Pasi Karppanen: Perämiehen päiväkirjasta
(Kosmoskynä 2/1999)
Kuluneena, ennätyksellisen lämpimänä kesänä järjestettiin Turussa päättyvän vuosituhannen toiseksi viimeinen Finncon. Kyseisessä tapahtumassa nähtiin sellainenkin ihme, että allekirjoittanut joutui STk:n edustajana mukaan suomalaisen scififandomin tulevaisuutta ruotineeseen, nuoren polven sf-naamoista koostuneeseen paneliin. No, kuten aina, parhaat kommentit, paitsi kyseisen panelin, myös sitä edeltäneen, fandomin menneisyyttä läpikäyneen esityksen pohjalta syntyneet ideat, tulivat tällekin panelistille mieleen vasta itse tilaisuuden jälkeen.
Vaikka fandom-toiminnassa onkin yleisesti ottaen aina ollut kyse sosiaalisesta ilmiöstä eikä niinkään ryppyotsaisen määrätietoisesta Oikean Kirjallisuuden harrastamisesta, voi maassamme kahtena viime vuosikymmenenä vallinneelle tilanteelle halutessaan löytää historiasta useampiakin rinnastuksia – 20-luvulta Tulenkantajien ryhtyessä availemaan ikkunoita Eurooppaan, 1800-luvun lopun kielitaistelun ajoista tai niistä päivistä, kun kirjoitettua suomen kieltä ylipäätään alettiin kehittää. Aivan samalla tavalla kuin Suomeen alettiin aikoinaan puuhata fandomia, perustaa lehtiä ja edistää kotimaista tieteiskirjallisuutta, on ulkomailta lähdetty eri aikoina hakemaan eri asioita tai luomaan oman maan rajojen sisäpuolelle vastineita Suuren Maailman virtauksille. Mikael Agricolan aikoina tämä jokin esimerkiksi oli suomalainen kirjakieli, kansallisen heräämisen aikaan oma kansalliseepos. Tai ajatellaanpa vaikka sitä, kun 50-luvulla rock "tuotiin Suomeen".1970-luvun lopulla oli fandom-toiminnan vuoro, minkä jälkeen ja osittain myös sen ohella mahamme on samalla periaatteella saapunut muitakin ilmiöitä, jotka ovat kaikki tänä päivänä osa spekulatiivisen fiktion harrastamisen kenttää, roolipelaaminen ja larppaaminen tärkeimpinä. No, nyt meillä on kirjakieli, meillä on oma kansalliseepos ja jossain kevyen musiikin puolella on alkanut syntyä nimiä, joilla voisi olla mahdollisuuksia jopa kansainvälisillä markkinoilla. Scifin puolella olemme kuitenkin kaukana vastaavasta tilanteesta. Meillä kotimainen scifi, edes kirjallinen sellainen, ei ole media, jolla yksikään kirjoittaja voisi kuvitella ansaitsevan leipänsä.
Osaltaan kyseessä varmasti on se kulttuuripoliittinen tilanne, jonka keskellä maailma tuntuu tässä vaiheessa elävän. USA:ssa scifi, ainakin scifielokuvat, elävät taloudellista kultakauttaan, mitä trendiä me Euroopassa olemme, osittain vasten tahtoamme, osittain mitä suurimmalla innolla seuranneet (ajatelkaapa vaikka Star Wars -fanihysteriaa). Science fiction on siis in, mutta koska vallalla toisaalta on samanaikaisesti trendi, jolle on ominaista nimenomaan kaiken USA:laisen palvonta, on myös se "scifi", josta kaikki vaahtoavat, nimenomaan angloamerikkalaista sellaista.
Kun tilannetta, jossa kotimainen scifi ja eritoten fandom, jonka kaikki väittävät olevan kuolemassa pois, vertaa edellä luettelemiini esimerkkeihin, herää kysymys, miten tähän on päädytty? Ikään kuin olisimme jotenkin, en tiedä... jääneet seisomaan paikoillemme? Fandom-pioneerien sysättyä aikoinaan kehityksen käyntiin on liikevoima alkanut vähitellen huveta, erilaisten rinnakkaisilmiöiden alkaessa pirstoa alan harrastajakuntaa ja valtavirtamedian kuluttaa sen vähäisiäkin resursseja. Olisiko kotimaisen scifin edistämiseksi pitänyt omaksua alusta asti määrätietoisempi ote? No, jos rehellisiä ollaan, niin kyllähän Suomeen 80-luvun alun kuohuvina vuosina perustettiinkin yhteenliittymä, jonka tarkoitus oli nimenomaan edistää kotimaisen tieteiskirjallisuuden asemaa. Eräät teistä ovat saattaneet kuullakin siitä. Sen nimi oli Suomen Tieteiskirjoittajat ry. Mitähän sillekin tapahtui?
Tietyssä mielessä ongelman ydin onkin siinä, että vaikka yrityksiä elinvoimaisen kotimaisen tieteiskirjallisuuden synnyttämiseksi – tai puitteiden luomiseksi, että sellainen saattaisi niissä joskus syntyä on tehtykin, on kaikki tuo tapahtunut eri suunnilla. Suomalaiset scifilehdet ilmestyvät tahoillaan, mutta useassa tapauksessa lehden toimittaminen on muuttunut yhden ihmisen elämäntyöksi. Ilmiöllä on epäilemättä hyvät puolensa, mutta kokonaista kirjallista kenttää tuon perustan päälle ei voi laskea. Kustantajat julkaisevat omia scifisarjojaan, kuka huonommalla, kuka paremmalla menestyksellä, kelpuuttaen ajoittain mukaan jopa jonkin kotimaisen harrastajakirjoittajan hengentuotteen. Useimmissa tapauksissa ne kotimaiset scifiromaanit ovat kuitenkin jääneet kokonaan syntymättä. Ja se, mitä suomalaisessa kirjallisessa traditiossa arvostetaan, ovat nimenomaan romaanit.
Sen sijaan että johannasinisalot ja pekkavirtaset olisivat ryhtyneet aikoinaan kirjoittamaan scifikirjoja, tuleekin suuri osa scifiksi ja fantasiaksi luettavasta kotimaisista romaaneista tätä nykyä fandom-piirien ulkopuolelta. Tuntuu melkein siltä, kuin spekulatiivinen fiktio ja kotimainen perusproosa olisivat hiljalleen lipumassa kohti toisiaan. – Marjaana Aumaston Rikas, Laiha ja Kaunis oli scifikirjan ja feministis-sosiologisen ajatusleikin yhdistelmä, Kauko Röyhkän Ocean City tulevaisuuteen siirrettyä filosofista pohdiskelua. Maarit Verronen on tätä nykyä jo salonkikelpoinen, Finlandia-palkinnoista kisaava "oikea" kirjailija, Portin sivuilla itsensä läpi lyöneen Juha K. Tapion edustaessa jo peruslähtökohdiltaan nimenomaan korkeakirjallista suuntausta.
Syitä kotimaisten scifiromaanien vähyyteen on varmasti monia, keskeisimmän ollessa kielialueemme pienuus, syy mistä johtuen monet valtavirtakirjailijatkin joutuvat tekemään työtään tukien varassa. Toinen, mahdollisesti yhtä merkittävä seikka on, että scifillä tuntuu edelleen olevan suomalaisen valtavirtayleisön keskuudessa hieman "kapinallinen" tai ainakin mustan lampaan leima. Verrosen kirjojen kansissa sanoja "scifi" tai "fantasia" ei ole mainittu kertaakaan, Röyhkä on rock-älykkö sekä entinen saatananpalvoja, Ilkka Remes selvästi pelästyi poliittiseksi trilleriksi tarkoittamansa esikoisromaanin Pääkallokehrääjä saamaa scifileimaa. Niin tai näin, loistaa suomalainen Iain M. Banks edelleen poissaolollaan ja se Suuri Suomalainen Scifiromaani on edelleen kirjoittamatta.
Sillä, että lajityyppiin ovat tarttuneet fandomin ulkopuoliset nimet, on omat hyvät ja huonot puolensa. Huonoa asiassa on se, että usein nuo kirjoittajat käyttävät scifiä tai tulevaisuus-teemaa kirjoissaan vain välineenä, lajityypin sisäisiä konventioita edes tuntematta tai ainakin niistä välittämättä. Kirjojen scifimäisyydet saattavat näin olla hyvinkin epäoleellisessa asemassa kokonaisuuden kannalta. Tämä on sääli, sillä myös scifi itsessään olisi jalostamisen arvoinen genre. Juuri tässä piileekin edellämainitun lähentymiskehityksen suurin vaara. Sen sijaan että scifi imisi aineksia valtavirrasta, muuttuen haastavaksi, älyllisesti kunnianhimoiseksi "oikeaksi" kirjallisuudeksi, tuntuu kehitys tapahtuvan juuri päinvastoin, scifin joutuessa luovuttamaan jotain itsestään valtavirtaan.
Vaikkei pitäisikään juuri kirjallisuutta sinä juttuna, jonka kautta haluaa scifinsä tai fantasiansa nauttia tai ylipäätään tärkeänä sitä, mikä kotimaisen tieteiskirjallisuuden asema tulevaisuudessa on, ovat edellä esitetyt kysymykset jotain, mitä jokaisen scifin harrastajan soisi aina silloin tällöin pohtivan. Onko suomalainen scififandom sekä tätä kautta jopa mahdollisuus sille, että kotimaisesta scifistä tulisi joskus oma kirjallinen genrensä, todella kuolemassa? Vai onko kaikki viimeisenä kahtenakymmenenä vuonna tapahtunut ollut vain alkusoittoa, uuden kotimaisen kirjoittajapolven hidasta kehittymistä populaarikulttuurin aluskasvillisuudessa?
Mitä tapahtuu, jos maahamme ei ole ehtinyt syntyä elinvoimaista kotimaista tieteiskirjallisuutta vielä siinä vaiheessa, kun suuret elokuvapoliittiset tuulet jossain vaiheessa kääntyvät ja studiot ryhtyvät scifieeposten sijasta jälleen tehtailemaan vaikkapa realistisia poliisielokuvia, kepeitä musikaaleja tai suuren budjetin sotakuvauksia? Jättääkö scifi nämä raukat rajat ja meidät lajityypin harrastajat siihen, missä oltiin 70-luvun lopulla? Televisiosta tulee yksi scifielokuva vuodessa ja samana aikana julkaistavat scifiromaanit, ulkomaiset sellaiset, voi laskea yhden käden sormin?
Miettikääpä sitä.
Julkaistu Kosmoskynä 2/1999:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.