Pasi Karppanen: Perämiehen päiväkirjasta
(Kosmoskynä 1/1999)
”All hands! Abandon ship! I repeat, all hands, abandon sh-”Jotakuinkin noin mekasti muuan kapteeni Picard eräässä avaruusaiheisessa tv-sarjassa onnistuessaan kerta toisensa jälkeen kolaroimaan aluksensa sekavaakin sekavamman aikasilmukkaepisodin päätteeksi. Jotain samansuuntaista on pyörinyt mielessäni itsellänikin astellessani silloin tällöin tänä STk:na tuntemamme avaruuslaivan tyhjyyttään kolisevia käytäviä. Missä kaikki ovat? Aluksen kapteenia kukaan ei ole nähnyt aikoihin, edellisen perämiehen taas kerrotaan eronneen virastaan hämärissä olosuhteissa.
Ainoat ihmiset, jotka olen aikoihin nähnyt, ovat konemestari ja astrogaattori (lue: taloudenhoitaja ja sihteeri) joista jälkimmäiseen törmäämiseni johti siihen, että suostuin lopulta, tämän roikuttua aikansa mielenvikaisen kiilto silmissään takkini liepeissä, ottamaan vastaan aluksen ensimmäisen perämiehen tittelin. Vannoin virkavalan kuten kuului enkä hennonnut kertoa astrogaattorille, että tämän minulle tyrkyttämä antiprotoniheitin oli koottu eristysnauhasta ja kahdesta vessapaperirullasta. Mutta mitäpä muutakaan voisi odottaa miesparalta, joka on jo ikuisuudelta tuntuvan ajan joutunut yksin pitämään aluksemme edes joten kuten toiminnassa?
Ennen niin uljas USS STk lipuu tällä hetkellä sammutetuin lyhdyin läpi avaruuden pimeän valtameren, lähettäen säännöllistä, toistuvaa hätämerkkiä siinä toivossa, että joku kuulisi sen joskus. Sisällä aluksen tyhjyyttään kumisevilla käytävillä tunnelma alkaa vähitellen muistuttaa uhkaavassa määrin tilannetta Brian Aldissin novellissa Epäonnistuneet ihmiset. Yksi toisensa jälkeen ne, joiden olisi pitänyt pitää alus radallaan, ovat jättäneet paikkansa ja järjestäytynyt yhteiskunta alkanut rapautua pala palalta. Onko STk siis epäonnistunut tehtävässään? Sitä on vaikea sanoa, sillä kukaan ei tunnu enää tietävän, mitä sen olisi pitänyt saavuttaa.
Vaikka tilanne kieltämättä onkin kokolailla hiljainen, ei se ole kuitenkaan toivoton. Alus ei ole tyhjä, vaikka se saattaa loppuun ajetun astrogaattorin näkökulmasta sellaiselta näyttääkin. Siellä täällä on elämää. Konehuoneen tienoilla olevilta alakansilta kuuluu silloin tällöin puhetta. C-siiven sukkulahalleihin kuuluu syntyneen kokonaisia vanhojen astromainareiden yhdyskuntia. Ongelma on vain siinä, että aluksen päällystön ei ole enää aikoihin onnistunut saamaan sen uumenissa eläviin ihmisiin yhteyttä. Kokonaan toivo ei kuitenkaan ole mennyttä.
Vuosien kuluessa on aluksen suojissa syntynyt kokonainen uusi sukupolvi, joka olisi vain saatava kiinnostumaan niistä tavoitteista, jotka ikuisuudelta tuntuva aika sitten USS STk:n matkaan lähettäneitä miehiä ja naisia innostivat. Tulevaisuus, se on tuolla jossain. Meidän on vain löydettävä keinot päästä sinne.
No, jos puhumme vakavasti ja ilman kliseisiä scifimetaforia, makaa rakas yhdistyksemme tällä hetkellä varsinaisessa aallonpohjassa, ainakin mitä tulee jäsen- tai muuhun aktiivisuuteen. Tämä ei luultavasti ole kenellekään uutinen, niin paljon asiaan on Kosmoskynän sivuilla kiinnitetty huomiota. Pohjalla olossa on kuitenkin se positiivinen puoli, että ainoa suunta sieltä on ylös ja jonnekin sinne, kohti kimmeltävää auringonvaloa, meidän olisi STk:ta onnistuttava luotsaamaan.
Viime marraskuussa pidettiin STk:n sääntömääräinen vuosikokous (eipäs naureta siellä...) missä yhteydessä seuramme sai myös uuden hallituksen. Kokoonpano pysyi muuten jotakuinkin ennallaan, paitsi että allekirjoittanut otti vastaan varapuhiksen vaativat tehtävät. (Mitä minä sanoin siitä nauramisesta?)
Kuka helvetin Karppanen? saattaa joku tässä vaiheessa tiuskaista. Eipä kai oikein kukaan, ainakaan vielä. Kosmoskynän lukijat ovat saattaneet törmätä nimeeni aikaisemminkin, mutta muuten fandom-statukseni on parhaimmillaankin marginaalinen. Kosmarin sivuilla näkymisen lisäksi olen parin viime vuoden aikana häiriköinyt useammassakin yhteydessä kotimaisen scifin ja fantasian nykytilasta, mille toiminnalle virallinen järjestönakki on vain luonteva jatke.
Olen näissä hommissa siis niinsanottu uusi naama, mistä johtuen voin vain pyytää kärsivällisyyttä vuodesta yksi ja kaksi mukana olleilta STk-pioneereilta näiden katsellessa ylenmääräistä intoani. Talon tavoille tottumiseen saattaa mennä aikansa, mutta se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin.
Mitä tulee alkupuolen jossain määrin ylidramatisoituun kuvaukseen STk:n nykytilasta ja edessä olevista tulevaisuudennäkymistä, ei se kaiken totuuden nimessä eroa paljoakaan todellisesta tilanteesta. Yhdistyksellämme on pitkät ja kunniakkaat perinteet, mutta viime vuosina sen toiminta on päässyt ajautumaan ikävään jamaan. Jos toimintaa ei ole, on kenenkään hyvin vaikea pitää yllä kiinnostustaan sen ajamiin asioihin ja kun ei ole kiinnostusta, ei synny myöskään toimintaa. Vanhoja pioneereja korvaamaan tarvittavia uusia vereksiä voimia on näin ollen entistäkin vaikeampi houkutella mukaan, mikä puolestaan tarkoittaa, että mahdollisuudet uuden synnyttämiseen vähenevät samaa tahtia. Apatia ruokkii apatiaa.
Mutta kuten sanottua, kaikki toivo ei ole menetetty ja kuluneen puolen vuoden ajan nykyinen tynkähallituksemme on tehnyt aktiivista aivotyötä STk:n herättämiseksi ruususen unestaan sekä uusien aktiivien haalimiseksi toimintaan mukaan. Yhdistyksen uusi esite on tätä kirjoittaessani työn alla ja valmistunee Finnconiin mennessä. Kirjastoihin suunnattu informaatioisku tai yleisempi PR-kampanja olisi polkaistava tämän jälkeen uudelleen käyntiin.
Kirjoittajakurssit ja työpajat, jotka moni kokenee edelleenkin STk:n keskeisimmäksi toimintamuodoksi, olisi herätettävä niinikään henkiin, muodossa tai toisessa. Näkyminen netissä, joka on kohentunut jossain määrin sitten viime Kosmarin ilmestymisen, vaatii vielä työtä, mutta toisaalta tällä suunnalla ovat myös suurimmat mahdollisuudet tulevaisuutta ajatellen.
Tärkeämpi tehtävä kuin mikään edellisistä, on kuitenkin yhdistyksemme jäsenistön uudelleen aktivoiminen. Se, että hallitus rakentelee uljaita visioita STk:n kehittämiseksi ja lupaa niin tehdessään yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, on toki kadehdittavaa optimismia, mutta jos näillä suunnitelmilla ei ole takanaan aktiivisen jäsenistön tukea, voisimme yhtä hyvin myydä kaiken omistamamme ja mennä istumaan puiden oksille odottamaan ohikiitävää avaruusalusta.
Järjestötoiminta ei ole yksilö- vaan joukkuelaji ja jotta STk saataisiin jälleen jaloilleen, tarvitaan yritykseen koko jäsenistön aktiivisuus ja luova aivokapasiteetti. Pitäisikö yhdistykselle kehittää kokonaan uusia vaikutuskanavia ja toimintamuotoja? Olisiko sen kukaties suuntauduttava enemmän tiedottamiseen, yhteyksien kutomiseen spekulatiivisen fiktion eri alalajien harrastajien välillä vai pyrittävä toimimaan nimenomaan kirjoittajien keskinäisenä tiedotuskanavana? Pallo on nyt teillä, rakkaat lukijat. Tarttukaa kynään ja kertokaa meille, mitä mielessänne liikkuu.
Julkaistu Kosmoskynä 1/1996:ssa. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.