Irma Hirsjärvi: Jotkin asiat eivät muutu koskaan...
(Kosmoskynä 1/1995)
Kun puhutaan scifi- tai fantasiakirjallisuudesta mainitaan teosten erityiseksi heikkoudeksi usein henkilöhahmojen latteus. Se ei tarkoita sitä, että muutkaan kirjallisuudenlajit tahi elokuva olisivat kyseisestä paheesta vapaita. Miehisiksi ominaisuuksiksi riittävät pahimmillaan matala rykäisy, roikkuva savuke suupielessä tai jatkuva humalatila; pikku ostoskassejaan huiskuttelevalle naiselle 'kikittelevä äänensävy tai kohtalokas seksikkyys. Lapsikuvauksista päätellen ei kovinkaan moni kirjoittaja ole viettänyt lapsuutta. Mutta sehän ei pidä paikkaansa. Ympärillämme ja omassa kokemusmaailmassamme on runsaasti materiaalia erilaisten uskottavien henkilöhahmojen rakentamiseen.
Mutta kuinka henkilöhahmoille sitten voidaan rakentaa luonnetta ja uskottavuutta? Jokaisella kirjoittajalla on omat tapansa luoda henkilöhahmoja. Ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa rakentaa henkilöhahmoa, mutta tietyt perusvaatimukset jokaiseen tekstiin.
Tässä on pakollisen anekdootin paikka, ja koska en tiedä Ursula K. Le Guinin ylittänyttä scifikirjailijaa käytänkin häntä esimerkiksi.
Kun Le Guin alkoi luoda Osattomien planeetan maailmaa, hänellä oli selkeä visuaalinen vaikutelma tulevan teoksen päähenkilön kasvoista. Ei nimeä, ei historiaa, ei luonteenpiirteitä. Hahmo muistutti Le Guinin lapsuudenkodin erästä vakiovierasta fyysikko Robert Oppenheimeria.
Le Guin kirjoitti novellinjohon sijoitti tämän pitkän, hiljaisen palmikkopään, mutta siitä tuli täysi lättyrä. Umpikuja? Kyllä. Koska hahmo ei kuitenkaan jättänyt Le Guinia rauhaan hän asettui rauhallisesti hahmonsa viereen istuksimaan ja yritti tutustua tähän.
-Kukas se sinä olet?
-Minä olen Shevek, utopian kansalainen.
-Aha.
Ja siitä se sitten lähti. Opiskeltuaan vuosikausia Marxia, Engelsiä, Godwinia ja erityisesti Kropotkinia ja Shelleytä tarina vihdoin onnistui: Leguin tarvitsi ensin maailman johon Shevekin kuului, maailman jonka aktiivinen toimija Shevek oli.Vaikka Shevekiä ei teoksessa loppujen lopuksi kuvailla kovinkaan paljon, hänen hahmonsa on vaikuttava ja uskottava, ja hänen toimintansa selittyy ensisijaisesti hänen yhteiskuntansa ja henkilöhistoriansa kautta.
Tulos onkin nautittava. Vakamielinen maanpakolai sanarkisti ejakuloimassa ikäväänsä hienostonaisen vatsalle kapitalistimaailman teeskentelevän yliopistoyhteisön rahapippaloissa ja sen jälkeinen syöksy oksentaen coctailherkkujen täyttämälie tarjoiluvaunulie on edelleenkin eräs suosikkikohtiani tieteisfantasian maailmoissa.
Eli mitä meidän tulee tietää henkilöstä josta kirjoitamme? Melkoisesti. Kuten tiedetään valehteleminen on uskottavinta silloin kun runsaaseen totuuteen lisätään mahdollisimman minimoitu valhe. Ja fiktiivinen kirjoittaminen on valehtelua sen jaloimmassa muodossa.
Tärkeintä on saavuttaa mahdollisimman suuri uskottavuus ja se rakennetaan hyvillä, toisiaan tukevilla elementeillä ja erityisesti yksityiskohdilla. Eli tilanne on sama kuin silloin kun rakennetaan muutakin tekstimaailmaa (tai omaa sosiaalista todellisuutta mutta se ei kuulu tähän ja se olkoon jokaisen oma ongelma).
Mitä meidän tulee siis tietää henkilöistämme? Meidän tulee tuntea hänen elämänhistoriansaja hänen sukunsa tärkeimmät tapahtumat, hänen toiveensa, syyllisyydentuntonsa, rikoksensa sekä itseään että ympäristöään kohtaan, hänen unelmansa, pelkonsa ja halunsa, hänen ihonsa tuoksu (miestenkin) ja karvoituksensa laatu (naistenkin).Tulee myös tietää hänen makunsa vaatteiden suhteen, hänen harrastuksensa, kulttuuriset intohimonsa ja antipatiansa, hänen poliittinen profiilinsa ja suhtautuminen väkivaltaan tai ruumiin eritteisiin.
Vasta sitten tulevat ulkonäköön liittyvät asiat. Ulkonäkö tulee vasta kaiken tämän jälkeen: sen tehtävänä on joko olla tukemassa henkilön luonnetta tahi korostamassa sitä kontrastisilla elementeillä: klassinen esimerkki edellisestä on vaikkapa Jerry Cottonin karhumainen Neville (eräs ehdottomista suosikeistani) ja jälkimmäisestä suloinen peto: Ra elokuvassa Tähtiportti.
Mutta mistä lähdetään. Itselläni on kaksi tapaa. Jos kirjoitan draamatekstiä, kirjoitan muutaman liuskan jokaisesta henkilöstä. Lähden silloin liikkeelle iältään vanhimmista hahmoista ja kirjoitan päähenkilön viimeksi.
Lähden yleisestä henkilöhistoriallisesta kuvauksesta ja etenen vasta myöhemmin ulkonäköön. (Jotkut kirjoittavat myös paikallishistorian erikseen mutta se on makuasia.)
Jos sen sijaan kirjoitan novellia. yritän luiskauttaa itseni novellin ilmapiiriin ja katson kuka tai ketkä siellä asuvat. Yleensä lähden jostain yksityiskohdasta ja annan mielikuvituksen ja varastoon keräämäni henkilögallerian hoitaa loput.
Kummassakin tapauksessa henkilö alkaa jossakin vaiheessa itse elämöidä: se ei salli itselleen tehtävän mitä vain. Kuulostaa hullulta? Sitä se onkin. Jossakin vaiheessa henkilöt ottavat aina hallinnan. Vaikka minä olen tekstin kirjoittaja, en enää voi yksin itse päättää mitä tapahtuu.
Mutta miten se tapahtuu? Seuraava on muotoutunut samalla tavoin kuin kirjoittamani novellit sillä erotuksella että en myöhemmillä kirjoituskerroilla palaa korjaamaan edellistä: jäljelle jäävät epäloogisuudet, virheet ja muut rosot kertokoon prosessista:
Otetaan fiktiivinen henkilö Aina. Otan esimerkiksi naisen koska uskottavan naishahmon luominen on vaikeampaa kuin mieshahmon: se johtuu kulttuurisen kuvastomme luonteesta ja siitä ehkä joskus toiste. Tässä kaksi aloitusrepliikkiä:
1) "Aina astui kahvilaan."2) ”Tiukasti viittaan kietoutunut, kalpeakasvoinen Aina astui viivytellen autioon kahvilaan.”
Väittäisin jälkimmäistä lausetta mielenkiintoisemmaksi. Siihen on tietyt syynsä.Jälkimmäinen lause kertoo siitä, että minä kirjoittajana tunnen jo naisen ja kaikki antamani adjektiivit viittaavat johonkin tulevaan, syvempään tarkoitukseen: hänellä on kylmä (hän on kietoutunut viittaan), hänen kasvonsa ovat kalpeat (johtuuko se kylmästä, ampumavamman tai laittoman abortin aiheuttamasta verenvähyydestä vai järkytyksestä), hän on luultavasti pelokas ja liikkeellä aikaan jolloin kahvila on tyhjä (aikaisin, myöhään tai juuri ennen kahvilan konkurssia). Hän tulee tyhjään kahvilaan siitä huolimatta että se on tyhjä – tai juuri siksi. Tämän kaiken tiedon vuodatan lukijalle epäsuorien viittausten kautta.
Lauseessa ei viitattu oikeastaan mitenkään Ainan ulkonäköön. Kuitenkin se kertoo hänen
ruumiinkielestään tavalla, joka antaa lukijalle tilaa luoda hänestä oman kuvansa. Tässä vaiheessa minulla on jonkinlainen kuva Ainasta ja se johtuu melkoisen paljon lauseen tyylistä joka viittaa dekkari– tai ainakin jännityskirjallisuuteen.Siellä klassinen nainen on kohtalokas (selkeästi blondi tai tumma), kapeakasvoinen, meikattu ja hoikka. Hän on noin kolmenkymmenen, mutta kasvoissa on jo kovia kokeneen, kyynisen naisen juonteita. Jatketaanpas sillä tyylillä.
"Tiukasti viittaan kietoutunut, kalpeakasvoinen Aina astui viivytellen autioon kahvilaan. Oven sisäpuolella hän seisahtui, painoi savukeaskin kokoista käsilaukkuaan tiiviimmin pehmeään turkikseen kuin suojellakseen sitä, korjasi naurettavan kalliin pillerihattunsa asentoa tyynen hitaasti samalla kun hänen katseensa lipui yli kolhiintuneiden huonekalujen ja jähmettyneen kassapojan.”
Yäk. En syö. Kliseitä täynnä kuin klimppejä.Otetaanpas toinen linja. Rikotaanpa tämä mieleeni noussut kuva. Päätänkin että Aina on kahden lapsen konttoristiyksinhuoltaja, joka tulee tapaamaan puolisalaista rakastettuaan ennen ranskantuntiaan.
Hän on kalpea, koska lapset ovat olleet sairaita ja yhtäkkiä epävarma, koska juuri ennen sisääntuloaan hän yhtäkkiä ei olekaan varma siitä mihin hän on lompakkonsa laittanut. Asia on tärkeä, koska hän on etuajassa tapaamisesta kodinhoitajan saavuttua puoli tuntia aikaisemmin kuin oli sovittu ja koska – kuten me tiedämme – kahvilassa tulee ostaa jotakin.
Eli:
”Tiukasti viittaan kietoutunut, kalpeakasvoinen Aina astui viivytellen autioon kahvilaan. Hän pysähtyi, sulki silmänsä ja huokaisi. Hän nosti mustan tekonahkaisen salkkunsa, taisteli jälleen kerran järjettömien, kaksi kättä vaativien solkien kanssa, joutui nostamaan toisen polvensa laukun alle kaivellessaan sen sekaista sisikuntaa ja horjahti yhdellä jalalla seisoessaan niin, että huitaisi kahvilan eteisen pikku rottinkipöydän päällä olevan puhelinluettelon ja mauttoman lasimaljakon tekokukkineen lattialle.
Lasinpirstaleet ratisivat Ainan kuluneiden, heppoisten kesäkenkien alla kun hän vapisevin käsin nosti puhelinluettelon. Yhtäkkiä hän ei ollut varma siitä, mihin se tulisi laskea ja seisoi jähmettyneenä paikallaan, kunnes virnistelevä kahvila-apulainen tuli ja otti sen hänen käsistään.”
Kammottavaa! Ei toimi. Ja mikä siinä ei toimi on naisen käyttäytytninen sen jälkeen kun hän alkaa etsiä lompakkoaan. Hyvää sen sijaan olivat kengät. Tarina sijoittuu syksyyn (minullekin uusi asia) ja silti Ainalla oli kesäkengät. Miksi? (mistä NE siihen tulivat, sitä en tiedä). Ja mitä kengät kertovat Ainasta? Otetaanpa uusiksi:
"Tiukasti viittaan kietoutunut, kalpeakasvoinen Aina astui viivytellen autioon kahvilaan. Heppoiset kesäkengät päästelivät massahtavia ääniä kun Aina asteli tiskin äärelle. Aina istui lähimmän pöydän ääreen kasvot oveen päin ja nyökkäsi innokkaalIe baariapulaiselle, joka hinkkasi kuluneella rätillä tiskiä hymyillen leveästi.
Aivan kuin Edi-eno, hän ajatteli julmasti. Sananmukaisesti 'säteilevä'. Ei ollut fiksua ostaa Eestistä salakuljetettua romumetallia. ”Stadin upein Kromikahvila". Aina hymähti itsekseen hivuttaessaan vaivihkaa kenkiä sukattomista jaloistaan.
Hän hymyili baariapulaiselle, joka järjesteli innokkaasti muutamaa kuivunutta leivosta uudelleen lasivitriiniin, ja avasi käsilaukkunsa. Voi ei! Aina muisti narukukkaronsa eteisessä. muovi, paperi ja sekajätepaaiien päällä. Hitto!"
Ahaa! Ainalla on kesäkengät ilmeisesti siksi, että hän on sangen varaton: on syksy, eikä hänellä ole sukkiakaan. Toisaalta jos hän olisi kroonisesti köyhä, hän tietäisi tarkalleen missä hänen rahansa olivat. Jos hän toisaalta olisi ollut boheemi, se olisi jo käynyt ilmi.Narukukkaro kertoo sekä lama-ajasta että Ainasta jotain, samoin jätepaaiit. Aina ei selvästikään hymyile baariapulaiselle ystävällisyyttään eivätkä hänen ajatuksensa äskettäin säteilysairauteen menehtynyttä Edi-setää kohtaan ole lämpimät. Liekö lainkaan suku- tai ihmisrakas. Hitto minkälainen ihminen!
No. Ehkä siihen on syynsä. Joka tapauksessa emme ole vieläkään kajonneet Ainan
ulkonäköön lainkaan. Ulkonäkö voidaan ilmoittaa heti tekstin alussa tai se voidaan tuoda esille epäsuorasti, pitkin matkaa. Tämä on lyhyt juttu, joten kokeillaanpa ensimmäistä:
"Tiukasti viittaan kietoutunut, kalpeakasvoinen Aina astui viivytellen autioon kahvilaan. Hänen luisevat, sierrettyneet kätensä puristivat sateessa kastunutta kansiota, ja hänen terävän nenänsä päässä roikkuva vesipisara tipahti kuluneen kangastakin hapsottavalle narunapille kun hän heilautti mustia, ohuita hiuksia kasvoiltaan.
Heppoiset kesäkengät päästelivät massahtavia ääniä kun tiukkahuulinen Aina asteli sisään. Aina istui lähimmän pöydän ääreen kasvot oveen päin ja nyökkäsi tylysti innokkaalie baariapulaiselle, joka hinkkasi kuluneella rätillä tiskiä hymyillen leveästi. Baariapulainen katseli luisevaa naista ja sammutti masentuneena hymynsä."
Hupsista. Nythän näyttää siltä että Aina onkin varsinainen kassialma tai kitupiikki – ja syynä ovat aivan selvästi massahtelevat kesäkengät. Ne aiheuttavat selkeästi Ainan sangen negatiivisen profiloitumisen. Otetaanpa ne pois. Ja se hapsottava kangasnappi – ei, antaa sen olla. Minä pidän siitä. Teen samalla hieman muitakin muutoksia.
"Aina astui viivytellen autioon kahvilaan. Hänen luisevat, sierrettyneet kätensä puristivat sateessa kastunutta kansiota, ja hänen terävän nenänsä päässä roikkuva vesipisara tipahti kuluneen kangastakin hapsottavalle narunapille.
Tiukasti nyöritetut, mustat narukengät kopisuttivat vaimeasti kiillotettua kivilattiaa, kun tiukkahuulinen Aina asteli sisään. Baariapulaisen pulleat posket värähtivät innokkaasti kun hän hinkkasi kuluneella rätillä tiskiä katsellen nurkkapöytään istuvaa naista.
Aina riisui märät käsineensä ja katsoi tylysti tiskille päin. Baariapulainen sammutti masentuneena hymynsä."
Kassialma ei. Pihi kyllä. Sen huomasi baariapulainenkin. Mutta nyt olemme tilanteessa jossa Edi-enon tuomio käy oikein hyvin Alman ajatuksiin. Kassialmalle sitä olisi ollut vaikeampi asettaa. Nyt kuitenkin ranskantunti ei tunnu sopivalta.Entä yksinhuoltajuus? Mmm, ehkäpä. Onneton, masentuneen lapsuuden viettänyt tyttö tuloksena Ainan ainoasta hulluuden täyttämästä rakkaudesta (myöhemmin hän oli erittäin tietoinen ja piti tarkkaan kontrollin itsellään).
Tai olisiko lapsi sittenkin selvinnyt kolhuitta Ainan tarkan huolehtivan, mutta kuitenkin ymmärtävän hoivan suojissa? Suojeleva? Ahaa. Ehkäpä Aina on parsimassa harkitsemattoman tyttärensä erehdystä?
”Aina riisui märät käsineensä ja katsoi nyökkäsi tylysti tiskille päin. Baariapulainen sammutti masentuneena hymynsä. Aina kaivoi esiin savukerasian, heilautti pitkät, julkean kauniit säärensä ristiin, sytytti savukkeen ja nojautui taaksepäin. Baariapulainen sävähti. Nuo kengät tuollaisissa jaloissa?”
Joo, ehkäpä? Mutta se tytärjuttu? Tuntui jotenkin hyvältä idealta. Vaihdetaanpa rakastaja ja ranskantunti väliaikaisesti johonkin muuhun. Keskitytäänpä siihen miksi Aina on tullut kahvilaan...
"Aina veti savua syvään henkeen ja katseli sateen sumentarnaa ikkunaa. Pahuksen tyttö. Selkeästi sovittu juttuja sitten pieleen menee. Ja miksi!Kahvilan ovi kävi taas. Sisään astui miellyttävästi hymyilevä, ruskeasilmäinen mies, jonka varren vähäisyyden korvasivat hänen muut ulkoiset ominaisuutensa moninverroin. (sic! mutta olkoon, emmehän me hänestä välitä) Aina hymyili kuivasti tuntien vaimean piston jossakin jota hän joskus oli kutsunut hempeäksi minäkseen. Sääli – kuitenkin.”
Miten tämä sopii hapsottavaan narunappiin? Otetaan nappi pois. Pisaroita on kauniillakin naisilla nenässään, se saa jäädä. Entäs luonne? Ilkeä, päättäväinen, makua mieskauneudelle, omapäisyyttä? Katsotaanpa mistä oikein on kyse.
"Mies seisahtui Ainan eteen, sulki silmänsä ja veti nenän kautta syvään henkeään. Oltuaan hetken liikkumatta hän avasi silmänsä. -Halenciere? Oletkin aina ollut noita. Eihän niitä saa mistään.”
Herranjumala, noilla kahdellahan on ollut ihan selvästi jotain tekemistä keskenään. En minä sitä näin kyllä ajatellut. Sitäpaitsi mieshän puhuu kliseillä... Mutta olkoon sitten niin. Jatketaan.
"-Kun tarpeeksi jotain haluaa, sen saa. Kun on oikeat luottosuhteet. Istu.
Mies istuutui Ainaa vastapäätä. Säälittävä kitshijakkara valitti tätäkin painoa. Aina kohautti huvittuneena toista kulmakarvaansa. Kevyet miehet ovat käteviä moneen asiaan. Harmi..."
Ei mutta hitto vieköön. tämänhän piti olla jonkinlainen scifijuttu. No katsotaanpa.
"Baariapulainen katsoi happamasti pariskuntaa, joka syventyi kiivaaseen syyttelyyn hiljaisella äänellä. Näkökahvan rakeet heittivät ja ääni säröili. Apulainen otti ohimolta toiselle kiertävän kahvan käteensä ja kiskaisi raivostuneena chipin irti. Huuliltaluku oli sujunut ennenkin.
Nainen nojautui tuolissaan taaksepäin, sytytti jälleen uuden savukkeen (voi kuinka baariapulainen odottikaan päästäkseen tyhjentämään tuhkakupin) ja nousi ylös. Hän kysyi mieheltä jotain matalalla äänellä, mies nosti kaksi sormea pystyyn.
Nainen käveli baaritiskille ja pyysi desin kahvia ja kaksi cacapatukkaa. Baariapulainen käänsi pienen pannun ylösalaisin saadakseen mitan täyteen, sammutti laitteen ja ojensi naiselle patukat.
Nainen katsoi arvioivasti baariapulaista, nojautui tiskiin ja tarjosi hämilliselle pojalle savukkeen. -Mikä on sinun unelmasi? Mitä se maksaa?
Baariapulaisen sydän pompahti. Mistä on kyse? Nainen kaivoi takkinsa povitaskusta kolme korttia, valitsi niistä yhden ja työnsi sen lukijaan. Näyttöön ilmestyi jotakin joka sai baariapulaisen nikottamaan kerran niin että hän luuli nielurisojensa menneen solmun.
Nainen katsoi korttia ja poimi jähmettyneen nuorenmiehen povitaskusta sinisen muoviläpyskän, lausui rahasumman jota poika ei pystynyt hahmottamaan lainkaan, ja vetäisi korttinsa lukijasta.
Poika joka vain toivoi lukeneensa naisen huulilta kaiken oikein. tarttui korttiinsajota nainen roikotti lukijan yläpuolla, painoi sen vapisevin käsin koneeseen ja luki siirtyneen summan.
Nainen asetti oman korttinsa takaisin povitaskuunsa, nyökkäsi pojalle, ja asetti ostokset pienelle pahvitarjottimelle. Sitten hän otti tyköistuvan takkinsa pikkuruisesta, napitettavasta sivutaskusta pienen rasian jossa oli kaksi vihreää kuutiota, noin sentin sivuiltaan.
Hän poimi toisen kuutioista varovasti (baariapulainen ei ollut koskaan nähnyt kermanväristä kynsilakkaa), puristi sitä voimakkaasti kunnes kuutio naksahti kolmasti. Nainen tipautti kuution kahvikuppiin ja käveli takaisin pöytänsä ääreen. Baariapulainen alkoi täristä hiljaa.
Nainen laski tarjottimen miehen eteen ja sanoi hieman kainosti hymyillen: -Käyn vielä tuolla.
Mies pöydän ääressä tuskin kuuli mitä nainen sanoin, vaan kiinnitti kullanruskean katseensa pikkuruiseen, tuoksuvaan kahvikuppiin edessään. Samaan aikaan kun nainen käveli baariapulaisen ohi naistenhuoneeseen mies baaripöydässä painoi päänsä ja sulki silmänsä nautinnollisesti imien sisäänsä ihanaa, harvinaista aromia.
Samassa apulainen tajusi, ja kun baarin etuosa lennähti voimakkaan räjähdyksen voimasta kadulle, hän oli jo baaritiskin takana, lattialla, kädet päänsä päällä hiljalleen leviävässä, lämpimässä lammikossa.
Kun savu alkoi hälvetä, nainen astui takaisin baarin puolelle, katsoi hieman surumielisenä sekasortoa ja lausui hiljaisella, sointuvalla äänellään:
-Kaikkea sitä äidin pitää tehdä.
Nainen sytytti savukkeen, työsi heiluriovea mennäkseen keittiöön ja sen läpi takaovelle, mutta käännähti vielä Ikatsahtaakseen paikka jossa pöytä oli ollut ja sanoi jotakin.
Baariapulainen, joka monasti myöhemmin palasi muistikuviinsa tapahtuneesta (selvittyään poliisikuulusteluista, hankittuaan soveliaan ajan kuluttua itselleen oivallisen kahvan, nautiskellessaan satojen kilpailevien klassisen musiikinjunatarjonnasta ympäri maailmaa), ei koskaan voinut olla varma mitä hän oli ollut lukevinaan naisen huulilta, mutta hän voisi vaikka veikata että nainen tiuskaisi pettyneenä savuaville jäänteille:
-Sitäpaitsi itsekin lunttasit ylioppilaskirjoituksissa, junttura!
(Juuri kun kirjoitin tuon viimeisen lauseen, tajusin mikä on tämän opettavaisen artikkelin nimi.)Välikappaleet, joissa pohdin naisen hahmoa ovat niissä paikoissa joissa tuntui että jotain piti tehdä. Eli koko viimeisen loppukappaleen kirjoitin sen kummemmin analysoimatta enää, ja nainen vei itse koko jutun itse päätökseen. Viimeinen pysähdys oli naisen loppurepliikin kohdalla, mutta siinä en kokeillut erilaisia vaihtoehtoja, vaan minun piti odottaa että se oikea tuli mieleeni.
Älkääkä koskaan kysykö mistä kermanvärinen kynsilakka ilmestyi. Tiedän vain että Aina ei olisi voinut räjäyttää miestä ilman että hän olisi laittanut sitä kynsilakkaa, jota mies ei aikanaan (heidän lyhyen mutta kiihkeän suhteensa aikana) koskaan oppinut ymmärtämäån.
Aina ei siis mennyt koskaan ranskantunnille, eikä hän tullut tapaamaan rakastajaansa (ehkä kuitenkin entistä, mutta se nyt oli vain valitettava yhteensattuma). Hän ei ollutkaan köyhä eikä piru, ei valepukuun pukeutunut eikä etenkään film noirin femme fatale.
Hän paljastui kotikaupungin tytöksi, naiseksi joka on tottunut pitämään huolta paitsi itsestään myös pikku tyttärestäån – joka muuten alkoi minua kiinnostaa vallan tavattomasti...
Nyt tässä vaiheessa otan novellin ”pöytälaatikkoon” (tietokoneen aikakausi – voiko muka sanoa korpulle lepäämään?) muutamaksi kuukaudeksi, ja sen jälkeen kirjoitan sen alusta loppuun stilisoiden, korjaten epåloogisuudet, virheet, tautologian ja pilkkuvirheet sikäli kun kykenen.
Sen jälkeen – kun kyseessä on oikea novelli – luetan sen muilla. Tässä tapauksessa olkaa hyvät – opetustuokio on ohi.
Aion kuitenkin käyttäytyä hyvän opettajan tavoin ja ehdotan kirjoittamisesta kiinnostunutta kokeilemaan: kirjoita kolmen liuskan henkilöhistoria Ainan tyttärestä ja hänen tulevaisuudestaan tapahtuman jälkeen. Parhaat saavat mainetta ja kunniaa ja kenties jopa palkinnon.
(Palkintoa ei STk lupaa, mutta jos Irma saa julkausukelpoisia vastauksia ainakin paras niistä julkaistaan jonkin tulevan Kosmoskynän sivuilla, pt. huom.)
Julkaistu Kosmoskynä 1/1995:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.