Pasi Karppanen: Politiikkaa, yhteiskunnallisia murroksia ja scifin uusia tuulia - Haastattelussa Kimmo Lehtonen
(Kosmoskynä 4/2000)
Viimeistään toisella teoksellaan Yli uusien rantojen (Loki, 2000) Kimmo Lehtonen on osoittanut olevansa yksi kotimaisen scifitaivaan varteenottavimpia uusia kirjoittajia. Lehtosen uusi romaani kuljettaa lukijansa kolmannen vuosituhannen alkuun, muuttuneeseen maailmaan, keskelle poliittista ja yhteiskunnallista kuohuntaa. Joulukiireidensä keskellä kirjailija soi Kosmoskynälle haastattelun ja valotti ajatuksiaan toisen romaaninsa julkaisun jälkimainingeissa.
Aloitetaanpa perusasioista. Yli uusien rantojen on toinen kirjasi. Mikä oli keskeisin syy, joka ajoi sinut tarttumaan uudelleen kirjan kirjoittamiseen?Ensimmäisen kirjan vastaanotto oli hyvin positiivista eikä siihen kannattanut tyytyä. Kirjojen kirjoittaminen on mukavaa ja sanottavaakin tuntui vielä olevan.
Kanerva Eskolan radioon tekemässä haastattelussa puhuit siitä, millaista on olla ainoita scifikirjan julkaisseita naamoja fanipiireissä. Miten suuret paineet tuo maine muodosti ja kuinka suuri vaikutus sillä loppujen lopuksi oli?
Se oli ehkä hieman kärjistetysti sanottu, mutta vuosi sitten ei Helsingin scifi-mafiassa ollut muita scifi-romaania julkaisseita. Nythän tilanne on jo aivan toinen. Halusin kannustaa muita ja antaa esimerkin.
Ymmärsin että Timbuktun hetket syntyi varsin puuskittaisesti ja olit useampaan kertaan jättämässä koko työn kesken. Miten Yli uusien rantojen syntyi? Milloin kirjoitit sen?
En varsinaisesti jättänyt työtä kesken, mutta laitoin sen kyllä lepäämään välillä. Yli uusien rantojen syntyi ensimmäistä tiiviimmällä putkella, erityisesti parin kuukauden mittaisen virkavapaan ansiosta. Julkaisuaikataulun viivästyminen johtui erityisesti kustantajasta.
Miten kirjan kirjoittaminen erosi, kun vertaa sitä ensimmäiseen kirjaan? Oliko esimerkiksi tekstin viimeistely ja sellaisen oman tekstin poistaminen, joka ei juonta edistänyt, eli siis vaihe joka tunnetusti on esikoiskirjailijalle vaikea, nyt helpompaa?
Selvästi. Opin uskoakseni moni asioita ensimmäisestä kirjasta. Tilanteet, juoni ja henkilöt syntyivät nyt mutkattomammin eikä juonta tarvinnut juurikaan rakennella uudestaan enää ensimmäisen kirjoituskerran jälkeen. Tekstin viimeistely oli sen sijaan yhtä vaikeaa nyt kuin viimeksi.
Kerro jotain käytännön kirjoittamisestasi. Milloin kirjoitat ja miten kirjoitat? Kuinka paljon aikaa käytät tutkimustyöhön ja kuinka paljon varsinaiseen kirjoittamiseen?
Taustojen tutkiminen on kirjoittamisen hauskin osa, joten käytän siihen paljon aikaa sekä ennen kirjoittamista että sen aikana. Yleensä kirjoitan 3-4 iltana viikossa ja kun tarina on kehittymässä, ajattelen sitä koko ajan.
Seuraava kysymykseni olisikin koskenut taustojen tutkimista. Kirjassasi on nimittäin varsin eksoottinen kuvasto ja siinä liikutaan useammallakin maapallon kolkalla. Mitä lähteitä käytät tutkimustyössäsi?
Nettiä, televisiota, matkakirjoja ja -kertomuksia – historiaa, biologiaa, maantietoa, politiikkaa ja niin edelleen. Mitä pienemmän yksityiskohdan löydän tarinaan sitä elävämpi maailmasta tulee.
Minua viehättivät myös päähenkilöidesi nimet. Mariano, Ventura, Shinzuke, Kahil, Ling-Hu, Nuredin... Mistä kaivoit nimet sankareillesi?
Kirjoittamisen alussa henkilöiden nimet olivat Seikkailija, Tutkija, Kirjastonhoitaja, Noutaja ja niin edelleen. Kun niille oli kehittynyt jo jonkinlainen luonne, niin nimet alkoivat syntyä kuin itsestään. Osittain myös taustatutkimuksen myötä.
Ian McDonald puhui kolme vuotta sitten Suomessa käydessään siitä, mihin monet esikoiskirjailijat helposti syyllistyvät. Eli siis siitä kun loistavat arvostelut saaneen esikoisromaanin tehnyt kirjailija alkaa tehdä toista romaania halunaan ylittää itsensä ja tuloksena on pelkkää teennäistä roskaa. McDonaldin mielestä hän itse esimerkiksi lankesi tähän toisessa romaanissaan Out on Blue Six. Miten itse mielestäsi onnistuit?
Muut arvioikoon tämän lopullisesti, mutta yleisesti ottaen se on varmaan totta. Toinen kirja on monestakin eri syystä vaikeampi tehdä kuin edellinen. Itse yritin säilyttää niitä elementtejä, joiden uskoin toimivan ensimmäisessä kirjassa ja kehittää niitä jotka eivät toimineet.
Edellisessä Kosmoskynään tehdyssä haastattelussa kerroit olleesi tyytyväinen arvosteluihin joita ensimmäinen kirjasi oli siihen mennessä saanut. Nyt Yli uusien rantojen on ollut jo hyvän aikaa ulos painoista. Millaista tämän kirjan saama kritiikki on ollut verrattuna ensimmäiseen?
Esikoiskirja saa aina onnistuessaan erityistä huomiota, mutta toisen kirjan pitää tulla toimeen omillaan. Toisen kirjan kritiikissä minua on edelleen nimitetty lupaavaksi kirjailijaksi, mikä riittänee tällä hetkellä.
Samassa haastattelussa kerroit halustasi toisen kirjan kirjoittamiseen, mutta samalla emmit esimerkiksi asian rahallista puolta ja päivätyön asettamia rajoitteita. Kerroit myös, että esikoiskirjailija saa olla tyytyväinen jos joskus useammankin vuoden työstä saa kymppitonnin kouraan. Miten Yli uusien rantojen on myynyt?
En kommentoi tätä muuten kuin sanomalla, että olen vuoden 2001 vaihteessa ryhtymässä päätoimiseksi kirjailijaksi, en kirjoista saatujen tulojen tai apurahojen ansiosta. Itsensä vakavasti ottaminen kirjailijana vaatii aika paljon panostusta, eli aikaa, ja tämän on nyt oma ratkaisuni.
Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi pääsi Finlandia-ehdokkaaksi ja keräsi lopulta voiton koko kisassa. Mitä luulet, mikä on keskeisin syy sille, että Johannan kirja pääsi Finlandia-listalle mutta Yli uusien rantojen ei? Luuletko asiaan vaikuttaneen sen, että Johannan kirja on enemmän suomalaisessa arkitodellisuudessa olevaa perusproosaa ja sinun kirjasi nimenomaan science fictionia?
No erityisesti siitä syystä, että Johannan kirja on parempi kuin minun. Onhan Johanna minua paljon kokeneempi ja harjaantuneempi kirjoittaja, vaikka onkin kirjoittanut esikoisromaaninsa vasta nyt. En ole kateellinen muuta kuin hyvästä kirjasta, hän on palkintonsa ansainnut.
Totta. Tämä juolahti vain mieleeni siksi että siinä miten Tammi Johannan kirjan toi markkinoille on aika paljon samaa kuin miten Kirjayhtymä toimi Maarit Verrosen ensimmäisen novellikokoelman kanssa. Kumpaakaan ei siis markkinoitu varsinaisesti scifinä tai fantasiana vaan hieman mystissävytteisenä mainstreamina. Sinun kirjasi on ulkonäöllisestikin nimenomaan scifikirja.
Tammi on minusta tehnyt oikean ratkaisun. Se ei ole nimittänyt kirjaa miksikään, jolloin lukijat ovat itse voineet päättää asiasta. Johanna ei itse ole mitenkään peitellyt kirjan scifimäisyyttä, päinvastoin. Vielä nyt kotimainen scifi ja tieteiskirjallisuus ovat rumia sanoja, mutta se ei ole kirjojen vika – eikä edes kustantajien. Enemminkin se saattaa olla väärää markkinointia, koska scifiä hakevat ihmiset saattavat odottaa Star Trekiä tai Blade Runneria, mitä suomalainen scifi ei ole.
Puhutaanpa sitten itse romaanista. Aivan ensimmäiseksi minun on pakko kysyä kirjan aloittavasta lauseesta: "Musta meri velloi kuin raskaasti keinuva öljytynnyri." Oliko kyseessä tarkoituksellinen viittaus Neurovelhon alkuun vai silkka yhteensattuma?
Hm, eipä ole tullut mieleenikään. Saattaa siis olla.
Entä kirjoitusprosessi muuten? Mistä sait romaanin alkuidean tai -ideat?
Tarinanhan on tarkoitus lähteä käyntiin kliseistä – avaruuden muukalaiset, ydinonnettomuus, fanaattiset uskovaiset, hullu tiedemies ja niin edelleen. Niistä olen sitten yrittänyt rakentaa jotain tuoretta ja yllättävää.
Minua kiehtoi se, että kirja tavallaan lähtee liikkeelle tietynlaista "Gibson-rakennetta" käyttäen. William Gibsonhan käyttää monissa kirjoissaan tätä tapaa, että ottaa kolme kertojapäähenkilöä ja kietoo näiden kohtalot tarinan pyörteissä yhteen. Mutta toisin kuin Gibsonilla, sinulla rakenne näkökulmat pysyvät kokolailla erillisinä alusta loppuun ja jokainen päähenkilöistä kertoo vain oman tarinansa. Kuinka harkittu tuo rakenne oli?
Halusin tuoda monen kertojan kautta esiin maailman jokinlaisen holistisen monimutkaisuuden – kaoottisuuden jossa on kuitenkin taustalla kohtalon kaltainen järjestys. Tarinassa on monta temaattista tasoa, joista kukin kehittyy kaikkien kertojien näkökulman pienistä osista. Lukija kokoaa teemat yhteen ja muodostaa kokonaisuuuden – tai sitten ei, jos kirjan lukee vain globaalina jännitystarinana.
Mainitsit äsken kliseet. Kuten Timbuktun hetkissä, tässäkin teoksessa sinulla on yksi science fictionin klassiseen kuvastoon kuuluva peruselementti, tai klisee, jos halutaan, jolle tarina rakentuu. Timbuktun hetkissä tuo elementti oli tietoverkossa sijaitseva keinoäly, tässä muukalaisten saapuminen. Kysymys kuinka kuvata jotain ihmiselle täysin vierasta on muodostunut kompastuskiveksi monelle kunnianhimoisellekin yritykselle, esimerkkinä voisi mainita vaikka elokuvan Ensimmäinen yhteys, jossa taitavasti rakennettu sense of wonder onnistuttiin lopussa vesittämään aika pahasti. Sinä toimit tässä suhteessa kuitenkin varsin viisaasti eli pidät muukalaiset visusti piilossa.
Muukalaiset olivat minun kirjassani vain eräänlainen kickstart tarinalle. Se minkälaisiksi ne kehittyvät, jos tarina saa jatkoa, on vielä mysteeri.
Toimiko elokuva tai sen pohjana toiminut Saganin kirja muuten vaikuttimena kirjaa kirjoittaessasi?
Olen nähnyt elokuvan ja se teki kyllä suuren vaikutuksen, mutta vasta kun kirja oli melkein valmis – eli noin reilu vuosi sitten. Ennen kaikkea kirjani kuvaa muukalaisten avulla myyttien syntymistä. Minusta scifi on ennen kaikkea myyttistä kirjallisuutta, joka käsittelee ihmisten tulevaisuuteen ja muuhun tuntemattomaan liittyviä pelkoja ja odotuksia.
Timbuktun hetkissä ja tässä kirjassa on paljon samoja yhteiskunnallisia teemoja. Samaa kahdessa kirjassasi on eritoten länsimaille luettavat madonluvut ja synkkä tulevaisuudenkuva, joka niille maalataan. Ibn Khaldunin suulla kerrot kuinka länsimaat olivat jo ennen muukalaisten saapumista taantuneet kykenemättöminä uudistumaan tai muuttumaan ja aiheutunut katastrofi oli vain viimeistellyt kehityksen. Näetkö asiat todella näin synkkinä?
Tarkoituksenani oli viime kädessä luoda kiinnostava juoni eikä luotettava ennuste. Joskus pimeä pinta vain toimii parhaiten pelinä.
Tietyistä yhtymäkohdista huolimatta ei toista kirjaasi voi oikein luonnehtia jatko-osaksi Timbuktun hetkille. Myös vallitsevaan tilanteeseen johtanut tapahtumaketju on kummassakin kirjassa erilainen. Tulkitsenko siis oikein, jos katson etteivät Amadou Ba ja Hans Wager elä samassa maailmassa Marianon, Ling-Hun ja Kahilin kanssa, vaan Yli uusien rantojen on pikemminkin rinnakkaisteos ensimmäiselle kirjallesi?
Eivät elä, eikä ole, muuten kuin temaattisesti, ja ehkä tyylillisesti. Molemmat sijoittuvat eksoottisiin maihin ja tulevaisuuteen.
Miellä on pieni joukko kotimaisia spekulatiivisen fiktion kirjoittajia, jotka kaikki ovat profiloituneet hieman eri tavalla. Sinun kirjasi edustavat leimallisimmin nimenomaan modernia science fictionia, jolle ominaista on älyllisyys ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Operoit kirjoissasi etnisillä kulttuureilla, käytät scifin peruskuvastoa, tässä kirjassa muukalaisten saapumista, mutta yhdistelet sitä sosiologisiin kysymyksenasetteluihin. Eikö sinua hirvitä astua samalle areenalle englanninkielisten nykyscifin isojen nimien kanssa ja näin asettua alttiiksi sille, että tulee verratuksi näihin?
Olen viimeiset viisitoista vuotta seurannut nimenomaan scifin ajankohtaisia virtauksia ja uskoisin olevan niistä hyvin perillä. Minusta yleisestikin ottaen suomalainen scifi on hyvin ajan virtauksissa kiinni, esimerkiksi Sinisalon tai Isomäen kirjojen ansiosta. Haluaisin kuvitella päässeeni jotenkin nykyscifin ytimeen ja löytäneeni sieltä oman tyylini yhdistelemällä niitä piirteitä, joista itse pidän. Itse en vertaisi omia kirjojani scifin isojen nimien teoksiin, mutta ihan mukavaa, jos joku sen tekee.
Tietotekniikka muodostaa olennaisen osan kirjasi maailmasta, mutta toisaalta lähestymistapa on varsin maanläheinen, leimallisimmin tämä näkyy kun kuvaat viidakossa elävän Marianon elinkeinoa. Toisaalta myös geeniteknologia näyttelee olennaista osaa tapahtumissa. Tyylillisesti tätäkin kirjaa voisi luonnehtia postkyber- tai biopunkiksi?
Kirjoissani teknologia on ennen kaikkea funktionaalista eikä deus ex machina. Keskeisellä sijalla on teknologian suhde ihmiseen. Käytän teknologiaa vain kuvaamaan ilmiöitä ja mahdollistamaan niitä enkä itsetarkoituksellisina kertomuksen osina. En myöskään kuvaa teknologiasta yhtään sen enempää kuin minkä lukijan tulee tietää ymmärtääkseen sen merkityksen.
Kirjassasi on aika paljon asiaa. Timbuktun hetket sisälsi kaksi näkökulmaa ja kuvauksen yhdestä poliittisesta salajuonesta. Tässä kirjassa on mukana muukalaisten saapuminen, maailman täydellinen mullistuminen, pohdiskelua länsimaisen yhteiskunnan olemuksesta, neljän eri puolilla maailmaa asuvan ihmisen kasvutarina ja ihmiskunnan siirtyminen kehityksensä seuraavalle askelmalle. Silti kirja on aika lyhyt. Tuntuiko sinusta kirjoittaessasi missään vaiheessa, että mukana oli liikaa asiaa suhteessa sivumäärään tai että olisit halunnut paneutua henkilöihisi ja valitsemiisi aiheisiin paremmin?
Ei oikeastaan. Halusin kuitenkin pitää tarinan aika tiiviisti etenevänä. Mammuttikirjat eivät ole mieleeni. Toivon kuitenkin, etteivät henkilöt ja tilanteet jää lukijalle liian ohuiksi. Lukijalle on hyvä jättää myös pieni nälkä tarinan henkilöihin ja maailmaan.
Kirjaa lukiessani minusta nimittäin tuntui ajoittain siltä. Venturan, Nuredinin sekä Marianon vaiheista olisi mielellään lukenut lisää eli siis minä jäin kaipaamaan kirjaan lisää sivuja ja juoneen kiemuroita. Oletko saanut muilta suunnilta samanlaista palautetta vai olenko täysin hakoteillä kritiikkini kanssa?
Se kai riippuu ihan lukijasta. Tärkeintä minulle on, että sanottavani tulee välitettyä lukijalle. Ehkä tarina saa myös jonkinlaista jatkoa.
Seuraava kysymykseni olisikin liittynyt jatko-osiin. Se mistä nimittäin pidin oli, ettei kirja aliarvioi lukijaansa tai tarjoile kaikkea valmiina. Niin monet kysymykset jäävät avoimiksi, että lukija alkaa puolittain odottaa jatko-osaa, jossa noihin kysymyksiin vastattaisiin. Toisaalta langat kyllä sidotaan sen verran tiiviiseen kimppuun, että tuosta tilanteesta jatkaminen olisi verrattavissa siihen mihin Simmons lankesi Endymioneillaan. Ja sinähän olet sanonut ettet jatko-osia kirjoita. Mutta onko kolmatta kirjaa tulossa?
Ehdottoman lausunnon jatko-osista vedän tässä takaisin, sillä eihän scifin pitkää traditiota voi katkaista. Timbuktun hetkille en tee jatkoa. Olen suunnitellut Yli uusien rantojen jatko-osaa. Tarinassa on paljon kohtia, josta saan laajennettua uutta tarinaa samaan maailmaan. Ei tosin seuraavaksi, koska seuraavan tarinan aiheet eivät mahdu samaan juonikuvioon. Aivan seuraava kirja tulee olemaan nuorten historiallinen seikkailuromaani.
Mielenkiintoista. Osaatko kertoa seuraavan scifikirjasi sisällöstä mitään? Kahdessa kirjassasi on ollut varsin samanoloiset teemat. Aiotko jatkaa samalla linjalla? Mistä kolmas kertoo?
Rahasta, politiikasta ja jälkiteollisen yhteiskunnan murroksesta. Eli se tulee olemaan edellisiä ajankohtaisempi ja poliittisempi.
Yksi syy sille, että kirjoitit Timbuktun hetket oli, että halusit nähdä onko kirja-arvostelijasta kirjailijaksi, toisin sanoen onko kahdella pallilla istuminen mahdollista. Nyt olet pitänyt palstaasi Tähtivaeltajassa toisen lähes yhtä pitkän rupeaman ja sinulta on tullut toinen kirja ulos. Alkaako kahdella pallilla istuminen tuntua nyt luontevammalta?
Enemmän sitä ajattelee itseään kirjailijana, joka arvostelee muiden kirjoja, kuin arvostelijana joka kirjoittaa omia kirjoja.
Ensimmäisen kirjasi painosta tulon aikoihin mainitsit myös, ettet tunne novellimuotoa omaksesi ja tarttuneesi siksi nimenomaan romaanin kirjoittamiseen. Tämä mielipiteesi on tuskin muuttunut, varsinkin nyt kun novellipuolella on runsaasti uusia yrittäjiä, joiden joukosta monet kirjoittajat nimenomaan yrittävät murtautua romaanipuolelle. Toisaalta ison veden takana monet nimekkäätkin scifikirjailijat kirjoittavat novelleja pitääkseen itsensä vireessä, vaikka leipänsä romaaneja kirjoittamalla ansaitsevatkin. Aiotko joskus vielä kokeilla novellimuotoon tarttumista?
Jos vain keksin, miten saan lyhyessä tarinassa kerrottua tarpeeksi ajatuksiani.
Heitetäänpäs lopuksi vielä paha. Millaisena näet kotimaisen scifin tulevaisuuden?
Ehkä Sinisalon kirja ja erityisesti Finlandia-palkinto avaa joitakin ovia ja ihmisten silmiä, mutta yleisesti ottaen scifissä on tapahtumassa entistä jyrkempi eriytyminen seikkailu-scifiin ja kunnianhimoiseen kirjalliseen scifiin. Ihmisten mielikuvat ovat tässä asiassa pahasti sekaisin – monet eivät tartu hyvään scifiin, koska luulevat sen olevan avaruusseikkailuja ja laseraseita, monet taas pettyvät samasta syystä. Kirjallisen scifin pitäisi karistaa termi niskoiltaan tai sille on keksittävä uusi genre – esimerkiksi spekulatiivinen fiktio tai vastaava. Niin kauan kuin tietokonepelit, tv ja elokuvat pitävät yllä mielikuvaa scifistä, kirjallisuuden on turha yrittää väittää jotain muuta. Tilanne on sama Suomessa ja muuallakin maailmassa. Molemmille scifeille on tarve, ja tuntematon tulevaisuus näyttää miten scifin käy. Scifin keinoja hyödyntävää kirjallisuutta tulee kuitenkin aina olemaan – myös Suomessa.
Kiitos haastattelusta, Kimmo Lehtonen.
Julkaistu Kosmoskynä 2/2004:ssä. Kuva: Loki-kirjat. WWW-versio: Pasi Karppanen. Kuvien ja tekstien copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.