tapauksessa tutkimaan kirjallisuutta: tiedejulkaisuista ongittua infonnaatiota ja futurologien ennusteita. Kertaisin kaaosteorian. Tutustuisin meteorologin työhön ja ottaisin selvää, ukonilman fysiikasta ja salamoista.
Helsingin topografiakartta astuisi kuvaan. Mitkä alueet kantakaupungista jäisivät saarina vellovan veden yläpuolelle? Jostain minun olisi tämäkin tieto kaivettava. Aivan lonkalta en uskaltaisi hahmottaa kokonaisuutta. Lisäksi etsisin käsiini kirjoituksia veden vaikutuksesta syntyneestä eroosiosta sekä rakennuksissa että maisemassa.
Nykypäivän pakolaiskysymyksen voisi ympätä tulevaisuuden kuvaan näissä olosuhteissa. Sosiaalinen eristäytyminen ja blokkiutuminen eri asuntoalueilla olisi kärjistynyt. Määrätyn tyyppinen kaulariipus olisi eräänlainen kastimerkki. Silloin johtomotiivina olleesta rististä tulisi hirttoköysi, varsinkin jos omalta alueeltaan toiselle saarelle eksyneeltä tavattaisiin väärä tunnus.
Käytöstä poistetuista ja romutettavaksi määrätyistä ruotsinlautoista voisi kehittää kelluvia ghettoja. Käytäisiin ristien ja puolikuun välisiä jengisotia. Tulevaisuuden spekulointia on helppo kehittää nykypäivän amerikkalaisten kaupunkien anarkiasta tai Venäjän mafian mallista. Jotta saisin edes jonkinlaisen objektiivisen kuvan mahdollisista kolmannen sukupolven pakolaisista, joutuisin perehtymään siihen kulttuuriympäristöön ja maailmankuvaan, joka nyt meille muuttaneilla pakolaisilla on omassa maassaan.
Voisin ajatella tarinaani myös toiselle planeetalle. Tuolloin lähdekirjallisuuden painopiste siirtynee tähtitieteeseen, avaruusteknologiaan ja tieto- verkkoihin. Mitä on nyt ja mitä on ennustettu? Jos planeettani on voimakkaasti vulkaaninen, minun täytyy ottaa selvää mm. geologiasta, magneetti- myrskyistä, laavan liikkeistä ja jähmettymisestä ja mineralogiasta.
Toisessa vaihtoehdossa maailmani on kokonaan veden täyttämä tai jään kattama. Lähteet täytyy etsiä meribiologiaa ja napatutkimusta käsittelevistä teoksista. Sukelluslaitteisiin liittyvästä teknologiasta on otettava selvää. Ristini johtomotiivina voisi olla nyt pääasiallisesti taakan kantamista selviytymistarinassa. Kuitenkin tässäkin tarinassa, kuten muissakin hahmottelemissani, amuletti-, uskonto- ja hirttoköysiajatukset vannasti seuraisivat mukana.
Kun olen kasannut lähdemateriaalini hyllyile, pöydille ja palleille, voin ryhtyä kirjoittamaan tarinani raakaversiota päässäni pari, kolme iltaa vuoteessa maaten ja nukahtamista odottaen. Luotan siihen, että alitajunta ja uni rakentavat sokkelin, johon on hyvä muurata tiilikerroksia koneen ääressä naputellessani aineistoani muistiin.
Tarinan ensimmäinen versio syntyy täysin spontaanisti. Vasta kun joudun työstämään tekelettäni, joudun uudelleen turvautumaan lähteisiini; tarkistamaan faktoja ja hankkimaan lisätietoutta. Tietosanakirjat, eläin- ja lintukirjat, värikasvistot ym. ovat tuolloin verrattomia apuvälineitä.
Miltei ehdoton ja välttämätön lähdekirja jokaiselle kirjoittamista harjoittavalie on "Nykysuomen käsikirja", varsinkin tekstin viimeistelyvaiheessa. Tautologian pahe on tämän teoksen avulla vältettävissä. Sanakirjasta on apua, jos etsit verbejä, joissa kuvaat vaikkapa tilannetta, jossa aika pysähtyy.
Ihmisen patsaana seisovan hahmon rinnalla on saatava myös miljöö hänen ympärillään jäykistymään. Metsä hänen ympärillään kivettyy. Järven pinta hyytyy. Lintu kangistuu oksalleen nokka auki. Nimenomaan synonyymien etsimisessä sanakirja on verraton. Kuluneiden kliseiden ja idiomien karsimiseksi on hyvä selailla vaihtoehtoja käyttämälleen sanonnalie. Tuollainen etsintä voi tuottaa itse keksittyjä, aivan uusia kielikuvia.
Kuvaamani lähdemateriaalin käyttö on minulle tyypillinen ja kuuluu osana omaan kirjoittamiseeni. Jokaisella kirjoittajalla on oma menetelmänsä. Kirjoittaminen on luomista, mutta emme ole jumalia, jotka tyhjyydestä luovat maailman. Jokainen kirjoittaja joutunee turvautumaan lähteisiin, joko tiedostamattomiin tai tiedostettuihin.Aivan uteliaisuuden vuoksi soitin Johanna Sinisalolle ja kyselin häneltä, miten hän synnytti teema-aiheesta kirjoitetun novellinsa "Punatähti". Koska annettu aihe oli Mars, hän kertoi käyneensä läpi valtavan määrän faktaa Mars-planeetasta ja sen nykytutkimuksesta. Alkuperäisenä ajatuksena oli, että planeetalla oli jonkinlaista elämää. Lähdemateriaalin ja alkuajatuksen synteesinä syntyi itse tarina. Avaruuskilpailu ja kadonneet luotaimet löysivät kaikupohjan aivan arkipäiväisestä kokemuksesta.
Olet yksin kesämökillä. Ketään ei pitäisi olla paikalla. Kuitenkin ikkunaan koputetaan. Omakohtainen järkytys ja tuntemattoman lamaannuttava pelko konkretisoituvat unohtumattomaksi elämykseksi, joka on pakko kirjata muistiin. Tuon punaisen planeetan ja neuvostoarmeijan punatähtisymbolin yhdistäminen tuli silloin kuin itsestään kirjoituskuvioon mukaan.
Jos vertaa omaa menetelmääni Johannan vastaavaan, todellakin lähdemateriaalin elementit ovat samankaltaiset. Helminauhan punomisen järjestyksessä saattaa olla eroavaisuuksia. Hänelle Punatähti lankesi kirjoittamisen myötä, minä lähdin liikkeelle ristiin liittyvistä konnotaatioista.
Yksi lähdemateriaali, joka kirjoittamisprosessin aikana voi auttaa tukkeutuneessa tilanteessa eteenpäin, on sattuma. Tällöin kirjoittajana suoranaisesti varastan materiaalia omaan teokseeni.
Joku häirikkö metelöi kadulla. Hänen käyttäytymisensä saattaa siirtyä tekeillä olevaan tekstiini. TV -ohjelmassa tai elokuvassa on kohtaus, joka ratkaisee ongelmnani Gordionin solmun ja sovellan sen omaan muottiini ja omaan tyyliini. Kaupassa on myyjätär, jonka käytöksessä tai ulkomuodossa on jotakin, joka mielestäni puuttuu hahmottamastani tiktiivisestä henkilöstä. Rullaportaissa tylsänä seisoessani ja tuijottaessani ei minnekään hätkähdän, kun näen yllättävän räikeän värikontrastin jonkun yllä. Se kiusaa minua ja ymppään sen tarinaani.
Rakenteellisissa ratkaisuissa monesti lähteenä on sekä tiedostamatta että puolitietoisesti kolahtaneista romaaneista tai novelleista omittu malli. Apuna toimivat opiskeluajan luentomuistiot ja kurssikirjat. Myös vuosittain ilmestyneistä kirjallisuustutkimuksista pyrin valitsemaan luettavaksi kiinnostavimmat.
Joku kerran väitti, etteivät ihmiset ole keksineet historiansa aikana kuin kymmenkunta perustarinan aihetta, joita on toistettu erilaisina variaatioina aina omaan aikaan sopivina fiktioina.
1. Vieras ihminen tulee suljettuun yhteisöön, josta seurauksena on radikaali muutos yhteisön suhteissa.
2. Ihminen lähtee matkalle kohti tuntematonta.
3. Ihminen joutuu hyvän ja pahan välisen taistelun välikappaleeksi.
4. Ihminen uhrataan tai uhrautuu toisten puolesta.
5. Ihminen rakentaa jotakin, joka sortuu - kaivattu illuusio muuttuu painajaiseksi.
6. Ihminen muuttuu joksikin luontokappaleeksi.
7. Ihmissuhde palvelijan ja palveltavan välillä; mies versus nainen.
8. Ihminen vieraantuu todellisuudestaan ja ympäristöstään joko vallanhalusta, ahneudesta tai turhautumisestaan.
9. Kolmiodraama.
10. Rikos ja rangaistus.
Itselleni on tärkeää tuntea luettelemistani aiheista klassikot: Odysseus, Oidipus, Orfeus, Prometheus, Elektra, Medeia, Ifigenia, Sisyfos, Midas ja Theseus.
Kirjoittajan täytyy aina tuntea rajansa sekä miljöön että henkilöiden kuvaamisessa. Sairaalan sisäinen arkipäivä ja kirurgin työ ovat minulle vieraita. En voisi ajatella lääkäriä kertomukseni päähenkilönä tai lasarettia novellin tapahtumapaikkana. Tämä vaatisi niin runsaaseen lähdemateriaaliin perehtymistä, että pelkkä sen tavaaminen veisi innon ja inspiraation mennessään.
Korkeintaan voin asettaa henkilöni potilaan asemaan ja kuvata hänen turhautumistaan koekaniinina kokeissa, joista hänellä ei ole harmaata aavistusta. Sellaista tautia, jota ei itse ole kokenut, ei oikein Kodin lääkärikirjan avulla pysty sisäistämäään.
Lopuksi pitäisi keksiä jokin viisas yhteenveto. Jotta onnistuisi kirjoittamisessaan, pitää olla hyvät perustiedot. Lähdemateriaalin lukemisen pitäisi olla kiinnostavaa. Hyvän fiktion luomiseen tarvitaan uteliaisuutta, valittujen vaihtoehtojen monipuolisuutta sekä luova muisti.On vastaanotettava tunteet ja alitajunta kokonaisvaltaisina. Kirjoittamishetkellä on oltava itsepäinen ja keskittynyt. On siedettävä mielen sekasortoa, kun on tanssittava kahleissa henkilökuvien, miljöön, juonen, motiivien ja tarinasi teeman kanssa.
Ja ennen kaikkea on muistettava oma esteettinen kunnianhimonsa, jotta pystyisi irroittamaan ja etäännyttämään kertomuksen kerätyn materiaalin lähtökohdista. On pidettävä tarkasti rilielessä, että fiktio rakentuu kuvitelmien varassa. Kertomuksesi on valhetta, joka vain jäljittelee oletettua todellisuutta.
Julkaistu Kosmoskynä 3-4/1994:ssa. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.