Robert Silverberg: Majipoorin luominen
(Suomennos Tapani Ronni)
(Kosmoskynä 3/1997 - 1/1998)
Robert Silverbergin Majipoor-maailma kuuluu tieteisfantasian suuriin klassikoihin, olkoonkin että sinne sijoittuvat romaanit ovat edelleen suurelle osalle suomalaisista lukijoista tuntematomia. Kosmoskynässä kolmessa osassa julkaistussa artikkelissaan Silverberg valotti tuon maailman sekä Majipoor-kirjojensa syntyä. Vaikka artikkeli on kirjoitettu alunperin jo lähes vuosikymmen sitten, on se edelleen täyttä asiaa ja tarjoaa kotimaisille kirjoittajille mielenkiintoisen näkökulman siihen, miten erilaista ja monessakin mielessä suurempaa kaikki USA:laisessa kustannusmaailmassa on.Artikkeli ei myöskään ole tyystin menettänyt ajankohtaisuuttaan, sillä sen kirjoittamisen jälkeen Silverberg on palannut Majipooriin kahdessa uudessa romaanissaan, Lord Prestimion (1999) ja The King of Dreams (2001), joiden kirjoittamissuunnitelmiin hän artikkelin lopussa viittaakin. Artikkelin jälkeen mukana on loppusanoina Jukka Halmeen arvio siitä, kuinka hyvin Silverberg on kaiken kertomansa pystynyt kirjoissaan toteuttamaan.
Se alkoi raapustellessani joitain pikkuisia muistiinpanoja kirjekuoren taakse eräänä kevätpäivänä 1978:
1979 ROMAANI
Maisema on valtava planeetankokoinen kaupunki - urbaani Iso Planeetta, miljardiluokan väestö, iso. pramea, romanttinen maalaus. Kaupunki on jaettu valtaviksi alakaupungeiksi, joilla kullakin on oma sävynsä. Romaani on iloinen ja valtavan laaja - ei mitään dystopian luonnetta. Romaanin muoto on pyhiinvaellus koko maanpiirin poikki. (Mitä varten?) Jättiläismäinen odysseia merkillisten basaarien kautta. Puistoja ja ihmeitä...
Anna hyvä tuote. Kirjan pitää olla hauska. Pikareskeja henkilöhahmoja. Outoja paikkoja - mutta kaikki kevyttä, iloista, prameilevaa. Humoristinen romaani. Maaginen, salaperäinen kiertomatka.
Pysähdyin tämän kaiken hätkähdyttämänä. En ollut kirjoittanut mitään fiktiota lähes viiteen vuoteen, eikä tehnyt edes mieli - olin ”vetäytynyt eläkkeelle” ikuisiksi ajoiksi kirjoittamisesta, kyllästynyt siihen, palanut loppuun, saanut kirjoittajan blokin, mitä tahansa. Aioinko todella kirjoittaa uuden romaanin? Ilmeisesti, sillä hetken päästä lisäsin kirjekuoren alalaitaan:
Nuori mies palaa matkalta vaatimaan takaisin häneltä riistettyä perintöosaa - hänen oma identiteettinsä on varastettu ja nyt hänellä on toinen ruumis.
Ja sitten lopuksi ylälaitaan, sanojen ”1979 ROMAANI” viereen sanat ”Lord Hamilton’s Castle”. Minkä jälkeen vedin yli ”Hamiltonin”, kirjoitin tilalle ”Valentine” ja siitä se lähti. Tuona päivänä minulla oli mielessä riittävän kevyt viihde, ja mielestäni onnistuin. Ennen kuin juttu oli tehty, minun piti ottaa aineksia koko joukosta tiedon eri aloja: historia, mytologia, psykologia, kirjallisuus, maantiede, geologia, kasvitiede ja monia muita.
Kirjekuoren takakanteen riipustamani ilmaisu ”urbaani Iso Planeetta” tarvitsee selityksen. Big Planet on Jack Vancen romaani (ensimmäinen painos 1952), joka sijoittuu valtavalle planeetalle, joka muistuttaa ilmastoltaan jonkin verran Intiaa ja joka on jaettu satoihin tai tuhansiin itsenäisiin ruhtinaskuntiin. Koska Ison Planeetan kuoresta puuttuvat raskaammat alkuaineet, Vancen planeetalla ”ei ole metallia, ei koneita, ei sähköä, ei pitkän matkan viestintää” ja niinpä - valtavasta koostaan huolimatta, ympärysmitta on seitsemän tai kahdeksan kertaa Maan ympärysmitta - Iso Planeetta on tiheydeltään vähäinen, painovoima on sama kuin suurinpiirtein meillä, mikä mahdollistaa ihmisten siirtokunnan.
Vancen romaani on mainio värikäs lukupaketti, ja minä luon sen useita kertoja nautinnolla 1950-luvulla. Mutta silloisten julkaisurajoitusten vuoksi se on pituudeltaan vain noin 50 000 sanaa ja pelkästään koskettaa kevyesti taustana olevan planeetan ääretöntä monimuotoisuutta. Jos Vance olisi halunnut, hän olisi voinut sijoittaa sinne tusinan romaaneja kuluttamatta maailmaa loppuun. Mutta koska hän ei koskaan kirjoittanut niitä, minulle tuli ajatus luoda oma Iso Planeetta ja tutkia sen topografisia mahdollisuuksia perusteellisemmin kuin hän oli halunnut tehdä.
Merkintä ”urbaani Iso Planeetta” osoittaa että halusin tehdä eron Vancen maailman, joka on enimmäkseen trooppista viidakkoa, ja oman maailmani välillä. Kuvittelin mielessäni yhden valtavan kaupungin, joka leviäisi tuhansia kilometrejä joka suuntaan - täydellinen vastakohta Vancen maailmalle. Mutta huomasin pian tämän mahdottomaksi. Jos haluaisin monen miljardin väestön, tarvitsisin laajoja maatalousalueita elättääkseni sen: ja jos haluaisin (kuten kovasti teki mieleni) luoda joukon kiehtovia kasveja ja eläimiä, minulla pitäisi olla monia erilaisia luonnontilaisia alueita.
Niinpä tiheässä kaupungistumiskehityksessä ei ollut järkeä, ja lopuksi palasin malliin, joka oli vielä enemmän jättimäisen Intian kaltainen kuin Vancen planeetta. Siinä olisi kuhisevia kaupunkeja, joita ympäröisivät valtavat viljelmät, ja silti laajat erämaa-alueet, jotka vaihtelisivat auringon paahtamasta aavikosta viidakkoon ja lumihuippuisiin vuoriin. Näitä kaikkia ympäröisi niin mittaamaton meri, ettei yksikään löytöretkeilijä ollut koskaan onnistunut ylittämään sitä. Toisin sanoen minulla oli mielessä niin iso planeetta, että se voisi sisältää joukon erilaisia ympäristöjä - suunnattomia viidakoita, näennäisen äärettömiä soita, kuivia ylätasankoja, suuria savanneja, kymmenen tuhatta kilometriä pitkiä jokia, 30 miljardin ihmisen kaupunkeja - ilman että tulisi ollenkaan ahdasta.
Aioin asuttaa sellaisen maailman ihmisolennoilla, ja tätä varten minun pitäisi adoptoida Vancen tiheydeltään alhaisen planeetan malli, jossa vastaavasti on pulaa hyödyllisistä metalleista. Tästä seurasi oitis, että minun piti poiketa jonkin verran tiukasta tieteiskirjallisuuden ajattelutavasta, koska ilman metalleja minkäänlaisia koneita ei voisi juuri olla - ei esimerkiksi ilma-aluksia eikä pitkän matkan viestilaitteita - ja miten voisin siinä tapauksessa perustella nuo kaupungit, joissa asui 30 miljardia ihmistä, ilman nopeita ajoneuvoja, ilman puhelimia, hissejä, ilman korkeita rakenteitakaan? Kuinka voisi olla olemassa minkäänlaista yhtenäistä keskushallintoa saati sitten hierarkista ja kvasifeodaalista monarkiaa, joka tekisi sellaisen nimen hyväksyttäväksi kuin Lord Valentine’s Castle?
Aloin huomata, että joutuisin toimimaan sillä epämääräisellä raja-alueella, jossa tieteiskirjallisuus vaihtuu vähitellen fantasiaksi: ripaus telepatiaa sinne ja tänneviestiyhteyksiä varten, tietty epämääräisyys teknologiassa (ikivanha sivilisaatio joka käytti kauan sitten loppuun vähät metallinsa ja on unohtanut kuinka sen omat mekanismit toimivat ja jonkinlaiset maa-ajoneuvot (”kellujat”) jotka eivät tarvinneet polttomoottoreita tai sähköä toimiakseen. Ilma-alusten puute toimisi minun järkeilyni mukaan edukseni, koska se lisäisi planeetan valtavuuden tunnetta, joka oli taas yksi päätavoitteitani: paikasta toiseen pääseminen veisi iät ja ajat.
Äkkiä sain planeetalleni nimen. Majipoor: ”maji” antaisi piilotajuntaan vaikuttavan vihjeen magiasta, joka saa koko paikan toimimaan, ja hindinkieliseltä kuulostava pääte ”-poor” muistuttaisi minua siitä että maantieteellinen malli oli Intian niemimaa, joka oli kasvatettu superplanetaariseen kokoon.
Vaikka itse planeetta muotoutui mieleni etualalla, toiset osat aivoistani tekivät vaivihkaa töitä työstäen juonta, sitä kuljettavia henkilöhahmoja, historiaa ja kulttuuria ja poliittista järjestelmää, ja kaikkia näitä muita piirteitä joita pitkänpuoleinen tieteisfantasiaromaani tarvitsisi. Mutta suurin osa tietoisesta huomiostani tässä vaiheessa oli siirtymässä Majipoorin kuvittamiseen: sen ilmastoon, sen alkuperäisiin elämänmuotoihin, ennen kaikkea sen maantieteeseen ja pinnanmuodostukseen. Tiesin näiden seikkojen määräävän monet itse tarinan piirteet, hallitusmuodosta sankareitteni liikkeisiin asti.
Hyvä on: seuraavaksi kartat.
Tein joitakin nopeita hahmotelmia. Kolme mannerta, kukin paljon isompi kuin mikään Maan manner. Yksi olisi maailmanhallituksen keskus, toinen - paljon vähemmän kehittynyt, vaikka siellä olisi joitakin suurkaupunkeja ja ilmiömäisen iso joki virtaisi sen poikki - olisi jäljelle jääneiden alkuasukkaiden koti. Olin jo näkevinäni, että näillä olisi jokin rooli juonessa. Kolmas, paljon eriskummallisempi, olisi luotaantyöntävä aavikko kuivassa etelässä. Annoin niille nimet Alhanroel, Zimroel ja Suvrael. Näiden nimien rakenne on sama kuin se, joita käytettiin enkelien nimeämiseen juutalais-kristillisessä mytologiassa. En tiedä miksi tein näin.
Minulla oli jo otsikko, Lord Valentine’s Castle. Hyvä: linna, jonka ymmärsin olevan monarkin valtakeskus, pantaisiin erityisen maantieteellisen piirteen huipulle: Super-Kilimanjarolle, kuten sitä nimitin muistiinpanoissani, 50 kilometriä korkealle vuorelle Alhanroelin keskellä. Annoin sille nimeksi Linnavuori. Se olisi käytännössä manner itsessään, vaikkakin pystysuora. Se olisi suojattu korkeuksien tuulilta ja kylmyydeltä säätilaa muuttavalla ja ilmakehää luovalla koneistolla, joka suunniteltiin ja asennettiin kun Majipoor oli vielä teknologisella aikakaudellaan. Sen rinteillä olisi 50 hämmästyttävää kaupunkia ja sen huipulla jättimäinen Gormenghastin tyyppinen kuninkaallinen linna.
Mutta koska Majipoorin poliittinen rakenne ja juoni keriytyivät auki mielessäni auki samalla nopeudella kuin maantieteellinen tausta, tarvitsin myös toisen pääkaupungin, sillä mielessäni oli kaksoismonarkia. Jotta Majipoorin valtava väestö saataisiin pidettyä yhden vakaan hallituksen alaisena, halusin hallintojärjestelmän joka tarjoaisi pitkän sarjan valistuneita monarkkeja. Perinnöllinen valta ei toimisi - ennemmin tai myöhemmin se antaa Caligulan tai Commoduksen - eikä mielestäni demokratiakaan. (Hitler oli demokraattisesti valittu kansleri.) Mutta minä muistin adoptoitujen keisarien järjestelmän, joka tuotti Rooman imperiumin pitkän historian menestyksekkäimmän aikakauden. Kukin hallitsija valitsi valtakunnan pätevimmän miehen seuraamaan häntä valtaistuimelle ja adoptoi tämän pojakseen: Nerva valitsi Trajanuksen, Trajanus Hadrianuksen, Hadrianus valitsi Antonius Piuksen ja samanaikaisesti määräsi, että lupaava nuorukainen Marcus Aurelius olisi Antoninuksen lopullinen seuraaja.
Ajattelin - fantasiaa jälleen - pyytää lukijaa uskomaan, että sellainen järjestelmä voitaisiin pitää toimivana tuhansia vuosia, jos kukin keisari huolehtisi asianmukaisesti seuraajansa valinnasta. Mutta minun aikomukseni oli myös pitää virassa kaksi hallitsijaa yhtäaikaa, pitkälti samoin kuin Ranskan viidennellä tasavallalla on presidentti ja pääministeri, ja myöhemmän ajan roomalaisilla oli Augustus ja Caesar vanhempana ja nuorempana keisarina. Vanhempi monarkki - kutsuin häntä nimellä pontifex viittauksena Roomaan - eläisi poissa näkyvistä sokkeloisen maanalaisen kaupungin uumenissa tuhansia kilometrejä Linnasta etelään. Nuorempi kuningas - kruunupää - olisi erinomaisen näkyvä linnan asukas suuren vuoren huipulla, julkisuuden hahmo, joka antaisi käskyt, jotka tulisivat labyrintin salatulta keisarilta. Pontifexin kuoleman jälkeen kruunupää ottaisi tämän paikan synkässä maanalaisessa pääkaupungissa ja hänen valitsemastaan seuraajasta, teknisesti ottaen hänen ottopojastaan, tulisi linnan kruunupää.
Nyt kävi selväksi, etten kirjoittaisi inspiraation hetkellä kirjoittamani muistiinmerkinnän mukaisesti ”humoristista romaania”, paitsi siinä merkityksessä, että romaani joka ei ole traaginen, voidaan luokitella humoristiseksi. Se olisi kepeä, ilmava, mutta ei missään mielessä farssimainen, ei missään mielessä satiirinen, ei missään mielessä koominen tämän sanan modernissa merkityksessä. Se olisi omalla lempeällä tavallaan romaani, joka käsittelisi etsintää, sisäistä löytöä, vastuun ottamista.
Näin että päähenkilöni olisi kruunupää, lordi Valentine, jonka vallankaappaaja on jonkin välistävedin avulla syrjäyttänyt valtaistuimelta ja joka vaeltaa muistinsa menettäneenä provinsseissa eikä muista lainkaan todellistä minäänsä. Hyödyllinen arkkityyppi. Arkistoissani on lappu, jossa lukee: ”Valentine Graalin ritarina - täydellinen houkka - syntynyt tietämättömäksi ja oppii vähitellen.” Ja taas: ”Sankari kärsii, astuu valtaan maailman uudelleen elähdyttäjänä, ja jos hän ei kuole nuorena, muuttuu vähitellen vanhaksi Tiberiukseksi ja tarvitaan uusi sankari.” Lapuilla on arvoituksellisia viittauksia Tristanin tarinaan, Chetien de Troyesin ”Percivaliin”, Mabinogioniin, ja Jessie Westonin, Joseph Campbellin, Roger Sherman Loomsin ja muiden myyttejä selittäviin teoksiin. Ja minun oma loppukommenttini: ”Valentine on miellyttävä ja aurinkoinen mies, ei kuitenkaan mikään tomppeli, ja hän vetää luonnistaan ihmisiä puoleensa.”
Kun tutkin asteittain koostuvaa juontani ehdottamani hallintojärjestelmän valossa, sain seuraavan ajatuksen: ”Koska Valentine on adoptoitu, kuka on hänen todellinen äitinsä? Pystyykö tämä havaitsemaan huijarin? (Tai tunnistamaan salatun hallitsijan?) - Hän on papitar kaukaisella meren saarella.” Hyvä on: sijoitetaan iso saari Alhanroelin ja Zimroelin mannerten väliin ja tehdään siitä tärkeä rituaalikeskus, jossa Suuri Äiti hallitsee.
Nyt minä sekoitin fantasian ja tieteiskirjallisuuden olettamalla, että yhdessä mielessä tämä jättimäinen maailmanvalta pidetään koossa niin, että tämä äiti-papitar ja hänen henkilökuntansa tarkkailevat unia telepaattisesti saarilinnoituksestaan. Hän on maailman omatunto. ”unet ovat merkittäviä”, minä kirjoitin. ”Ne opastavat ja säätelevät yhteiskuntaa.” Ja: ”Unien tulkinta yleistä ja jokapäiväinen toimi - joka aamu uniklinikka - säännölliset julkiset tapaamiset unien pohtimista/analysoimista varten.” ”Unissa on vastuun kantamisen alku.” ”Nukkuva mieli huomaa totuudet selkeämmin. Niinpä kruunupään äidistä tulee voimahahmo itsessään. Unien Saaren valtiatar, joka tutkii kaikkien miljardien majipoorilaisten mieliä heidän nukkuessaan ja antaa neuvoja tai suoria ohjeita monilla vertauskuvallisilla tavoilla.
Kaikessa tässä ei ollut vielä vihjettäkään siitä konfliktista, joka saa romaanin toimimaan, paitsi se toistaiseksi selittämätön vallankaappaus, joka on ajanut Valentinen maanpakoon. Tarvittiin jonkinlainen synkkä pelaaja. Tein tämän muistiinpanon: ”Unien Kuningas on keisarin musta vastustaja.” Toinen telepaattinen voima, tämä paljon ankarampi ja pahaenteisempi kuin hyväntahtoinen Saaren valtiatar: pahojen unien lähettäjä, planetaarinen yliminä, joka rankaisisi niitä, jotka astuisivat ruodusta, mutta - kuten tajusin sillä hetkellä - hän pystyisi itsekin astumaan ruodusta. Unien Kuningas olisi itse asiassa jollain tavalla liittynyt siihen salaperäiseen vallankaappaukseen, joka syrjäytti ystävällisen Valentinen valtaistuimelta. Pannaan hänen päämajansa Suvraelin epäsuotuisalle aavikkomantereelle. Tehdään hänestä yhtäläinen partneri hallituksen pontifexin, kruunupään ja valtiattaren kanssa: valtakunnan voimakeskukset.
Nyt minun alustavat muistiinpanolappuni täyttyivät kaikenlaisista arkkityyppisistä viittauksista, jotka olin ottanut meidän maailmamme historiasta, kirjallisuudesta ja myyteistä. Olin napannut niitä vapaasti sieltä ja täältä ja tutkinut niitä pitäen silmällä niiden arvoa kehittyvän juonirakenteen kannalta: ”Falstaff... tyytymätön hahmo... Tiberieus... Caligula... Aeneas ja laskeutuminen helvettiin... Merlin/Hermes... Muodonmuuttajat... Joonas valaan vatsassa... Darth Vader... Iason ja kultainen talja...” Kaikki nämä ja monet muut päätyisivät muuttuneessa muodossa Lord Valenine’s Castle -teoksen juoneen.
Sen jälkeen, kun oli tehnyt muutamia viikkoja tämänkaltaista yksityiskohtien kasaamista, aluksi käytännössä satunnaisesti mutta hyvin pian selvää kaavaa noudattaen, olin valmis kirjoittamaan kirjan muodollisen hahmotelman. Se alkoi yleisen taustan muotoilulla:
Tämä iso veijaritarina - käsikirjoitus on todennäköisesti 600-sivuinen - tapahtuu valtavassa Majipoorin maailmassa, planeetalla joka on valtavan paljon suurempi kuin Maa, mutta siitä puutuu suurin osa raskaista alkuaineista, niin että painovoima on vain noin 3/4 Maan painovoimasta. Kaikki on Majipoorilla ilmavaa ja kevyttä: se on yleisesti ottaen iloinen ja leikkisä paikka, vaikkakin hyvin urbanisoitunut ja sillä on monien miljardien väestö. Ruokaa on yltäkyllin, ilma on raikasta, joet ja valtameret puhtaita. Majipoorin asuttivat Maasta tulleet siirtolaiset noin 14 000 vuotta sitten, mutta sitä asuttavat rauhanomaisesti myös galaksin kuuden tai seitsemän muun älyllisen lajin edustajat, samoin kuin Majipoorin oman älyllisen lajin jälkeläiset, jotka ovat muodoltaan humanoideja ja pystyvät fyysisiin muodonmuutoksiin. Nämä viimeksi mainitut olennot herättävät muissa jonkinlaista rauhattomuutta, ja tämä rauhattomuus on molemminpuolista.
Majipoorin kolmella valtaisalla mantereella on uskomaton valikoima erilaisia kaupunkeja, kimaltavia ja majesteettisia, joita erottavat toisistaan puistot, maanviljelysalueet, luonnontilaan jätetyt metsät, joutomaat joita pidetään varta vasten autioina rajaseutuina, ja pyhät alueet joita hartaat uskonnonharjoittajat asuttavat. Sellaista valtavaa kosmosta planeetaksi yksi keskushallitus tuskin pystyisi hallitsemaan tehokkaasti. Silti on olemassa yksi keskushallitus, jota kaikki paikalliset kuvernöörit teeskentelevät palvelevansa ja toisinaan he osoittavat sille suoranaista kunnioitusta. Tämä keskushahmo on pontifex, keisarillinen hahmo, joka on etäinen ja josta ei käytännössä voi saada tietoa...
Hahmotelma jatkuu kuvaillen kruunupään, Saaren valtiattaren ja Unien Kuninkaan toimia ja niitä pääkaupunkeja joista käsin he hallitsevat. Sitten se ilmoittaa juonen tilanteen - Valentinen muistinmenetyksen ja hänen liittymisensä vaeltelevien jonglöörien seurueeseen ennen hänen muistinsa palautumista ja hänen yritystään saada takaisin valtaistuimensa - ja ilmoittaa että:
Romaanin muoto on jättimäinen odysseia, joka on jaettu viiteen ‘kirjaan’, jotka ovat kukin 35 000 - 40 000 sanaa pitkiä. Näiden aikana syrjäytetty lordi Valentine löytää asteittain todellisen minänsä ja päättää aluksi vastentahtoisesti saada valtansa takaisin, koettaa menestyksellisesti päästä käsiksi todelliseen persoonaansa ja muistoihinsa, ja vaeltaa poikki koko valtavan Majipoorin, etsien matkalla liittolaisia puolelleen, ja joutuu merkillisiin ja värikkäisiin seikkailuihin ja kohtaa lopuksi vallananastajan linnassa.
Tätä seuraa tiivistelmä jokaisesta viidestä ”kirjasta” - Valentinen seikkailut jonglöörien kanssa: hänen sotkeutumisensa muodonmuuttajien asioihin näiden viidakkoreservaatissa: hänen merimatkansa hänen äitinsä pyhälle saarelle, missä hän käy läpi puhdistusriitin ja saa takaisin paljon muististaan; hänen uhkarohkea tunkeutumisensa labyrinttiin kohtaamaan adoptioisänsä, pontifexin, ja lopulta hänen nousunsa Linnavuorelle ja hänen oma sotansa vallananastajaa vastaan, mikä johtaa lopulliseen paljastukseen - vallankaappaus vallankaappauksen sisällä - ja siihen että Valentine palauttaa menestyksellä lainmukaisen hallinnon.
Koko hahmotelma oli noin 20 sivua, ja kun se esiteltiin joukolle kustantajia kesäkuussa 1978, se sai innostuneen vastaanoton ja toi minulle ennakkomaksun, joka oli tuolloin suurin yksittäinen ennakkomaksu tieteiskirjallisuuden alalla (kuusinumeroinen luku, omana aikanaan vaikuttava, vaikka se onkin tietysti ylitetty moninkertaisesti kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana).
Mutta nyt minun piti kirjoittaa kirja. On eri asia hahmotella maailma: on toinen asia rakentaa se rivi riviltä, sivu sivulta, 600 sivun aikana.
Juonen isoimmat rakenteet olivat kuitenkin paikallaan, ja tiesin vanhasta kokemuksesta että pystyisin täyttämään välttämättömän sideaineiston - sivuhahmot, alijuonet, sisäiset yllätykset - matkan varrella. Jäljellä oli Valentinen kuljettaminen Majipoorin poikki toisen manteren länsirannikolta päämantereen sydämeen ja 50-kilometrisen Linnavuoren rinteitä ylös. Keksin maaston yksityiskohtia matkan varrella.
Majipooria suunnitellessani tarkoitukseni oli kohdella kirjaa tieteiskirjallisuutena, ei fantasiana: se tarkoittaa, että kaiken pitäisi olla siinä mielessä kuin minä ymmärrän fenomenologisen maailmankaikkeuden. Mitään ei voitaisi raahata mukaan pelkästään allegorisia, metafyysisiä tai symbolisia tarkoituksia varten. Minun oli tehtävä Majipoorista niin realistinen kuin pystyin.
Tässä vaiheessa turvauduin vahvoihin puoliini: tietoihini maantieteestä, arkeologiasta ja luonnonhistoriasta. Ne ovat peräisin matkailusta ympäri maailmaa, opiskelusta ja kotipuutarhasta. Käytännössä kaikki, mitä olin koskaan nähnyt, lukenut, kuullut tai kasvattanut paikan päällä, ja se on aika paljon, meni kirjaan. Kuhunkin paikkaan, johon Valentine meni, alkaen Pidruidin satamakaupungista Zimroelin luoteisrannikolla, josta matka jatkui ristiin rastiin kohti itää, minä keksin asiaankuuluvan ilmaston, ruokakulttuurin, valikoiman paikallista luontoa, ja - minusta erityisen kiinnostavan ja hauskan yksityiskohdan - kasvitieteellisen taustan.
Kaikki nämä olivat toki peräisin tavalla tai toisella Maan malleista: en usko että me tieteiskirjoittajat pystymme koskaan keksimään mitään tyhjästä, vaan me teemme vain muunnelmia olemassa olevista prototyypeistä. Raivokkainkin lohikäärme on vain Tyrannosaurus, jolla on sisällä pätsi; kammoittavinkin ihmisiä ahmiva Möhkäle on vain isoksi kasvatettu vanha kunnon ameeba, ja niin edelleen. Mitä paremmin tuntee ison joukon prototyyppejä, sitä rikkaampi on se variaatioiden joukko, joita niiden pohjalta voi luoda. Todelliset keksinnöt ovat kuitenkin mielestäni luontoäidin oma etuoikeus, ja olemassa olevien teemojen variaatiot ovat parasta mihin me pystymme.
Mielestäni onnistuin aika hyvin. Puutarhassani on kymmeniä kasvilajeja, jotka tunnetaan nimellä ananaskasvit, joista useimmilla on lehtiruusuke, jonka keskellä on vesivarastona toimiva kuppi. Hyönteiset ja kasviainesputoavat myös kuppiin ja hajoavat antaen ravinteita ananaskasville. Hyvä: kun tarvitsin hieman hupia, toin Valentinen ja hänen kumppaninsa ”suukasvien” lehtoon. Nämä olivat varrettomia kasveja, jotka näyttävät pitkälti samoilta kuin minun puutarhani ananaskasvit, paitsi että niiden lehdet ovat pituudeltaan lähes kolmimetrisiä ja keskikupit, jotka ovat halkaisijaltaan 30-senttisiä ja puoliksi täynnä myrkyllistä vihreää nestettä, sisältävät veitsimäisiä rakenteita ja parittaisia jauhavia osia. Suukasvit ovat itse asiassa lihansyöjiä, jotka tarttuvat saaliiseensa kätketyillä kärhillä ja vievät sen kuppeihin pureksittavaksi. Meidän omassa maailmassamme ei ole moisia kaunokaisia ja olkaamme siitä kiitollisia. Minun oli kuitenkin sangen helppo kuvitella ne Majipooriin, koska kirjoittaessani takanani oli puutarha täynnä kaikenlaisia huiskuananaksia ja papinkauroja.
Niin minä kansoitin Majipoorin metsät ja vesistöt: isojen kalaliskojen kaltaisilla merilohikäärmeillä; oudoilla pallonmuotoisilla meressä asuvilla hirviöillä, jotka elivät suodattamalla planktonia, lasimaisilla saniaisilla, jotka päästivät läpitunkevia riitasointuisia ääniä kun niitä lähestyi ja - yksi erityinen suosikkini - puilla joiden rungot alkavat näivettyä iän mukana ja joiden oksat paisuvat, kunnes lopulta rungot ovat kuihtuneet pelkiksi köysiksi jotka katkeavat kypsinä, päästävät oksat leijumaan kuin ilmapallot ja nämä panevat alulle uusia yhdyskuntia muualla. Kaikilla näillä on mallinsa todellisessa luonnonhistoriassa, mutta mielestäni tein melko hyvää työtä laajentaessani ja muuttaessani nämä mallit tunnistamattomiksi tuottaakseni Majipoorille tunnusomaisen kasvi- ja eläinkunnan.
Maastokin - metsät ja viidakot, vuoret, joet, kauhea aavikko, mahtava Linnavuori heräsi eloon koska pohjustin työni todellisiin esikuviin, kuvasin itse näkemiäni asioita, muuttaen värejä, muotoja, tehden kaikesta taianomaisempaa (vaikka alkuperäiset ovatkin tarpeeksi taianomaisia!) saadakseni aikaan keksimäni maailman oudon ja epätavallisen rikkaan maiseman. Kaupungit olivat suurennettuja versioita niistä kaupungeista joissa olin käynyt Euroopassa ja Aasiassa, muodonmuuttajien esihistoriallisen pääkaupungin rauniot loivat saaneet innoituksensa roomalaisista raunioista joiden seassa olin kavunnut Pohjois-Afrikassa; geologia oli Maan geologia jossa kaikki oli kirjoitettu todellista suuremmaksi.
Kaiken suuri mittakaava oli oleellisen tärkeää. Ei riittänyt, että keroisin vanhan tarinan perinnöttömästä prinssistä vielä kerran. Ei riittänyt, että vain päästäisin joukon vaeltajia irralleen värikkäälle planeetalle. Ei riittänyt, että olisin koonnut tuon planeetan hallintojärjestelmän paloista Rooman historiaa ja keskiaikaista arkkityyppiä. Ei riittänyt, että pelkästään keksisin joukon hassuja eläimiä ja outoja kasveja.
Mutta kaikkien näiden asioiden tekeminen yhdessä isossa kirjassa - alkaen aikomuksesta kirjoittaa tavallista paksumpi ”kevyen iloinen, prameileva” romaani, joka antaa lukijalle ”maagisen mystisen kiertomatkan” käsittämättömän isolla planeetalla - oli tarpeen jotta saisin aikaan sen, mitä minä halusin tehdä teoksessa Lord Valentine’s Castle. Tätä varten tarvitsin kuusi kuukautta suunnittelua ja tutkimusta, kuusi intensiivistä kuukautta jolloin kirjoitin joka päivä, ja joitakin lisäkuukausia hiomista varten. (Ennen tietokoneiden aikaa tämä vaati jättimäisen käsikirjoituksen loputonta uudelleenkirjoittamista.) Mutta tulos oli onnistunut, iso suosittu kirja joka toi minulle suuremman yleisön kuin koskaan ennen.
Ja se antoi minulle jotain tekemistä syysvuosilleni. Majipoor osoittautui niin isoksi, että voin viettää loppuelämäni tutkimalla sitä kirja kirjalta, kuluttamatta aineistoa koskaan loppuun.
Alkuperäinen ”Majipoor-trilogia” - Lord Valentine’s Castle, Valentine Pontifex ja Majipoor Chronicles - ei oikeastaan ole lainkaan trilogia. Trilogiat eivät olleet vuonna 1978 niin automaattinen käsite tieteis- ja fantasiakirjallisuudessa kuin sittemmin. Vaikka tiesinkin että olin jättänyt Lord Valentine’s Castlen auki jatko-osaa varten, joka käsitteli muodonmuuttajien poliittisen tyytymättömyyden ratkaisemista, minulla ei ollut mitään tiettyä suunnitelmaa tuolloin kirjoittaa tätä kirjaa. Sen sijaan palasin vuosina 1980 ja 1981 kirjoittamaan sarjaa tarinoita jotka olivat oleellisesti Majipoorin jälkimietteitä. Ne käsittelivät asioita jotka eivät olleet tärkeitä Lord Valentine’s Castlen juonelle, mutta joita sieti silti tutkia: varhaiset ihmisasutuksen ajat, muinainen muodonmuuttajia vastaan käyty sota, kolmannen mantereen ja valtameren maisemat (romaanissa ei käyty kummassakaan), arkipäivä isossa kaupungissa, ja niin edelleen. Lopulta minulla oli noita kirjan verran, ja sen nimeksi tuli Majipoor Chronicles.
Siihen mennessä Lord Valentine’s Castle oli julkaistu ja se sai suuren suosion, ja 1983 tunsin lopulta pakkoa kirjoittaa melko lailla tummasävyisempi jatko-osa, jossa lempeän Valentinen täytyy tarttua todellisiin ongelmiin sellaisen maailman hallitsemisessa, joka on suistunut sisällissotaan alkuasukkaiden kansannousun myötä. (Havaitsin tällöin, että moni sellainen aineisto joka oli sijoitettu ensimmäiseen romaaniin pelkästään väriä antamaan, kuten merilohikäärmeet, tulivat jälkikäteen merkitsemään paljon Majipoorin historiassa ja uuden romaanin juonessa. Löysin ikäänkuin pieniä, itse itselleni jättämiä lahjoja.)
Niinpä Majipoor-trilogia on itse asiassa kaksi romaania ja novellikokoelma. Ja tähän tilaan minä jätin asiat moneksi vuodeksi, kunnes kymmenen vuotta myöhemmin minulle tuli mielihalu selvittää miten maa makaa Zimroelin lumisessa pohjolassa, planeetan ainoassa kolkassa, jossa ei ole lauhkeaa tai trooppista ilmastoa, ja jota asuttavat primitiiviset kovanaamat, jotka elävät pontifexin ja kruunupään monarkistisen maailmanhallituksen vaikutusvallan ulkopuolella. Niinpä käviin katsomassa, ja tästä syntyi 1995 pienoisromaani The Mountains of Majipoor.
Ja sitten -
No, Majipoor ei ole pelkästään valtava maantieteellisiltä mittasuhteiltaan, vaan olen antanut sille myös 14 000 vuotta historiallista ihmisen siirtokunta-aikaa ennen Valentinen aikaa, ja epämääräisen muodonmuuttajien ja esihistorian ennen sitä. Kaksi romaania käsittelee pelkästään yhtä valtakautta: Mountains ulottuu 500 vuotta tätä myöhempään ajanjaksoon; Chronicles-tarinat ulottuvat noin 8000 - 10 000 vuoden aikavälille historiassa, mutta antavat väistämättä vain nopeita välähdyksiä sieltä täältä. Kun tutkittavana on 14 000 vuotta vanha sivilisaatio, tarinoita on paljon kerrottavana.
Niinpä annoin Majipoorin houkutuksille periksi vielä kerran ja palasin tuhat vuotta taaksepäin ennen Valentinea tutkiakseni kruunupää Prestimionin kultaista aikaa, johon olin ohimennen viitannut yhdessä Chronicles-tarinassa. Ensimmäiset neljä Majipoor-kirjaa, vaikka ne ovatkin tieteisfantasiaa, olivat olleet enemmän kallellaan tieteiskirjallisuuteen kuin fantasiaan. Nyt näin keinon tutkia yhtälön toista puolta luomalla silmäyksen aikakauteen, jolloin Majipoorin magia oli lopulta tullut julkiseksi. Tämän lopputulos oli pitkä romaani Sorcerers of Majipoor, ja näen mielessäni mahdollisesti kaksi muuta ennen kuin tutkimus on saatettu loppuun; ja sitten on jotain johon haluaisin perehtyä Valentinen vanhuudessa, ja sitten -
Siihen mennessä olen selkeästi omassa vanhuudessani. En tiedä kirjoitanko koskaan noita romaaneja eikä sitä tiedä kukaan muukaan.
Mutta ensimmäisessä Majipoor-kirjassa olin asettanut tavoitteekseni rakentaa maailman, ja paremman rakensin kuin tiesinkään ja tämä maailma voi halutessaan pitää minut työn touhussa päivieni loppuun asti.
Se mitä opin Majipoorin kokemuksistani oli:
- Tee siitä iso. Mittakaavalla on merkitystä, jos haluat tehdä usean kirjan kokonaisuuden. (Se ei ollut tavoitteeni, mutta huomasin piankin että se minulla joka tapauksessa oli käsissäni.)
- Tee siitä ikivanha. Iso määrä historiaa on hyödyllinen laajassa romaanissa, ja jotta keksisit paljon historiaa, omien historiatietojesi on oltava laajat.
- Näe se ja tunne se sisältäpäin: linnut ja ötökät, kasvit ja pienet hyönteiset, ruokakulttuuri, maisemat. Ja tietenkin ihmiset. Olet rakentamassa maailmaa jossa sinä ja sinun lukijasi tulevat asumaan pitkän aikaa: anna sille kiinteyttä ja tukeva pohja. Opi tuntemaan kudokset, yksityiskohdat, värit, muodot, ennen kaikkea koko keksinnön joka rakenneosan tarkoitus. Jokaisen pitäisi sopia loogiseen ekologiseen rakenteeseen, ja sinun pitäisi tietää mikä tämä logiikka on. Jos keksimäsi maailma on paikka, jonka tunnet äärimmäisen hyvin, mutta johon joka tapauksessa haluaisit palata yhä uudestaan, lukijasi tuntevat samoin.
Robert Silvergerg
JÄLKISANAT
Jukka HalmeMajipoor lives! Robert Silverberg sanoo halunneensa luoda urbaanin ”Big Planetin”. Minulle kesken jättämäni ”Big Planet” ei kuitenkaan ollut mikään erikoinen lukukokemus, lähinnä tylsä ja mielenkiinnoton.
Samojen sanojen käyttö Silverbergin yhteydessä tulee yleensä sanan ”ei” jälkeen, sillä hän on yleensä aina mukaansatempaava, yleensä kiehtovan monimuotoinen ja Majipoor-tarinoiden ollessa kyseessä, mykistävän suuri. Majipoor vertautuukin massiivisuudessaan hyvin Bob Shaw’n Orbitsvilleen ja Larry Nivenin Rengasmaailmaan, ollen kuitenkin paremmin kirjoitettu ja ”fantastisempi”. Minä itse asiassa luulin alunperin lukevani fantasiakirjaa aloittaessani Lord Valentine’s Castlea.
Majipoor-kirjasarja on erinomainen sukellus Robert Silverbergin maailmoihin ja hänen tekstiinsä. Se on etenevää, taitavaa ja ajatuksia herättävää. Se on myös jonkin verran misogynististä ja aavistuksen ‘vanhahtavaa’. Pienistä vioistaan huolimatta Silverberg on äärimmäisen suositeltavaa luettavaa kaikille sf/f-kirjojen ystäville. Suositella sopii myös Gene Wolfen Books of the New Sun -kirjoja.
Miten Robert Silverberg sitten onnistuu alkuperäisten suunnitelmiensa toteutuksessa?
Hyvin ellei peräti erittäin hyvin. Hänen alkuperäisen trilogiansa on pähkinänkuoressa esitelty ko. artikkelissa. (Okei, kyseessä on hyvin S U U R I pähkinä.) Nyt vain lukemaan itse tarina.
Vaan kuinka sitten jatko-osien kanssa? Mountains of Majipoor on lähinnä piiitkä novelli ja ainakin minulle yhtä suuri pettymys kuin Ursula K. LeGuinin Tehanu aikoinaan, sillä olisin halunnut molempien olevan enemmän alkuperäisen kirjasarjan mukainen. Sorcerers of Majipooria en ole lukenut, joten en tiedä, voi olla hirmu hyväkin.
Majipoor on ollut myös joidenkin roolipelikirjojen taustamaailmana, mutta vahvistetut epäluuloni ko. ”kirjallisuudenlajia” kohtaan ovat estäneet minua tuhlaamasta rahojani muiden ihmisten Majipoor-kertomuksiin.
Onko Silverbergin kirjankirjoittamistapa sitten hyvä ohjenuora meille muille (kirjoittajille)? En osaa taaskaan sanoa, sillä omaa kirjoittamistani ei useinkaan edellä kovin ihmeellinen maailmankuvan ja juonen rakentelu, vaan teksti syntyy sitä kirjoittaessani ja jalostuu (jos on jalostuakseen) itse kirjoitusprosessin aikana. Mutta mikäli Robert-setä on ollut rehellinen muistikuvissaan ja kertonut tapahtumat niinkuin ne tapahtuivat, on menetelmä ainakin hänen tapauksessaan (erittäin) toimiva, ehkäpä siis myös Sinulle.
JukkaHoo
Majipoor-sarja:
Lord Valentine’s Castle (1980)
Majipoor Chronicles (1982)
Valentine Pontifex (1983)Mountains of Majipoor (1995)
Sorceres of Majipoor (1996)
Lord Prestimion (1999)
The King of Dreams (2001)
”The Making of Majipoor”. Originally published in The Bulletin of the Science Fiction and Fantasy Writers of America, issue Winter/1996. Translated by Dr Tapani Ronni. Published with author’s permission.
Julkaistu Kosmoskynä 3/1997-1/1998:ssa. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.