Pasi Karppanen: Suuri Atorox-keskustelu 2001
(Kosmoskynä 1/2001)
Aarne Haapakosken alias Outsiderin luoman robottihahmon mukaan nimetty Atorox on eräs arvostetuimpia kotimaisia scifipalkintoja. Turun Science Fiction Seuran jakama palkinto myönnetään vuosittain parhaalle edellisenä vuonna ensimmäistä julkaistulle kotimaiselle science fiction- tai fantasianovellille. Vuonna 2000 palkinnon sai kolmannen kerran peräjälkeen Pasi Jääskeläinen, novellillaan Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa. Palkinnon jakamisen jälkimainingeissa ryhmä Suomen Tieteiskirjoittajien edustajia istui alas ja alkoi käydä läpi näkemyksiään aiheesta.
Shimo Suntila: No niin, mukava nähdä teidät kaikki täällä. Kahdeksastoista Atorox on nyt siis jaettu ja palkinto meni kolmannen kerran Pasi Jääskeläiselle. Pasille tuli tällä kertaa kaksoisvoitto, sillä novelli On Murmaa kaatunut! sijoittui toiseksi. Onnittelut siis vielä kerran.
Pasi Jääskeläinen: (Yrittää näyttää vaatimattomalta) Kiitos kiitos.
Shimo Suntila: Mainittakoon myös että voittajanovelli oli ylivoimainen muihin nähden. Se sai pisteitä 218, kun toiseksi tullut sai vain 144 pistettä. Toiseksi sijoittuneella novellilla oli sen sijaan kova kilpailu kolmanneksi tulleen M.G. Soikkelin Metsätähti-saagan kanssa, se saavutti 141 pistettä eli eroa oli vain kolmen pisteen verran. Ja sitten on tämä muu kymmenen kärki, pistän tämän listan vielä jakoon muistin virkistämiseksi.
1. Pasi Jääskeläinen: Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa (Portti 4/99) 218 p.
2. Pasi Jääskeläinen: On Murmaa kaatunut! (Portti 1/99) 144 p.
3. M.G. Soikkeli: Metsätähti-saaga (Finnzine 1/98-4/99) 141 p.
4. Boris Hurtta: Haudattomat (Portti 1/99) 95 p.
5. Petri Laine: Lähtölaskenta (Portti 2/99) 87 p.
6. A.C. Ross: Museo (Portti 1/99) 73 p.
7. Katja Kivilahti: Ménage à trois (Tähtivaeltaja 4/99) 69 p.
8. Petri Salin: Yön kynttilät (Finnzine 1/99) 68 p.
9. M.G. Soikkeli: Nasaretin ihme (Portti 2/99) 56 p.
10. Johanna Sinisalo: Pohjoinen horisontti (Turun Sanomat 27.-31.12.1999) 54 p.Shimo Suntila: Joku varmaan haluaisi kommentoida listaa jotenkin?
Sari Peltoniemi: No, minun on myönnettävä pettyneeni siitä, ettei Jyrki Vainonen sijoittunut lainkaan.
Pasi Jääskeläinen: Minäkin mietin tuota asiaa. Ehkä kyse on siitä, että Vainosen novellit toimivat parhaiten kokonaisuutena, siis kokoelmana, eikä niistä ole helppoa nostaa mitään tiettyä, yksittäistä tarinaa esille, yksittäisinä kun melko salaviisaita ja hillittyjä ovat. Ne ovat vähän niin kuin Seinfeld. Jos näkee yhden jakson, sitä ei ymmärrä, mutta kun kokonaisuus alkaa hahmottua, tulee selväksi myös nerokkuus.
Pasi Karppanen: Mielenkiintoinen juttu, sillä minulla kokoelma toimi juuri toisin päin. Minusta mukana oli monta hyvää pikkutarinaa, siis myös ja nimenomaan niissä jotka eivät lopulliselle äänestyslistalle päässeet, jotka olisin saattanut omaan kärkikymppiini päästää. Mutta kun ne luki kokoelmasta peräkkäin, alkoi niiden teho jotenkin kärsiä. Eli siis jossain Portin sivuilla moni jutuista olisi näyttäytynyt ihan eri valossa.
Pasi Jääskeläinen: Tuo on kyllä totta. Esimerkiksi Sarin mainitsema Perhonen hukkui muiden novellien keskelle kokoelmassa. Luetin sitä oppilaillani esimerkkinä novellista, jonka ymmärtäminen edellyttää psykoanalyyttistä lähestymistapaa, ja tajusin itsekin kunnolla vasta tässä vaiheessa novellin erinomaisuuden.
Pekka Sirkiä: (Selaa papereitaan) Minunkin listallani pyörivät kärjessä nämä samat nimet, vähän eri järjestyksessä tosin. Ensimmäisenä oli Jääskeläisen On Murmaa kaatunut, sitten voittanut kirjastonhoitaja-novelli ja tämän jälkeen Jyrki Vainosen Linnustaja. Sinisalon ja Rossin jätin kokonaan pois kymmenen parhaan joukosta siksi, että he kirjoittavat molemmat niin kliinisen kylmää tekstiä, aivan liiaksi tapahtumien ulkopuolelle asettuen.
Sinisalon ja Rossin menestys äänestyksessä todistaa heidän olevan teknisesti hyviä kirjoittajia, vaikken itse heidän kirjoitustyyliään arvostakaan samalla tavalla kuin muut. Mainittakoon että kokonaan sijoittumatta jäänyt Jukka Laajarinteen Olin jo vienyt roskiksen löytyi omalta listaltani neljänneltä sijalta. On todella harmi, ettei Laajarinteen neroutta oivalleta laajemmissa piireissä. Yleensä näyttää siltä, että pidemmät tekstit arvostetaan kilpailuissa korkeammalle kuin lyhyet, joten ohje kuuluu: kirjoittakaa pidemmin, niin menestytte!
Vesa Lehtinen: (Murahdus) Valitettavasti… Ei niin että olisin varsinaisesti pitkiä tekstejä vastaan mutta tarinassa pitää sitten olla ainakin sen verran imua, että sen läpi ei joudu melkeinpä kirjaimellisesti kahlaamaan.
Sari Peltoniemi: Pekan tavoin minäkin sureksin Jukka Laajarinteen sijoittumatta jäämistä. Arvostan Johanna Sinisalon novellitaidetta kovasti, mutta tämänvuotista Atorox-ehdokasta en edes harkinnut sijoittavani kärkikymppiin. Novelli kärsi jatkis-formaatin rasitteista ja tuntui muutenkin hiukan heppoiselta.
Pasi Karppanen: No, Johannan juttu ei muutenkaan lähtenyt samalta lähtöviivalta muiden kanssa ja juuri tuo jatkisformaatti sekä pituus asettivat omat rajoitteensa. Lisäksi Johannan oli täytynyt ihan selvästi räätälöidä novellinsa valtavirtayleisölle. Toisin sanoen novellissa oli väännettynä rautalangasta monet sellaiset jutut jotka scifilehden sivuille tarkoitetussa tai muuten pidemmässä proosassa olisi voinut tuoda hienovaraisemmin mukaan.
Mutta täytyy tosiaan myöntää, että ihmisten mieltymykset ja arvostukset eroavat aika lailla toisistaan. Minulle Perhosen ansiot novellina eivät ehkä ihan avautuneet edes harkinnut sen mukaan ottamista omalle listalleni. Toisaalta novellissa Peluri oli sellaista tiivistä tunnelmaa, että olisin sen kanssa hyvinkin saattanut niin tehdä. Omalla listallani ykkössijalla oli Katja Kivilahden Ménage à trois. Kakkosena oli Marjaana Hirvosen Unelma ja kolmantena Manne Peltojäärän Mustat terälehdet, joiden kummankin sijoittumatta jäämistä minun täytyy puolestani erikseen ihmetellä. Eli oma kärkipääni erosi huomattavasti lopullisesta listasta. Kumpikaan Pasin jutuista ei kuulunut oikeastaan edes kärkiviisikkoon.
Vaikka en toki kielläkään voittaneen tarinan ansioita, voisi minusta kysyä missä nyt mennään, kun palkinto menee näin monta kertaa sekä Portin novellikilpailussa että Atorox-kisassa samalle kirjoittajalle? Tästä syystä olenkin parina viime vuonna yrittänyt vaikuttaa Atorox-raadeissa jonkinlaisena "yhden miehen oppositiona" ja antanut ääneni nimenomaan niille muille hyville novelleille, jotka robottipään mielestäni ansaitsisivat. No, huonolla menestyksellä tosin.
Shimo Suntila: Minun ymmärtääkseni kisassa on tarkoitus äänestää novelleja ja saada esiin se paras. Mutta ei, no sanotaan nyt vaikka keinottelulla ja keplottelulla. Eli siis tarkoitan listan virittämistä tyyliin: "sijoitan tämän ykköseksi vaikka nuo kolme olivatkin parempia, kun ne kuitenkin saa ääniä muilta ja tätä yhtä käy sääliksi". Mielestäni äänestäjien ainoa tehtävä on etsiä Atorox-listalta kymmenen parasta ja laittaa ne oman mielensä mukaiseen paremmuusjärjestykseen.
Pasi Karppanen: Nimenomaan. Mutta tuo mitä tarkoitin oli, että itse olen yrittänyt tarkastella novelleja objektiivisesti ja ennakkoluulottomasti eli siis löytää listalleni myös niitä muita hyviä kirjoittajia tai juttuja, jotka mielestäni Atoroxin ansaitsisivat. Minunkin mielestäni Pasi on erittäin osaava ja taitava kirjoittaja, mutta ei niin ylivoimainen, tai pikemminkin muut tähän nähden niin alivoimaisia kuin esimerkiksi tämänvuotiset Atorox-pisteet antavat ymmärtää.
Säälistä en ensimmäistäkään novellia ole Atorox-listoilleni päästänyt. Jokainen joka sinne on päätynyt, on tehnyt näin nimenomaan siitä syystä, että olen pitänyt novellia potentiaalisesti palkinnon arvoisena. Riippumatta siis siitä onko juttu tätä ennen Portin kisassa juhlittu tai sen kirjoittaja muuten kaikkien kunnioittama Suuri Tekijä vai ei.
Mutta siis ihan yleisellä tasolla, luulisi raadin itsensäkin alkavan, jokaisen kotimaisen scifinovellistiikan tasosta huolta kantavan ihmisen tavoin, huolestua siitä jos robottipää vuodesta toiseen päätyy samalle ihmiselle. Atorox on sentään meidän "näyteikkunamme" valtavirran suuntaan ja luulisi itse kutakin kiinnostavan, millaisen kuvan me itsestämme sen kautta annamme.
Vesa Lehtinen: Muutenkin jokaisella on omat motiivinsa tehdä sellainen lista kuin parhaaksi katsoo. Joku haluaa antaa äänensä kannustuksena kirjoittajalle, jolla uskoo olevan jonkinlaista tulevaisuutta, vaikka teksti ei vielä olisikaan hirveän hyvää. Toinen ei pidä ideasta, vaikka juttu olisikin oikeaoppisesti kirjoitettu kaikkia novellirakenteen ohjeita noudattaen. Itse arvostan kunnon ideoita, jaarittelun puutetta ja edes jonkinverran sujuvaa juonta, muun muassa.
Puhumattakaan tietysti siitä, että Suomen scifipiirit ovat sen verran pienet, että useat ihmiset tuntevat toisensa. Nämä mieltymykset vaikuttavat asiaan joka tapauksessa. Novellilistan laatiminen on laatijan vastuulla, kilpailun järjestäjän vastuulla Atoroxin ääntenlaskenta. Ihmisiä kun me olemme kaikki ja tavallamme vajavaisia – aina jonkun mielestä.
Shimo Suntila: Sanomani taustalla olivat oikeastaan ne lukuisat itse käsittelemäni Atorox-laput, joissa oli laitettu ykköseksi jotain, viidenneksi jotain ja sitten se jokin kymmenenneksi. Eli äänestäjä on varsin selkeästi pelannut sijoituslukujen antamien pisteiden kanssa. Tämä on se, mistä olin eri mieltä, raatilaisen ei minun mielestäni pidä antaa pisteitä novelleille, ainoastaan sijoittaa novellit paremmuusjärjestykseen. Minulla oli siis pohjalla monia kummasteluita Atorox-äänestäjiä kohtaan, joten puin sen kaiken sanoiksi nyt.
Mutta siis tuosta mitä Pasi sanoi palkinnon päätymisestä useampana vuonna peräjälkeen samalle ihmiselle. En ymmärrä miksi siitä pitäisi huolestua. Huolestuttiinko siinä vaiheessa, kun Nykänen alkoi tempoa kultaa vasemmalta ja oikealta vain siksi että oli parempi kuin muut? Huolestuttiinko silloin, kun Sinisalo sai kuudennen pystinsä? Jostain syystä tällä hetkellä Jääskeläisen novellit arvostetaan muita korkeammalle, vaikka raati on erittäin monimuotoinen ja heterogeeninen.
Pasi Karppanen: Noita esimerkkejä ei nyt ihan Atoroxiin voi rinnastaa. Ja minä kyllä aikoinani huolestuin, kummassakin tapauksessa... No, mutta jos nyt vakavasti puhutaan, niin minusta tässä on kyse vähän samasta kuin jos parhaan elokuvan Oscar, kirjallisuuden Nobel tai vaikka Finlandia-palkinto ojennettaisiin kolmena peräkkäisenä vuonna samalle ihmiselle. Voisin hyvin kuvitella, että useampikin taho nostaisi tuolloin asiasta melkoisen haloon. Jos kyseessä olisi vaikka Finlandia julistettaisiin "kotimainen kirjallisuuden olevan kriisissä" tai jotain.
Atoroxin tehtävä, kuten Shimo sanoi, on "ainoastaan" palkita paras edellisenä vuonna julkaistu alan novelli, mutta haluttiinpa niin tai ei, yhtä lailla se on tunnustuspalkinto kirjoittajalle, merkki että tämän novelleista pidetään fanien parissa. Mitä alaa ulkopuolelta seuraaville tarkkailijoille tai muille kirjoittajille kertoo se, että tuo tunnustus vuodesta toiseen annetaan samalle ihmiselle? Sitä, että näiden pitäisi yrittää kirjoittaa samanlaista tekstiä kuin tuo voittanut? Sitä, että kotimaisen scifikirjallisuuden kärkeen ei todellakaan mahdu kerrallaan yhtä kirjoittajaa enempää? Eli minusta on olemassa ihan oikea vaara, että Atoroxin jakaminen vuodesta toiseen samalle kirjoittajalle johtaa kirjoittajien tasapäistymiseen ja koko palkinnon arvostuksen vähenemiseen.
Shimo Suntila: Uskottavuusongelma olisi siinä tapauksessa todellinen, jos vaikkapa viiden ihmisen raati valitsisi kolmena perättäisenä vuonna saman ihmisen palkinnonsaajaksi. Se voisi jo herättää kysymyksiä. Mutta Atoroxin tapauksessa äänestykseen osallistuu 30-50 ihmistä, jolloin tulos on kaikkien mielipiteiden keskiarvo. Miten se voisi olla olematta reilu ja oikeudenmukainen lopputulos?
Pasi Karppanen: Aivan, nimenomaan. Sitähän se on. Nämä eivät ole kysymyksiä joihon Atorox-raati voisi tai mihin sen edes pitäisi puuttua, mutta ne ovat kysymyksiä joista pitäisi silloin tällöin puhua.
Pasi Jääskeläinen: Tuo voisi kyllä olla mielenkiintoinen juttu pohtia. Suomalaisessa scifissähän, tai siis fandomissa, on ollut tapana pitää epäjumalia ja palkita juttuja lopulta enemmänkin kirjoittajan nimen kuin itse jutun perusteella. Esimerkiksi Sinisalohan oli minua ennen tällainen kestopalkittu tapaus. Hänen tarinansa kyllä ovatkin tasokkaita, vaikka niistäkään eivät kaikki pidä, mutta esimerkiksi sen Onnellinen kuolema kokoelmassa ilmestyneen laivanovellin (Tango merellä, toim. huom.) palkitseminen Atoroxilla ei ehkä ollut aivan yksiselitteisen ymmärrettävää, tarina kun ei ollut läheskään parasta Johannaa. Toisaalta en mene sanomaan, etteikö tarina olisi ollut paras listallaan – jäävi olen tätä arvioimaan. Samaten Verrosen kaikki jutut eivät ole kovin hyviä – tunnustan etten ole lukenut Verrosta juurikaan ekaa novellikokoelmaa enempää, mutta siinäkin on hyvien juttujen lisäksi joitakin huonojakin.
Tätä aihetta voisi olla hyvä pohtia vaikka otsikolla "Suomalaisen scifin epäjumalat". Tällöin voisi hutkia oikein kunnolla analyyttisen kritiikin säilällä tätä ilmiötä, jonka moni tiedostaa, mutta josta ei oikein uskalleta puhua. Kohteena ainakin Verronen, Sinisalo ja Jääskeläinen, eli siis minä. Menestyneet kirjoittajat varmasti kritiikin kestäisivätkin ja se sitä paitsi liittyisi hyvin taannoisen Prologini (Kk 1/00) kultamunahanhivertaukseenkin ja puheisiini jatkuvan kritiikin tarpeesta.
Pasi Karppanen: Minusta Verronen ei tarkasti ottaen kyllä kuulu tuohon listaan, sillä jos oikein muistan, ei Maarit scifilehtikautenaan tainnut saada ensimmäistäkään Atoroxia. (Ei saanut, toim. huom.) Mutta siinä mielessä Pasi on kyllä oikeassa että Maarit saavutti jutuillaan samanlaisen aseman ja loi oman tunnistettavan tyylinsä, jota eräät kirjoittajat ihan selvästi edelleen pyrkivät jäljittelemään. Nyttemminhän Maarit on alkanut kirjoittaa ns. "oikeita" kirjoja, mikä antaa tietysti aiheen kysyä olisiko tästä muodostunut Johannan ja Pasin kaltainen kestopalkittu nimi, jos tämä olisi jatkanut tutun Verros-fantasian tekemistä.
Marko Kivelä: Kannattaa myös muistaa, etteivät nämä "epäjumalat" ole itse kulttiinsa syyllisiä muuten kuin tekstiensä tason johdosta. Eli kritiikin ei pitäisi missään nimessä kohdistua Sinisaloon tai Jääskeläiseen, vaan joidenkin ihmisten tapaan arvostaa juttuja sen mukaan kuka ne on kirjoittanut. Eli oikea tapa olisi tuollainen psykologinen pohdiskelu yleisön tavasta arvostaa "merkkejä" riippumatta siitä, kuinka laadukas todellisuudessa "merkkiä" edustava tuote on.
Vaikka olen itsekin aikoinani syyllistynyt Sinisalo-vastaisuuteen ärsyynnyttyäni siihen, että hän voitti myös silloin kun siihen ei ollut aihetta, en näe moisessa asenteessa mitään hyvää. Jääskeläisen "vastustaminen" sen takia, että jotkut kenties yliarvostavat hänen tekstejään eli siis vain sen takia että hän on Jääskeläinen, on mielestäni hedelmätön lähtökohta. Paremminkin paikallaan olisi jonkinasteinen keskustelu siitä mikä ylipäätään on hyvää ja miksi.
Vesa Lehtinen: Siitäpä metakasta ei tulisi loppua. Hyvä on sellaista jota viitsii tai haluaa lukea. Ja olen valitettavasti törmännyt mielipiteisiin jonka mukaan "hyvää kirjallisuutta on vain sellainen jonka ymmärtää vain kirjallisuuden opiskelija". No, äärimmäistapaus tietysti tämäkin…Korkeintaan voisi määrittää onko jokin tarina vain marginaalisesti scifiä tai fantasiaa. Onko juttu pikemminkin pelkkä ihmissuhdedraama, johon on pistetty aave tai pari lisätehosteeksi vaikkei niillä ole varsinaista osaa tarinan kulussa? Tai film noir -juttu jossa on Thompsonien sijasta sädeaseet.
Toisaalta, kun kerran kysymys on kirjoittamisesta ja kirjoittamisprosesseista, pitäisi ehkä miettiä esimerkiksi seuraavia asioita: Ymmärtääkö tarinaa kukaan muu kuin kirjoittaja itse? – Mitä jäi panematta paperille? Onko kirjoitusteknisen kikkailun alla todella tarinaa vai vain tyhjää tekstiä ilman sisältöä? – Hienolta näyttää, mutta missä pihvi? Onko juoni varastettu jostain saippuaoopperasta? Vai onko Federaation nimi vain vaihdettu toiseksi? Ynnä muuta. Listaa saa jatkaa.
Pasi Jääskeläinen: No en tietenkään soisi, että keskeinen idea tällöin olisi julistaa minut ja pari muuta tyhmäksi kastemadoksi joka ei osaa edes kirjoittaa. Mutta siinä mielessä kritiikki voisi kohdistua myös meihin kirjoittajiin – tai oikeammin meidän tuotantoomme – että voitaisiin tuoda esille meidän tuotantomme heikkouksia, niitä tekstiemme elementtejä, joihin meidän pitäisi kiinnittää kirjoittajan mielestä huomiota kehittyäksemme paremmiksi.
Sellainen palvelisi niin niitä, jotka kenties ottavat meistä mallia omissa kirjoituspuuhissaan, kuin meitä kirjoittajiakin. Totta kai minä ilahdun, jos joku kehuu tekstejäni, mutta vaikka kritiikki voi tuntua kirvelevältäkin, on se äärimmäisen hyödyllistä, varsinkin jos se sisältää analyyttisiä perusteluja. Tuo mitä Marko sanoi eli mikä ylipäätään on hyvää ja miksi, sisältyisi tietysti myös aiheeseen.
Pekka Sirkiä: Minun nähdäkseni Pasin voittokulkuun vaikuttavat samat seikat kuin Sinisalon aiempina vuosina. Eli siis hyvä laatu ja tunnettuus. Ensinnäkin molemmat ovat tasaisen hyviä kirjoittajia, sekä teknisesti että tyylillisesti, mikä seikka jo yksin riittää nostamaan heidät kärkijoukkoon kilpailussa kuin kilpailussa.
Toiseksi kirjoittajan aiemmat voitot sekä ylipäätään se, että hän on esiintynyt lehtien sivuilla säännöllisesti, tekee hänet nimenä tunnetuksi lukijoille, jolloin he alkavat alitajuisesti antaa hänelle tietynlaisia "tunnettuuspisteitä". Kirjoittajan tekstit toisin sanoen sijoitetaan lähes automaattisesti kärkisijoille tai vähintään ylempään loppusarjaan, sijoitus johon tuntemattoman kirjoittajan on vaikeampi päästä ilman tätä ylimääräistä potkua.
Kun yhdistämme nämä kaksi seikkaa, syntyy tietynlainen voittokierre, joka jokaisen voiton ja maineen lisääntymisen jälkeen johtaa kirjoittajan menestymiseen yhä paremmin. Ainoa seikka, joka saattaisi jonkin verran hillitä tätä kierrettä on kirjoittajan julkaisutahdin hiipuminen. Muistoissaan äänestäjät, ainakin ne jotka muistavat hänet edellisiltä vuosilta, pitävät häntä edelleen hyvänä kirjoittajana, mistä syystä kirjoittaja saattaa kerätä hyviä sijoituksia jopa vuosien kuluttua.
Pasi Karppanen: Voisi olla myös mielenkiintoista pohtia sitä tilannetta, johon tällainen, niinkuin Pekka asian ilmaisi, "voittokierre" kirjoittajan asettaa. Eli siis viittaan tuohon mitä Pasi sanoi aiemmin kehittymisen tarpeesta ja muusta. Suomen fandom-piirit ovat tunnetusti pienet ja huippu loppujen lopuksi nopeasti saavutettu. Tuonne huipulle pääseminen ei kuitenkaan ole kirjoittajan kannalta välttämättä pelkästään positiivinen asia. Ylöspäin on aina mahdollista pyrkiä, mutta kun huippu on saavutettu, mitä sitten?
Pasin edellä mainitsemaa kolmea nimeä, Verrosta, Sinisaloa ja tätä itseään, eli siis nimiä jotka on fanien parissa nostettu enemmän tai vähemmän jalustalle, yhdistää kaikkia se, että nämä ovat lopulta jättäneet scifinovellistiikan ja alkaneet kirjoittaa "oikeita" kirjoja. No, okei, Pasin suhteen tämä ei ehkä ihan päde, mutta en ihmettelisi jos tällä olisi jo romaani työn alla. En nyt ala tässä tivata asiaa. Ensimmäinen, ja hätäisin, johtopäätös tästä joka tapauksessa olisi, että näinhän fandom tekee tavallaan itselleen karhunpalveluksen "ylipalkitsemalla" parhaita kirjoittajiaan ja siis pakottamalla nämä tilanteeseen, jossa ainoa mahdollisuus on jättää scifinovellien kirjoittaminen ja alkaa tehdä jotain muuta.
Asian näkeminen noin olisi kuitenkin aika yksisilmäistä ja koko tilanteen voisi nähdä pikemminkin eräänlaisena putkena, jonka alapäästä sisään menevät vasta aloittelevat kirjoittajat ja jonka huipulla olevat Atorox-palkitseminen ennemmin tai myöhemmin "ajaa" ulos oikeiden romaanien pariin. Eli tavallaan suomalainen scifilehtikenttä toimii tässä mielessä eräänlaisena kirjoittajakouluna, jonka tehtävä on tuottaa ammattitaitoisia scifikirjailijoita Suomen kustannustaivaalle. Tietysti tämäkin saattaa olla ylitulkintaa. Yhtä paljon kyse on epäilemättä kirjoittajien luonnollisesta kehityksestä, näiden hiouduttua ammattitaitoisiksi tekstin tuottajiksi on vain loogista siirtyä kunnianhimoisemman proosan pariin.
Sari Peltoniemi: Varmasti sf-lehdet ovat ponnahduslauta ja harrastelijoiden temmellyskenttä, mutta eiväthän ne ole pelkästään sitä. Kirjoittajalle on tietysti ikävää, jos hän ei saa ääntään laajemmin kuuluville, mutta eihän se tarkoita, että äänen laatu olisi kehno. Kyllä näistä lehdistä aina toisinaan saa lukea novelleja, jotka ansaitsisivat suuremmankin suosion ja tunnettuuden. Ne ovat niin kunnianhimoista proosaa, ettei paremmasta väliä.
Kun kirjoittaja – kevyesti tai vallan tyystin – erkanee scifistä, niin ei liene kyse siitä tai ainakaan vain siitä, että hän olisi kehittynyt etevämmäksi kirjoittajaksi. Vaan siis siitä, että hän haluaa enemmän lukijoita, kustannussopimuksen, rahaa ja mainetta.
Pekka Sirkiä: Itse pitäisin kirjoittajan jämähtämistä yksinomaan scifilehtitasolle ja alamme kirjoituskilpailuihin huonona merkkinä. Tällöin kirjoittaja ei ilmeisesti halua kehittyä edelleen, vaan tyytyy nauttimaan pienessä sammakkolammessamme uiskentelevien faniensa suosiosta. Esimerkiksi Johanna Sinisalon Finlandia-voitto sekä hänen uransa mainstreamin puolella osoittaa hänen selvästi haluavan kehittyä kirjoittajana, mistä esimerkistä nostan Johannalle hattua.
Mielestäni muidenkin alamme kilpailussa menestyneiden kirjoittajien tulisi pyrkiä myös valtavirran menestykseen. Tämä ei tarkoita, että heidän tulisi hylätä tai kieltää sf-juurensa, päinvastoin. Otan jälleen Sinisalon esille myönteisenä esimerkkinä, hän ei piilottele sf-taustaansa, vaan nostaa sen kiitettävän usein esille. Joskus tuntuu melkein siltä, että Johanna haluaisi enemmänkin vaieta viihdesaavutuksistaan.
Rohkeasti siis kirjoittajat – radio, televisio ja uusmediat janoavat kiihkeästi uusia sisältöjä ja nimiä. Tarttukaa tilaisuuteen, älkääkä jämähtäkö koko uraksenne sf-ankkalammikolle räpiköimään! Jos joku haluaa vaikuttaa pelkästään sf-alalla, ei siinäkään mitään pahaa ole. Arvostettakoon häntä sitten alamme saavutusten mukaan. Mutta jokaiselle kirjoittajalle olisi terveellistä testata edes kerran kykyjään valtavirran puolella. Siellä kun kutevat ne absoluuttisesti suurimmat, Nobel- ynnä muut vonkaleet.
Mari Saario: Minä voisin palata vielä tuohon mitä Atoroxista sanottiin. Periaatteessa kilpailuja on kahdenlaisia, niitä, joissa teosten anonymiteetti säilytetään palkitsemishetkeen ja niitä, joiden tekijät tunnetaan. En ole nähnyt tutkimuksia tai muuta siitä, aiheuttaako anonyymiteetti välttämättä objektiivisemman tuloksen. Toisaalta ihminen tekee päätöksensä aina inhimillisesti ja varmasti tiedot, mielikuvat ja suhteet tunnettuun tekijään vaikuttavat. Toisaalta kun tietää tietävänsä tekijän, näiden tunteiden suhteen osaa myös pysyä varpaillaan. Toisin kuin anonyymissä kisassa, jossa kuitenkin voidaan arvailla tekijöitä, varsinkin jos kyseessä on pienen piirin kisa.
Entäs sitten? Pitäisikö Jari Tervon voittaa Finlandia, koska hän on niin fiksu mies ja kiistatta lahjakas kirjailija? Vai onko se itserakas paskiainen saanut jo muutenkin riittävästi julkisuutta eikä varmasti saisi julkaistuksi mitään ilman isoa nimeä ja suhteita eikä häntä voi ottaa lukuun jaettaessa palkintoa todellisesta kirjallisuudesta?
Pekka Sirkiä: Kirjallisuuskritiikin pääsääntö numero yksi kuuluu: puhu tekstistä ja pää- ja sivuhenkilöistä, älä koskaan kirjoittajan henkilöstä… Maailma on täynnä lahjakkuuksia, joiden henkilökohtaiset ominaisuudet jättävät toivomisen varaa. Aivan samalla tavalla kenellä tahansa meistä tavallisista tallaajista on hyviä ja huonoja ominaisuuksia. Se, että joku Sarasvuo tunnetaan paremmin, ja hän tuntee mitä ilmeisimmin julkisuuden arvon monin verroin paremmin, ei tee hänestä sen huonompaa tai parempaa kirjoittajaa.
Mari Saario: Tai toisaalta, onnistuiko kukaan bongaamaan mistään sellaista kritiikkiä Kata Kärkkäisen kirjasta Minä ja Morrison, jossa ei olisi käytetty palstatilaa sen pohtimiseen, voiko Playboy-lemmikki osata kirjoittaa? Ja taas kääntäen, suomalaisissa pöytälaatikoissa lojuu varmasti Kärkkäisen hengentuotetta julkaisukelpoisempia romaaneja, joita A. Virtanen vain ei saa kustantajalta läpi.
Tällä tarkoitan sanoa, että mikäli tekijät tiedetään, he ihan varmasti vaikuttavat, kuten Pekka mainitsi. Ja jos puhutaan Atoroxista, niin aika kovaa kanttia olisi vaatinut pudottaa vaikkapa Missä junat kääntyvät (vuoden -98 Atorox-voittaja, toim. huom.) kärkikymmeniköstä, kun kirjoittajana on Jääskeläinen ja lisäksi valokopiosta käy vielä ilmi, että teksti on voittanut Portin kisan. Enkä siis tarkoita, etteikö kärkisija olisi kyseisellä tekstillä ansaittu, kunhan spekuloin. Kyllä nuori perusfandomisti siinä tilanteessa on valmiimpi epäilemään omaa arvostelukykyään kuin tekstin ansioita, mikäli novelli ei olisikaan kolahtanut.
Vesa Lehtinen: Yhdyn tähän kommenttiin. Sitä paitsi, se että palkintoja päätyy samoille hepuille vaikka samana vuonna ei ole mitenkään harvinaista maailmallakaan. Jos sekä kirjoittajalla että julkaisevalla taholla on takanaan jonkinlaista auktoriteettia, niin se kerää lisää ääniä samaan suuntaan.
Mari Saario: Toisaalta jossain ne Sinisalon tai Jääskeläisenkin uran alkuvaiheet ovat, minulle on kerrottu. Eli koko ajan taustalla on kuitenkin se ajatus, että "kuka tahansa" voi määrätietoisella työllä ja muutamien satojen tai tuhansien kirjoitettujen sivujen jälkeen olla seuraava. Itse harrastelevana kirjoittelijana en siis pidä ikoneita tällaisessa pienessä piirissä yksiselitteisesti pahanakaan, kyllä esikuvia on oltava. Ja toisaalta nimekkäät ja tasokkaat kirjoittajat tai kirjailijat pitävät yllä suomalaisen scifikirjoittamisen lippua, kunnes seuraava sukupolvi on hionut kyntensä valmiiksi. Mielestäni siihen hintaan voi sitten mennä vaikka muutama Atoroxkin peräkkäin samalle henkilölle.
Sitten on vielä vanha kysymys Atoroxin arvosteluperusteista. Haetaanko parasta scifinovellia vai scifinovellia, mikä ei välttämättä suinkaan ole yksi ja sama. Toki kärki on varmasti helposti erotettavissa, mutta kärjen järjestyksestä voidaan jo keskustella. Itse olin viime vuonna arvosteluraadissa ja huomasin tehtävän vaikeaksi. Paljonko antaa pisteitä ansiokkaalle novellille, joka ei kolahda, verrattuna hienosti fiilistelevään mutta kömpelöhköön. Tai entä jos loppu lässähtää mutta alku on ollut sellainen, että se on pistänyt sukat pyörimään jaloissa, mitä taas joku viilattu, hallittu ja tyylitelty teksti ei tehnyt.
Atoroxia ei arvostele ammattilaisraati, vaan otos lukijakunnasta. Vaikka mukana on myös fandomin ulkopuolisia, niin painottuuhan se selkeästi fandomiin. Ja kun raatilaiset valitaan pitkälti vapaaehtoisina, novellien lukemista tai kirjoittamista harrastavat ovat varmasti mieluusti mukana. Niinpä kilpailun tulos varmasti peilaa osaltaan fandomin arvostuksia, sekä teksteille että niiden takana oleville nimille. Onko se sitten hyvä tai paha? Ainakin säännöt ovat samat kaikille.
Pasi Karppanen: Niinpä. Yksi juttu joka tuli minulle mieleen kun Shimo puhui keinotekoisista listojen värkkäilyistä ja novellien rehellisestä paremmuusjärjestykseen asettamisesta on sellainen asia kuin esiraadin panos tuloksen muodostumiseen. Tänä vuonna olisin ehdottomasti halunnut sijoittaa omaan kärkiviisikkooni Boris Hurtan Olavi Virta -novellin (Olavi Virran paremmat vuodet, Portti 4/99, toim. huom.) mutta tämä ei käynyt päinsä siitä syystä, että koko juttu oli pudotettu esiraadin toimesta lopulliselta listalta pois.
Shimo Suntila: Minäkin pidin suuresti tuosta Hurtan novellista, mutta esiraadissa käytiin keskustelua sen scifistisyydestä. Tokihan vaihtoehtohistoriatkin ovat scifiä, mutta nähtiin, että viitteet olivat vähäisiä. En voi väittää olleeni lopuksi eri mieltä, eli olen yhtä "syyllinen" kuin muutkin. Ajattelimme, että annamme muun fandomin päättää onko se riittävän scifi otettavaksi mukaan listaan vai ei. Tämä oli virhe. Ei pidä luottaa muiden aktiivisuuteen tai ainakaan jättää mitään tärkeää sen varaan. Se on nähty jo moneen kertaan.
Aiemminhan Atorox-lista oli muodostettu siten, että kaikki innokkaat ovat voineet ehdottaa novelleja listalle, ja kaikki kolme tai enemmän ehdotusta saaneet on otettu mukaan. Vuonna 1996 tämä petti, koska fandomista oli tullut saamatonta ja vain pari-kolme viitsi ehdokaslistansa lähettää. Lopulta listalle piti ottaa kaikki, jotka olivat saaneet vähintään kaksi ehdotusta. Tämän jälkeen systeemiä muutettiin siten, että erikseen muodostettu esiraati luki läpi aivan kaikki kotimaiset sf-novellit ja päätti alustavan listan, johon fandom sitten saattoi ehdottaa lisäyksiään. Jälkikäteen ajatellen hivenen epäonnistunut idea, sillä mikäs sen saamattomuuden fandomista pois muka olisi imenyt. Jos ehdokaslistojenkaan teko ei kiinnostanut, miksi sitä energiaa löytyisi silloin, kun jokin porukka jo tekee samaa duunia?
No, vuonna 2000 sentään saimme palautetta, tosin yhtä lukuunottamatta palaute tuli lehtien päätoimittajilta tyyliin "voisitte laittaa mun lehdessä olleen novellin listalle.". Nikkonen ei kysellyt Portin novellien perään, eikä sitten kukaan muukaan, pyynnöstä huolimatta, joten lista oli sitten lopulta mitä oli, ja Hurtan novelli jäi pois. Jälkikäteen saatu palaute onkin koskenut sitten vain Porttia ja tarkemmin sanottuna vain tätä Hurtan novellia, joten muutoin esiraadin työhön oltiin ilmeisesti tyytyväisiä. Mitä ilmeisimmin Hurtan novelli olisi ansainnut olla mukana, koska Pasi on nyt toinen, joka jälkikäteen asiaa kyselee. Siltä pohjalta voidaan katsoa esiraadin tehneen virhearvion listaa kootessaan. Tosin se ratkaiseva virhe oli ajatella, että vaikka esiraati ei tekisikään täydellistä työtä, niin muut paikkaisivat. Muut eivät paikanneet, riittävästi.
Sari Peltoniemi: Minusta Atoroxin kanssa on niin, että kun kyse kuitenkin on sf-novellikilpailusta, niin jotenkin täytyisi kyetä tekemään ero sf-novellin ja tavallisen novellin välille. Periaatteessa se on niin helppoa, ettei siitä ole tarpeen edes keskustella. Mutta jos Hurtankin novelli on rajatapaus, niin sitten voisi jo tosissaan kysyä, että miten se spekulatiivisuuden määrä oikein mitataan. Se ei siis riitä, että novelli on julkaistu Portissa. – Tarkoitukseni ei ole nälviä esiraatia tai asettaa heidän ratkaisuaan kyseenalaiseksi. Kunhan kyselen, vaikka sitten vain retorisesti ja vastaisuuden varalle.
Pekka Sirkiä: Scifin ja fantasian erottaminen valtavirtakirjallisuudesta on joskus vaikeaa. Kyse on pohjimmiltaan erotteluja tekevän henkilön genretajusta, tekstin sisältämistä perusoletuksista, jotka hän tunnistaa yleisesti sf-tekstiin kuuluviksi ja jotka kertovat, mikä teksti kuuluu genreen, mikä ei. Tähän ongelmaan ei ole mitään patenttiratkaisua, kukin tajuaa tekstit hieman eri tavalla oman henkilö- ja lukuhistoriansa valossa. On kuitenkin syytä pohtia, kuinka laajalti valtavirran konventioita sallitaan ja kuinka vähän sf-perinteitä. Missä alkaa valtavirran alue ja sf:n alue loppuu sekä päinvastoin?
Marko Kivelä: Jos minulta kysytään niin tuo Hurtan novellin tapaus osoitti nimenomaan sen, että esiraadilla on kuin onkin merkitystä. Esiraati ei siis ole pelkkä automaatti, joka ottaa mukaan jokaisen vähääkään suuremman nimen tekstit ja vielä ne kaikki jotka kenties saattavat kiinnostaa jotakuta. Ottamatta kantaa itse Hurtan novelliin, on pirun hyvä, että esiraati tiputtaa jatkosta pelkästään kelvollisina pitämiään tekstejä.
Itse asiassa raati saisi olla vielä tiukempikin ja olisi suorastaan hyvä, jos vuosittain kiukuteltaisiin siitä, ettei oma suosikki päässyt edes lopulliseen äänestykseen. Yksi ulkopuolinen täydennysehdotus ei saisi missään tapauksessa riittää novellin mukaanottoon, vaan vaadittaisiin useampia puoltoja. Ihannetilanne olisi tietenkin se, että kirjoittajat voisivat tuntea, että jo Atorox-listalle pääseminen on saavutus, eikä suinkaan itsestäänselvyys.
Pasi Karppanen: En ole aivan varma ymmärsinkö tuon logiikkaa, mutta periaatteessa olen samaa mieltä tuossa, mitä Marko sanoi viimeksi. Jos Atoroxia pitäisi johonkin suuntaan muokata, niin nimenomaan siihen, että finalistilistalle pääsy olisi kirjoittajalle jo saavutus. Eli jos vertaa tätä meidän systeemiä siihen mikä löytyy USA:sta, niin siellähän palkinto, joka lähinnä vastaa Atoroxia, on paikallisen tieteiskirjoittajien yhdistyksen SFWA:n jakama Nebula. USA:laisissa kustannusympyröissä juuri Nebula on se iso juttu, jolla toisaalta SFWA tuo itseään julki, toisaalta kirjakustantajat ja scifilehdet loistavat "onnitellessaan" sivun kokoisilla mainoksilla kunakin vuonna finalistien joukkoon päässeitä romaanejaan tai novellejaan.
Olisi hieno homma, jos meilläkin päästäisiin jossain vaiheessa samaan. Kokonaan oma kysymyksensä on tietysti se, millä tavalla tämä saataisiin aikaan. Paluu menettelyyn, jossa finalistit määräytyivät koko fandomin äänestysten perusteella olisi tässä mielessä järkevin vaihtoehto, vaikka siihen ei ikävä kyllä taidakaan olla edellytyksiä. No, minä olen luultavasti väärä henkilö sanomaan tästä asiasta mitään. Minä nimittäin joudun – tai saan, ihan miten vaan, lukea kaikki lehdissä julkaistut jutut joka tapauksessa... (Puhuja on toinen Kosmisen Colosseumin vakioarvostelijoista, toim. huom.)
Shimo Suntila: Hyvähän se olisi, jos esiraadista voitaisiin luopua ja ehdokasasettelu voitaisiin jättää arvostelevan yleisön huoleksi. Ja ehkä jonakin vuonna sitä voidaan taas yrittääkin.
Anne Leinonen: Minulle on jäänyt hämäräksi, miten Atoroxiin pääsee osallistumaan äänestäjänä. Ei kai mitenkään, kun ei kuulu mihinkään alueelliseen sf-seuraan? Millä perusteella valitaan esiraati ja varsinaiset äänestäjät? Onko äänestäjä aina asiantuntija vaiko lukija? Mikä tekee asiantuntijasta asiantuntijan? Ovatko asiantuntijat asiantuntijoita scifin tuntijoina, kirjoittajina, kriitikoina vai lukijoina? Miten se vaikuttaa äänestyksen uskottavuuteen?
Shimo Suntila: Tähän vastaaminen kuuluu kai minulle. En tiedä ymmärsinkö oikein, mutta kaipa äänestäjä on lukija. Paitsi ne äänestäjät, jotka ovat myös asiantuntijoita. Esiraati on näinä kolmena esiraativuotena valittu TSFS:n hallituksen joukoista. Esiraadin on helppo kokoontua ja eipä muilla tahoilla tuntunut sitä kiinnostusta löytyvän, siksi esiraatisysteemiin mentiinkin. No, nyt kun STk:ssakin puhaltavat uudet aurinkotuulet, on meillä toinenkin kiinnostunut taho. Mutta mitä äänestykseen muuten tulee, niin jokainen sf-seura voi nimetä maksimissaan viisi raatilaista. Sen lisäksi ollaan otettu maksimissaan kymmenen "ulkopuolista". Tähän mennessä tuo kymmenen katto on riittänyt. Kuuluminen sf-seuran sisäpiiriin ei siis ole edellytys. Ja tämäkin on vain nykykäytäntö. Kun tarpeet muuttuvat, muutetaan myös käytäntöä.
Anne Leinonen: Tarkoitin lähinnä sitä, onko joukossa myös ns. tieteentekijöitä, esimerkiksi joku proffa, scifikirjallisuuden asiantuntijoita, kirjallisuuden asiantuntijoita, kriitikoita tai muita vaikuttajia. Lukijatkin ovat myös asiantuntijoita, omalla tavallaan, lukijoina. Onko sillä väliä, onko kyseessä "lukijaäänestys" kuten Portissa on, vai pitäisikö Atoroxin olla selkeästi asiantuntijaäänestys? Kumpaa se nyt on teidän mielestänne?
Shimo Suntila: Tuollaisia asiantuntijoita ei raadeissa taida paljoa olla, jos lainkaan, riippuu ihan vuodesta. Portin lukijaäänestys on sikäli rajoittunut, että Portin lukijoista ainakin osa lukee vain Porttia ja ei ole mitään mekanismia, joka pakottaisi tutustumaan muiden lehtien novelleihin ennen äänestystä. Tämä perustuu siihen, että eikös Portti-äänestyksessäkin haeta parasta novellia ylipäänsä eikä vain Portin sivuilta? Atorox on fandomin äänestys, ovat raatilaiset sitten "vain" tavallisia lukijoita tahi sitten sf:n vanhoja kehäkettuja. Jokaiselle raatilaiselle toimitetaan kopiot niistä novelleista, jotka heiltä puuttuvat, joten jokaisella on aito mahdollisuus lukea joka ikinen listalla oleva novelli. Edelleenkään ketään ei voida pakottaa, mutta mahdollisuus suodaan.
Pasi Karppanen: Kun minä edellä vertasin Atoroxia Nebulaan olin tietysti siinä mielessä väärässä, että Nebula on nimenomaan ammattilaisten jakama palkinto, Hugo fanipalkinto ja tämä meidän Atoroximme, huolimatta siitä mitä Shimo juuri sanoi, vähän kumpaakin. Puhdasta fanipalkintoa Suomessa edustanee nimenomaan tuo Shimon mainitsema Portti-kilpailu, jonka lähin USA:lainen vastine taitaa olla Locus-lehden lukijaäänestys. Locushan on jenkeissä aivan oikeasti arvostettu palkinto, jota siis ei todellakaan Portin äänestyksestä voi sanoa. Sinänsä sääli, että Portin äänestys on päästetty näivettymään noinkin pahasti. Pienellä yrityksellä siitä olisi hyvinkin voinut saada Atoroxin tasoisen jutun.
Tämä liittyy myös tuohon mitä Anne sanoi aiemmin. Sen "ammattimaisempaa" valitsijakuntaa kuin mitä Atorox-raadit ovat tähän saakka olleet, ei Suomen maasta nimittäin löydy. Eli siis vaikka meillä nyt on alettukin tutkia scifiä ihan yliopistotasolla niin silti suurin osa tutkimuksesta, niinkuin olen ymmärtänyt, keskittyy nimenomaan alan ulko- eikä kotimaiseen tuotantoon ja sittenkin puhutaan nimenomaan tutkimuksesta. Ammattilaisia siinä mielessä kuin se tässä yhteydessä ymmärretään eli siis scifiä työkseen kirjoittavia ja siitä leipänsä saavia kirjailijoita Suomessa kun ei yksinkertaisesti ole. Eli siinä mielessä pitäisin meitä "kehäkettuja" yhtä laillisena auktoriteettina kuin mitä tahansa muutakin kokoonpanoa. Sinänsä kyllä ihan mielenkiintoinen kysymys pohtia, olisiko meille muodostunut samanlaisia kestopalkittuja nimiä, jos Atoroxin olisikin kaikki nämä vuodet jakanut kotimaisten ammattiscifikirjailijoiden monikymmenpäinen raati?
Pasi Jääskeläinen: Jos maassamme tosiaankin olisi kotimaisia ammattiscifikirjailijoita, olisi kotimaisen scifin taso samalla korkeampi. Nythän aika suuri osa lehdissä julkaistuista novelleista on jossain määrin harrastelijamaisia, ainakin kirjallisuudellisesti ottaen. Eli lahjoja riittää, ja ideoitakin, mutta tietty ammattilaismaisuus, eli otteen varmuus, usein on vähissä. Eli julkaistaan jossain määrin keskeneräisiä juttuja, joista olisi työstämällä saanut huomattavasti parempia. Suomalaisen scifin alkuaikoinahan ongelma oli juuri siinä, että harvat vaivautuivat näkemään vaivaa juttujensa eteen. Pelkkä novellin kirjoittaminen oli kova juttu, itseltä ei vaadittu tarpeeksi. Joskus kuulee, kuinka joku on kirjoittanut novellin parissa illassa. Jos sellaisella vauhdilla saa aikaiseksi hyvän novellin, niin bravo. Mutta kuinka hyviä juttuja syntyisikään, jos sama henkilö käyttäisi niiden hiomiseen ja suunnitteluun pari viikkoa? Tai pari kuukautta?
Pasi Karppanen: Vastaavia juttuja kuulee kyllä jenkkikirjailijoidenkin suusta. Kuinka joku hyvä idea pälkähti päähän päivällisellä ja kuinka kirjoittaja kirjoitti sen seuraavana yönä, teki aamulla muutaman korjauksen ja lähetti suoraa päätä scifilehden toimittajalle ja sai novellilla Hugon. No, ehkä tuollainen on mahdollista ammattimaiselle tekstintuottajalle, mutta yhtä paljon jutuissa haiskahtaa omakehu. Mutta joka tapauksessa, siinä olen samaa mieltä, että hyvää novellia ei kahdessa illassa kirjoiteta.
Anne Leinonen: Kun äänestetään novellien paremmuudesta, pitäisi huomioida ainakin seuraavat seikat: kaunokirjalliset ansiot, idea, kerrontatapa ja suhde kaunokirjalliseen- sekä genreperinteeseen. Joskus tuntuu, että genren sisällä painotetaan liikaakin ideaa ja kaunokirjalliset eli rakenteelliset ja tyylilliset lapsukset vain yksinkertaisesti unohdetaan. Hahmotan genrenovellitkin arkiproosan sääntöjen mukaisesti, ja siksi tuntuu todella hankalalta kirjoittaa sujuvaa proosaa, jossa on vielä jokin järjellinen scifi-idea.
Marko Kivelä: Kumma juttu, mutta tosiaankin aika moni teistä on puhunut Atoroxista scifi-palkintona. Pasi puhui scifinovellistiikan tasosta, Mari siitä, haetaanko parasta scifinovellia vai scifinovellia ja Anne scifikirjallisuuden asiantuntijoista. Luulin nimittäin, että fantasiakin kuuluu katraaseen. Jos nuo freudilaiset lipsahduksenne Atorox-arvoja pähkäillessänne pitävät paikkansa, voimme olettaa, että suuri osa Atorox-raateihin osallistuvista ei miellä fantasiatekstejä lainkaan kilpailuun kuuluviksi. En toki väitä, että viime vuosien fantasiatarjonnassa olisi voittajaehdokkaita ollutkaan, mutta onko fantasianovellin edes mahdollista voittaa Atoroxia? Niinhän ei ole tainnut käydä kertaakaan?
Shimo Suntila: Atoroxin www-sivulla asia ilmaistaan selvästi. Tässä suora lainaus. "...myönnetään vuosittain edellisen vuoden parhaalle ensimmäistä kertaa julkaistulle kotimaiselle science fiction- tai fantasianovellille." Syy miksi yleensä puhutaan vain scifinovelleista on, että vie liian paljon tilaa kirjoittaa aina scifi- ja fantasianovellit. Eli helpommalla pääsee kun kirjoittaa scifinovellit. Sanaa fantasia ei minusta siis tarvitse toistaa aina, sillä se "kuuluu" sinne muutenkin. Muutoinhan jokainen sf-pulju saisi muuttaa nimensä kaupunkinsa scifi- ja fantasiaseuraksi.
Anne Leinonen: Olen samaa mieltä. Minun kielenkäytössäni scifi sisältää spekulatiivisen fiktion ja fantasian, mystisen reaaliproosan, artopaasilinnamaisen huumorin ja niin edelleen. Väitän itsekin kirjoittavani scifiä, vaikka enhän minä oikeastaan mitään scifiä kirjoita. Ehkä pitäisi opetella käyttämään oikeita termejä, koska niitä voi tulkita väärin.
Taitaa fantasia Portissakin jäädä helposti alakynteen. Mutta lohdutuksen sanana sanottakoon, että fantasiaa on helpompi saada läpi kustantamoissa kuin scifiä. Ovathan monet tunnetut kirjailijat kirjoittaneet fantasiakirjoja, kuten esimerkiksi Asko Martinheimo. Eri juttu taas on, onko sellaisia resursseja, että fantasialle voitaisiin järjestää oma kisansa. Kuka tai mikä taho siitä huolehtisi? Mutta olisipa se ainakin uudistus, jos uudistuksia kaivataan.
Pekka Sirkiä: Niin ne ajat muuttuvat. Vielä 50-luvulla monelle fantasian kirjoittajalle sanottiin, että muuta juttusi scifiksi, niin se myy paremmin…
Marko Kivelä: Itse asiassa fantasian julkaisukynnyksen mataluus kustantamoissa on saman ongelman toinen puoli. Ehkä tämä on joidenkin mielestä hyvä asia, mutta minua se ärsyttää suhteellisen pahasti. Useimmat viime vuosina julkaistut kotimaiset fantasiakirjat olisivat saaneet jäädä laatikoiden pohjalle ja se olisi ollut vain hyväksi alalle. Kustantamoiden julkaisukynnyksen mataluus joka tapauksessa antaa aivan samaa viestiä kuin Atorox-palkinto, fantasia on heikkolaatuista kökköä, mutta jostain syystä paremmasta tietämättömät esiteinit ostavat sitä. Itse kirjoittajana moinen asenne, osin jopa todellisuus ärsyttää, sillä loppujen lopuksi yritän tehdä hyvää fantasiaa jonka pitäisi olla arvioitavissa aivan samoilla kriteereillä kuin muutakin kirjallisuutta.
Mutta tuosta mitä Anne sanoi omasta palkinnosta fantasialle olen eri mieltä. Fantasialle ei mielestäni pidä järjestää omaa kisaansa. Yksi genren palkinto on aivan kylliksi, eikä fantasiaa pidä ghettouttaa enää enempää. Sen sijaan jokaisen Atorox-raateihin osallistuvan tulisi hieman miettiä millä perusteilla he tekstejä arvioivat. Uskoakseni jo se, että raatilaiset hieman miettisivät motiivejaan parantaisi potentiaalisen hyvän fantasian asemaa. Samoin kun se parantaisi jossain määrin myös muiden kuin niinsanottujen isojen nimien tekstien asemaa.
Anne Leinonen: En itse asiassa tarkoittanut sitä, että fantasialla olisi alhainen julkaisukynnys ja scifillä ei. Kysymys on kustannuspolitiikasta eli siitä mitä kustannustoimittajat arvelevat yleisön, toisin sanoen ostajien haluavan, toisaalta taas kustannustoimittajien henkilökohtaisista mieltymyksistä. Jos joku Finlandia-kirjailija alkaisi kirjoittaa yllättäen fantasiaa, se olisi ainakin kaunokirjallisesti laadukasta. Ja miksei myös idealtaan.
Kustannuskynnys ei ole koskaan matala, eikä yksi tai kaksi kehnohkoa suomalaista fantasiakirjaa leimaa koko fantasiakustannuspolitiikkaa. Usein Suomessa julkaistut fantasiakirjat ovat nuortenkirjoja, ja niitä pitää arvottaa hieman eri näkövinkkelistä kuin aikuisille suunnattua kirjallisuutta.
Pasi Karppanen: Tuosta mitä Anne sanoi Finlandia-kirjailijoista ja genrekirjallisuuden tason paranemisesta voi kyllä voi olla montaa mieltä. Tällä siis tarkoitan sitä, että jos joku valtavirtakirjailija päättäisi äkkiä alkaa "kirjoittaa scifiä", taikka yhtä hyvin fantasiaa, voisivat tulokset olla aika kamalat...
Mutta vielä siitä mitä Marko sanoi tuossa aiemmin. Periaatteessahan tämä scifiä-vaiko-fantasiaa on ikuisuuskysymys ja voisin jopa syyttää Markon kommenttia pilkunniistämiseksi, jos en tietäisi tämän olevan kirjoittajana asialla aivan tosissaan. Vaikka sanalla scifi tosiaan on tätä nykyä fandom-piireissä tällainen yleistermin asema, johtaa sen käyttö useammin kuin vain harvoin väärinymmärryksiin.
Tämänhän on jokainen varmaan saanut kokea, kun on yrittänyt selitellä tutuille ja sukulaisilleen mitä scifillä oikeastaan tarkoittaa. Tätä nykyähän ilmaus on ainakin Suomen fandomissa tietynlainen yleistermi, jonka alle sopii kaikenlainen oudompi kirjallisuus. Itse olen aina kun mahdollista yrittänyt käyttää ilmausta spekulatiivinen fiktio, mutta tuolla sanalla on hieman akateeminen kaiku, minkä lisäksi puolet alan harrastajistakaan ei välttämättä tällöin tajua mistä on kyse.
Toisaalta myös voisi hyvin esittää kysymyksen noiden tätä nykyä julkaistavien ja palkittavien "scifinovellien" scifimäisyydestä ja siitä, tarkoittaako Marko rummuttamallaan fantasialla niinsanottua geneeristä fantasiaa eli tätä tuttua pseudokeskiaikaista maailmaa ritareineen ja haltioineen. Jos linja nimittäin vedetään akselilla scifi ja fantasia niin yllättävänkin moni tämän vuotiseen Atorox top kymppiin päässeistä novelleista oli enemmän fantasiaa kuin scifiä.
Hurtan Haudattomat ja Kivilahden Ménage à trois ovat enemmänkin kauhua, joka siis on perusluonteeltaan enemmän fantasiaa kuin scifiä ja Salinin Yön kynttilät laskisin tyylipuhtaaksi fantasiaksi. Voittaneessa jutussa on näitä ajantutkimuslaitoksia ja muuta, mutta ennemmin kuin scifiksi lukisin tuonkin jutun jonkinlaiseksi maagiseksi realismiksi. Kakkoseksi tullut On Murmaa kaatunut puolestaan täyttää kaikki tyylipuhtaan geneerisen fantasiatarinan tunnusmerkit. Eli minusta väite, ettei fantasia menestyisi Atoroxissa on kyllä aika lailla tuulesta temmattu.
Shimo Suntila: Minä lisäisin tuohon, että Portin kisan vuonna 1998 voitti Laura Vaasjoen Bhéan Sidhe ja se kyllä oli enempi fantasiaa kuin scifiä paholaismaisine hevosineen.
Pasi Karppanen: Sinänsä kysymys siitä, määräävätkö Atorox-raadeissa istuvien äänestäjien valmiit arvotukset näiden käyttäytymistä on aiheellinen. Onko geneerisellä fantasialla lohikäärmeineen ja velhoineen niin huono kaiku että äänestäjä automaattisesti jättää sen pois listaltaan? Viime vuonna julkaistujen juttujen joukossa oli mielestäni parikin fantasiaksi, jopa geneeriseksi sellaiseksi, luettavaa juttua jotka olisivat ansainneet päästä mukaan edes kärkikymmenikköön.
Shimo Suntila: En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta äänestän mieluusti lohikäärmenovellia, jos se vain on hyvä, ja raakkaan pois avaruusnovellin, suosikkimiljööni, jos se on huono.
Marko Kivelä: No joo. Kun narisin siitä fantasiasanan puuttumisesta, en kritisoinut niinkään scifin käyttämistä yleisterminä, vaan sitä, että hyvän Atorox-novellin tunnuspiirteitä lähdettiin hakemaan liikaa scifinovellien kriteerien mukaisesti, pahimpina scifi-idean nosto yhdeksi arvostelukriteeriksi. Ongelma tuossa keskustelussa oli jossain määrin se, että hyvää novellia oltiin yhdistämässä scifi-termiin, jolloin unohdettiin että fantasia toimii monessa suhteessa erilaisten kriteerien puitteissa.
Esiraati ei nähdäkseni ole milloinkaan erityisesti sorsinut mitään tyylisuuntaa, mutta sen sijaan fantasiaa edustavien voittajanovellien puuttuminen mietityttää. Ja tarkoitin edellä tosiaankin perinteistä fantasiaa, sillä katson esimerkiksi joidenkin Jääskeläisen novellien edustavan jotain maagisen realismin tyylistä suuntausta. Ja totuuden nimissä kyseinen tyyli on vielä kauempana fantasiasta kuin scifistä.
Pasi Karppanen: Varsin mielenkiintoinen näkökanta. Periaatteessahan tätä genrerajoista väittelyä voisi jatkaa loputtomiin. Shimo sanoi aiemmin, että syy Hurtan Olavi Virta-novellin putoamiselle finalistilistalta oli sen scifiluonteen marginaalisuus eli siis se, oliko tuon jutun vaihtoehtohistoriamaisuus kylliksi tekemään siitä scifiä. Toisaalta saman voisi totuuden nimissä esittää voittaneesta jutustakin. Mikä toisin sanoen on tuossa kirjastonhoitaja-novellissa se piirre, joka tekee siitä scifiä? Mutta jos Pasin jutut eivät ole scifiä, niin mitä sitten? Ottaisin melkein tässä vaiheessa vertailukohdaksi Kurt Vonnegutin. Kaikki myöntävät, ettei Vonnegutkaan varsinaisesti mitään scifiä ole, vaan jotakin scifin ja valtavirran reuna-alueilla uiskentelevan absurdiikan ja mustan huumorin väliltä, mutta yhtäkaikki jotain, jota scifinkin kuluttaja mielellään lukee. Juuri Pasin juttujen kohdalla termi spekulatiivinen fiktio on enemmän kuin paikallaan.
Yhtä vaikeaa on rajanveto silloinkin kun on kyse fantasiasta, rajasi määritelmän kuten Marko, eli siis tähän niinsanottuun "perinteiseen fantasiaan" tai ei. Yksi fantasian määritelmä on, että sen maailmankuvassa on jotain yliluonnollista, jota ei pyritä edes selittämään luonnontieteellä ja että tuo yliluonnollinen elementti on olennaisena osana tarinaa. Kuitenkin esimerkiksi Vinnin Unikuningas ei kaiken totuuden nimessä olisi tarvinnut mukana olleita fantasiamaisuuksiaan toimiakseen tarinana. Toisaalta mainitsemani Vainosen Peluri, joka ei siis esiraadin seulaa läpäissyt, ei olisi tarvinnut muuta kuin yhden velhon katselemaan linnan ikkunasta ja siitä olisi tullut fantasiaa.
Ja jos pieni kärjistäminen sallitaan, minusta on hieman takaperoista ensin rajata "fantasia" tarkoittamaan keskiaikafantasiaa, missä pitää olla hevosia ja ritareita ja velhoja niin edelleen ja tämän jälkeen alkaa kritisoida sitä, ettei nämä kyseiset tunnusmerkit täyttävää kirjallisuudenalaa arvosteta tarpeeksi. Laajimmin ymmärrettynä fantasia sisältää scifinkin ja vaikkei noin pitkälle menisikään, on fantasia rikas kerrontamuotojen kirjo, jota ei saisi rajata johonkin tiettyyn tarkasti määriteltyyn lokeroon. Eli kyse on minusta vähän samasta kuin jos kyberpunkkijuttujen, kovan scifin tai vaikka vampyyrikauhun ystävät alkaisivat äkkiä kritisoida sitä, ettei "heidän genreään" arvosteta tarpeeksi.
Pekka Sirkiä: Fantasian lukijoiden soisin tarttuvan esimerkiksi Mihail Bulgakovin teokseen Saatana saapuu Moskovaan. Vonnegut on myös hyvä esimerkki kirjoittajasta, jonka ominaislaatu on tasapainoilla valtavirran ja jonkin genren välimaastossa. Siellä on jopa melkoisesti tilaa, kuten Sinisalon Finlandia-voitto selvästi osoitti. Mielestäni ihmiset kaipaavat nykyisin jo enemmän kuin pelkän miljöö- ja arkirealismin kuvausta. Sellainen populaari tieteis- ja fantasiakirjallisuus, jossa alamme konventioita ja kynnyksiä on lievennetty ja madallettu, käy aivan varmasti yhä paremmin kaupaksi tulevaisuudessa.
Pasi Jääskeläinen: Minä palaisin vielä siihen mitä aiemmin sanottiin scifi-ideasta novellien arvostelukriteerinä. Idea on idea, mutta idea ei ole koskaan mikään irrallinen osanen, jota voitaisiin tarkastella tekstistä erillisenä kappaleena. Hyvä teksti antaa ajattelemisen aihetta, sanoo jotakin kirjallisena kokonaisuutena. Oli sitten kysymys scifistä, fantasiasta tai arkirealismista. Esimerkiksi James Patrick Kellyn Näin ajattelee dinosaurus on hyvä scifinovelli ja hyvää kirjallisuutta – se panee ajattelemaan! Siinä on hyvä scifi-idea, mutta se on vain osa tarinan rekvisiittaa ja tulkittavissa symboliksi. Minua ahdistaa scifin määritelmä, joka löytyy vieläkin monista hakuteoksista: "Scifi on kirjallisuutta, joka spekuloi tulevaisuuden teknisillä keksinnöillä." Eli tässähän puhutaan Star Trek sädepyssyscifistä!
Kirjallisesti laadukas scifi toki käyttää rekvisiittana tulevaisuuden teknisiä keksintöjäkin, mutta se puhuu itse asiassa nykyajasta ja nykyihmisen sosiaalisesta, kulttuurisesta tai psykologisesta olemuksesta, kuten kaikki hyvä kirjallisuus. Ehkä fantasiassa on turhan helppo toistaa konventioita, tehdä rekvisiitasta sisältöä. Kuten kehnossa scifissäkin tietysti tehdään. Ehkä tämä on syy siihen, että fantasiaa katsotaan vähän kieroon. Mutta hyvä fantasiahan on hyvää kirjallisuutta – esimerkkinä vaikkapa Philip Pullmanin tuotanto, joka herättää ajatuksia muun muassa kirkollisten instituutioiden luonteesta.
Vesa Lehtinen: Tuosta sädepyssyscifi-heitosta ainakin joku Ben Bova ja Analog-lehti olisivat aika paljon eri mieltä. Teknofiilinen kapinescifi on aika kaukana avaruusoopperasta. Mutta määritelmä on rajoittava, koska kysymys ei välttämättä tarvitse olla tekniikasta. Toinen määritelmä, josta itse pidän, on mitäjossaus – eli siis mitä tapahtuisi jos… mitä tahansa. Siihen mahtuu sitten vaikka ESP-fantasia ja vaihtoehtohistoriat.
Pekka Sirkiä: Itse olen julkisesti useampaankin otteeseen kannattanut hyvien ideoiden palkitsemista keskinkertaisten tekstien sijasta. Kyse on tietysti provokaatiosta, mutta myös puolittain vakavasti otettavasta ajatuksesta. Minusta itsestäni nimittäin on äärimmäisen pitkästyttävää lukea loputtomia jaaritteluja tai tieteellistä raportointia, jota sen kirjoittaja kutsuu tieteisnovelliksi... Mieluummin lukisin vähän huonommin kirjoitettuja, siis kirjalliselta tyyliltään kömpelöitäkin tekstejä, joissa olisi nerokkaita tai edes hyviä ideoita. Toisin sanoen arvostan enemmän sellaista tekstiä, jossa on hyvä idea ja huono tyyli kuin sellaista, jossa on hyvä tyyli, mutta huonot ideat – tai ei ideoita ollenkaan.
Tieteiskirjallisuuden historiallisten konventioiden ja arvostusten suhteen täytyy myös muistaa, että esimerkin voima on se, joka jyllää edelleen myös scifissä ja aivopesee usein pari seuraavaakin sukupolvea. Toisin sanoen, jos joku keksii hyvän scifi-idean, niin sitä jäljitellään vuosikaudet. Loppujen lopuksi se kuluu loppuun tai muotoutuu uuden muodin mukaan. Olen kirjoittanut tästä sf- ja muun kulttuurin muotojen siirtymisestä aiemminkin, ja kirjoitan varmaan niin kauan kuin henki pihisee. Toisin sanoen, historia puhuu kauttamme, halusimmepa me sitä tai emme.
Pasi Karppanen: Minä jäin myös pohtimaan tuota mitä Marko sanoi fantasiasta ja ideoiden vähäisemmästä merkityksestä siinä kuin scifissä. On jännä, että nimenomaan fantasia tuntuu nykyään jääneen konventioiden vangiksi. Pikemminkin olisi voinut luulla, että tämä vaara olisi ollut luonnontieteen pelisääntöihin perustuvalla scifillä, eikä siis fantasialla, jota eivät sido muut kuin omat lakinsa. Mainittua fantasian kaavoihin kangistumistahan esimerkiksi Neil Gaiman on useampaankin otteeseen kritisoinut. Tätä sekä sitä, että ideoiden käyttö tuntuu loistavan nykyisestä massafantasiasta poissaolollaan.
Tällä hetkellä scifi tuntuu nimenomaan perustavan käyttövoimansa ideoille, kun taas fantasia, kuten Marko sanoi, pelaa toisilla pelisäännöillä. Tällä en siis tarkoita yleistää, vaan sanon tämän ainoastaan luonnehdintana. Hyviä ja huonoja esimerkkejä löytyy kummastakin genrestä. Toisaalta taas voisi ajatella jotain Ursula K. LeGuinia, jonka tekstit ideoiden käytön tasolla toimivat nimenomaan kuten scifi, mutta jotka ulkoisilta puitteiltaan täyttävät kaikki fantasian tunnusmerkit. Tämä kaikki liittyy osaltaan siihen, miten fantasiaa ja scifiä nykyisin arvostetaan, seikka johon Pasikin edellä viittasi.
Mari Saario: Minä voisin sanoa fantasian ja scifin suhteesta omasta puolestani sen, että ainakaan minulle ei tuota mitään ongelmia lukea fantasiaa, kirjoittaa sitä ja tarpeen tulen arvostellakin täysin scifin kanssa samanarvoisena. Vaikka myönnäkin käyttäneeni diskriminoivaa ilmausta "scifinovellia vai scifinovellia", se johtuu siitä, että mukava termi puuttuu ja on niin mahdottoman hankalaa aina uskollisesti kirjoittaa mukaan "ja fantasia". Puhekielessäni käytän kaikenlaisesta scifi- ynnä fantsutouhusta, -kirjoista ja niin edelleen epäkunnioittavaa ilmausta hörhö eli: "hörhökirjallisuus" tai: "kirjoittelin tuossa taas yhtä hörhötekstiä". Tällä tarkoittanen tuota toisinaan kaupattua spekulatiivista fiktiota, mutta sekään ei ole mikään järin notkea termi käyttää.
En kummemmin provosoidu, mutta ärähdän varmuuden vuoksi, että hyvänen aika fantasiaa ei saa pudottaa pois Atoroxista saati sitten ryhtyä esimerkiksi jakamaan tekstejä sarjoihin. Muuten olemme keskellä määritelmien syvää suota, sillä mikä sitten on scifiä. Pitääkö sen olla tulevaisuudessa ja sisältää avaruustouhuja? Onko historialla spekulointi science fictionia, historiakin kun lienee tiede, vai fantasiaa? No, eipä kai ehdotus fantasian tiputtamisesta kauhean tosissaan ole tehtykään.
Siitä olen ehdottomasti samaa mieltä, että fantasia pitäisi muistaa mainita ainakin virallisissa yhteyksissä. Vaikka moni käyttää sanaa "scifi" varmasti kattamaan myös fantsun, moni ymmärtää sen väärin, varsinkin jos on taipuvainen halveksimaan miekkaa ja magiaa avaruusoopperan tai hard core -rytistelyn rinnalla. Spekulatiivinen fiktio olisi hyvä, mutta ei taivu käyttöön, siitä pitäisi muokata "scifin" ja "fantsun" kaltainen lempinimi. Spekkis? Spefi?
Vesa Lehtinen: No, jotkut Jääskeläisen jutut voi laskea science fictionin puolelle vain jos "hyväksyttävien tieteiden" joukkoon lasketaan kirjallisuustiede…Muuten on periaatteessa samantekevää mille puolelle ne kuuluvat.
Pasi Karppanen: Hm, spekkis kuulostaa lähinnä lauta- tai pallopelin nimeltä, mutta ilmaisua spefi voisin minäkin alkaa käyttää. Toinen asia onkin sitten, kuinka kauan tuon ilmaisun lanseeraamiseen ja uppoamiseen toisaalta valtavirran edustajiin, toisaalta faneihin menisi.
Pasi Jääskeläinen: Minusta pitäisi päästä siihen ajatukseen, että arkirealismin erottaa scifistä jatkumo, ei mikään selvä raja-aita. Jotkut tarinat vain sijoittuvat nykyaikaan, jotkut menneisyyteen ja jotkut tulevaisuuteen. Joissakin tarinoissa käytetään toisia enemmän romanttisia, siis kirjallisuushistoriallisessa mielessä, elementtejä kuin toisissa. Muuten, jos aiotte muuttaa Atoroxin jakoperusteita takautuvasti, niin varoittakaa. Häivymme sitten ajoissa Johannan kanssa Etelä-Amerikkaan Atoroxeinemme… ja opettelemme kirjoittamaan scifiä eteläamerikaksi.
Shimo Suntila: No joo. Edellä puhutun perusteella voisin hiukan koota keskustelua ja kertoa samalla millaisena minä näen Atoroxin tulevaisuuden. Ensiksikin, fantasia on ihan yhtä olennainen kotimaista sf-novellistiikkaa kuin scifikin, joten näitä kahta "suuntausta" ei pidä ryhtyä erottelemaan. Sille ei ole mitään tarvetta.
Toisekseen esiraadin ja muun fandomin välistä yhteistyötä pitää kehittää edelleen. Toisaalta ei ole hyvä, jos useampi on sitä mieltä, että jokin hyvä novelli tippui pois listalta täysin aiheetta, mutta toisaalta ei myöskään ole tarkoituksenmukaista, että yksi ihminen pystyy saamaan listalle juuri ne novellit kuin haluaa. Esiraatisysteemi vie vaikutusvaltaa yksilöltä, mutta se on välttämätön paha sillä yksilötasolla toiminut valintaprosessi tuli luonnollisen tiensä päähän.
Kolmanneksi sanoisin, että Atorox menee aina sille, joka sen on ansainnut. Vaikka yksilön valta ehdokaslistan muodostukseen onkin vähentynyt, äänestyksessä se on edelleen tallella. Ainoa tapa manipuloida niin isoa äänestäjäkuntaa on kirjoittaa hyvä novelli, joka kiehtoo. Ja se manipulointitapa on sallittu. Itsekään en ole aina ollut samaa mieltä kymmenen kärjen järjestyksestä muiden äänestäjien kanssa, mutta sille ei voi mitään. Järjestys muodostuu reilulla pelillä.
On hienoa, että Atoroxia arvostetaan, ei kai siitä muutoin keskusteltaisi. Hyvä niin.
Julkaistu Kosmoskynä 1/2001:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.