M.G. Soikkeli: Dinosauruksella Portin lävitse
(Kosmoskynä 1/2001)
Olen kasvanut jutunkertojaksi, mutta minut on koulutettu kirjallisuudentutkijaksi. Jos yritän palauttaa mieleeni, miten joku jutuistani on syntynyt, lämpenen itselleni tutkijana. Alan rakentaa periaatteita, jotka saattavat pitää kutinsa ainakin yhden novellin suhteen. Yritän seuraavassa jälkikäteen ennustaa, miten novellini "Jännittävää olisi nähdä pihalla dinosauruksia" alkoi syntyä eli kuinka siitä tuli kertomus, jolla pitkästä aikaa voitin Tampereen scifi-seuran novellikilpailun.
Ja selitykseksi heille, jotka aikajatkumon johdosta eivät ole vielä lukeneet kyseistä novellia: "Jännittävää olisi nähdä pihalla dinosauruksia" on Berliiniin sijoittuva scifijännäri, jossa on androideja, seksiä ja politiikkaa. Mitä muuta tarvitaan päiväuneksintaan? Novellissa sen sijaan ei ole yhtäkään dinosaurusta eikä mitään muitakaan McDonaldsin tukemia lisäaineita. Kyseessä on siis eräänlainen pitkitetty norsuvitsi, jossa norsun tilalla on dinosaurus. Ja lisäksi hieman asimov-piirejä, ja lauma borgeseja, ja yksi Irjuska -tädiksi naamioitu calvino. Ja paljon sorsia.Minä pidän sorsista. Pidän kyllä myös hirmuliskoista, mutta dinobuumi on tehnyt niistä digitaalisia sirkusotuksia, riistänyt niiltä lohikäärmeisiin kytkevän mytologisen hohdon. Siksi dinojen mytologia on luotava uudelleen, aivan kuten muutkin muovileluiksi muuttuneet myytit. Lähellä on se aika, jolloin Jeesuksestakin tehdään action-figuuri ja silloin me spekulatiivisen fiktion harjoittajat olemme jo valloittaneet seurakunnat.
Godot-periaateTarinat ovat ideoiden aitauksia. Kun levottomia, irrallisia ideoita kertyy tarpeeksi paljon, niistä suurin osa täytyy saada aidattua jonnekin, missä ideat voivat tutustua toisiinsa ja parhaassa tapauksessa lisääntyä keskenään. Jotkut ideat ovat yksinäisiä hirviöitä, joita täytyy pitää piilossa, kunnes lukija on saatu houkuteltua juonen hämärään nurkkaukseen.
Parhaat ideat eivät ole henkilöiden tai paikkojen ominaisuuksia, vaan niiden välisiä suhteita. Parhaita ideoita on olemassa siis enemmän kuin maailmankaikkeudessa atomeita... Tarinoiden yksilöllisyys syntyy joka tapauksessa siitä, kuinka pitkälle tai mihin suuntaan ideoita venytetään. Jotkut ideat ovat pelkkiä mainoksista nikkaroituja koristeita, kuten dinotarinassani AirBag-rintaliivit ja Viagra-purukumi, mutta enää en rakentaisi novellia sellaisen hupsuttelun varaan, niin kuin nuorempana.
Edes scifissä ja fantsussa venyttämisen varaa ei ole rajattomiin. Edes dinosauruksesta ei saa aikaiseksi sirkusta, jollei otukselle ole opetettu aivan uusia temppuja. Dinobuumin aikaan onkin kiinnostavampaa rakentaa maailma, joka on nurin hirmuliskon puutteesta. Etenkin novellissa kiinnostavampaa on suuri tyhjiö kuin massiivinen läsnäolo. Samalla Godot-periaatteella voisi tehdä tarinan jäävuorien yhteisöstä, jossa pelätään Titanic-nimisen rautaköntin saapumista. Viime vuodelta paras näkemäni tyhjiötemppu oli Kimmo Lehtosen Yli uusien rantojen -romaanissa, kun alieneiden mahdollinen invaasio saatiin näyttämään kosmiselta oharilta.
Lähtiessäni rakentamaan tarinaa Portin novellikilpailuun minulla ei ollut kuitenkaan selvää käsitystä siitä, mikä oli se suunnaton asia, joka puuttui kuvaamastani maailmasta. Tiesin vain, että tarina oli kiertymässä jonkin katastrofin ympärille ja että kaikilla sen henkilöillä oli katastrofiin hyvin henkilökohtainen suhde. Tiesin myös, että kyse oli jonkin sorttisesta vallankumouksesta, päällisin puolin ekologisesta ja sosiaalisesta, mutta pohjimmiltaan psykologisesta. Yksilön tarpeesta kohdata enemmän kuin hän kykenee hallitsemaan. Ehkä sitä voisi nimittää joukkohallusinaatioksi nimeltä "alkuperän kaipuu". Minulla oli nimittäin käsissäni joukko henkilöitä, joissa ei ollut mitään erityisen omalaatuista, mutta jotka jahtasivat samanlaista tyhjiötä. Koodia ilman sisältöä, alkuperäisyyden superideaa.
Ja sitähän minä itsekin tein, tavallaan. Jokainen kirjoitusrupeama on yritys löytää tietyn kertomuksen alkuperäisin muoto, se tila, jossa kertomukseen ei voi tehdä enää muutoksia, ei ainakaan kovin mielellään. Katastrofin rinnastaminen dinosaurusten katoamiseen on sinänsä kaikkea muuta kuin omaperäistä. Esimerkiksi Connie Willisin novellissa "In the Late Cretaceous" (1991) sivistysyliopisto rinnastuu dinosaurukseen ja konsulttifilosofia katastrofiin.
Metaforat ja tarinakoneMillaisista aineksista dinosaurus-tarina lähti liikkeelle? Ensinnäkin minulla oli pitkään ollut houkutus kokeilla mitä saisi irti Asimovin robottisäännöistä. Keksiä ne uudelleen. Sellaisen tarinan kirjoittaminen olisi hauska korvike ohjelmointiharrastuksen sammumiselle.
Toiseksi minulla oli tuo erikoinen joukko henkilöitä, joidenka luonteista tykkäsin, mutten oikein tiennyt mitä he aikoivat elämällään tehdä. Kolmanneksi minulla oli kymmenisen vuotta vanha tarinanpätkä, joka oli vaivannut mieltäni: siinä oli vanha simularistiikan professori joka meni omituiseen hotelliin tapaamaan yli-innokasta rakastajaansa. Ainekset alkoivat jäsentyä tarinanpätkän perusteella. Miksi hotelli vaikutti siltä kuin se olisi lavastettu professorin kuolemaa varten? Siksi että se tosiaankin oli. Entä miksi tämä elämänviisas professori alentuisi halpaan hotelliin satunnaisen seksin vuoksi? Siksi että hän oli osa niin suurta ja tarkkaa näytelmää, ettei hän voinut erottaa mikä oli hänen omia valintojaan.
Juoni laveni nopeasti ja tarpeelliset sivuhenkilöt livahtivat mukaan kertomukseen. Yksi sivuhahmoista kasvoi päähenkilöksi, ja päinvastoin. Tarpeelliset kehykset asettuivat heti paikoilleen, kun tiesin millä tavoin romanttisesta ja poliittisesta kertomuksesta oli kysymys: Tietysti kaupungin piti olla Berliini. Tietysti robotteja käytettäisiin niihin alhaisimpiin hommiin, mitä agenttien työkuvaan saattoi liittyä.
Maailman fantastisuus alkoi muovautua sitä mukaa kun kertomuksen palat asettuivat kohdalleen. Tässä maailmassa laki ei ollut niin kuin se kirjoitettiin vaan niin kuin se ohjelmoitiin.
Jos robotit ovat ainoita olentoja, jotka noudattavat tarkalleen lakia eli koodia, eivätkö ne ole myös ainoita juridisia olentoja? Kyllä. Eikö niillä ole silloin myös ihmisoikeuksia? Ei. Miksi ei? Siksi että niiden alkuperä, niiden lähdekoodi on ihmisten laatimaa. Entäpä jos professorin salainen keksintö olisikin se, että hän pystyy muuttamaan robottien lähdekoodia? Mainiota. Ja sittenhän tämä merkitsee sitä, että professori on proletariaatin asialla vapauttaessaan alistetun yhteiskuntaluokan asemastaan? Aivan! Ja kuka tämä Ukrainasta tuleva professori silloin onkaan? Ahaa!
Ohjelmoinnin lähdekoodi eli source code on suomalaisessa atk-slangissa 'sorsakoodi'. Moiset termit huvittavat minua suuresti, vaikka hovikriitikkoni käskee tekemään niille juuri niin kuin kaikilla kirjoituskursseilla neuvotaan: "kill your darlings", deletoi ne päähänpinttymät, joilla olet saanut tarinasi etenemään. En pysty. Ainoa syy, miksi tästä dino-novellista tuli yhtä pitkä kuin nimensä, oli se, että tässä tarinassa oli normaalia enemmän 'sorsakoodin' kaltaisia metaforia, jotka naurattivat minua aina kun näin ne kirjoitettuna. Naurattivat niin, että ponnistelin itseni kanssa, saanko valmiiksi ensin sänkykohtauksen vaiko repliikin, jolla räjäytän metaforan silmieni edessä: "Joku on ryssinyt sorsakoodin".
Sanaleikeistä tehdyt metaforat - ja mystiset numerot kuten 496 tai 699 - ovat niitä kiinnekohtia, jotka auttavat muistia käsittelemään kertomusta, pitämään sen osat hankautumassa toisiaan vasten: eläimet ja ihmiset, lakipykälät ja koodit. Enkä ole taatusti ainoa fantasti, joka pitää tarinakoneensa käynnissä naittamalla toisiinsa kaksi sanaa tai termiä. Lukekaapa vain Neil Gaimanin selitys, miksi ja miten hän yhdisti toisiinsa Beowulfin ja Baywatchin (Smoke and Mirrors -kokoelmassa). Se, mitä ylipäänsäkin Gaimanilta voisi oppia, on yksinkertaisuuden kauneus.
Borgesit ja politiikkaItsensä kuoliaaksi naurattamisella on synkkä puolensa. Tarinaansa ei pysty enää näkemään minkään muun kautta kuin itselle tärkeiden leikittelyjen. Kerron tästä siksi, että jokaisessa tarinassa on tietty tunnelmansa, jonka varassa se voi irrota tutun maailman kahleista. Etenkin fantasiatarinassa. Itseänsä huvittamalla - ja tähtäämällä eroottisiin kohtauksiin vähintään viidentoista liuskan välein - voi aikaansaada hyvinkin pitkän tarinan, mutta jos lukija hyytyy yhdenkin vitsin kohdalla, on koko tunnelma menetetty.
Ammattikirjoittaja tietysti osaa editoida novellistaan niin tiiviin, että se hengittää sekä rakenteensa vaihtelevuudella että tunnelmansa muutoksilla, mutta minä olen ajatellut ryhtyä ammattimaiseksi vasta sitten joskus Sinisalon iässä. Siihen asti haluan pitää hauskaa - ja tehdä politiikkaa.
Novellin työnimenä oli "Sorsakoodi", kunnes tajusin miten poliittinen tästä tarinasta oli tulossa. Innostuin siitä enemmän kuin itseni huvittamisesta. Kuvaukseen tuli nyt vielä kolmaskin aste, nimenomaan henkilökuvaukseen: vasta nyt oli välttämätöntä perustella, millainen tausta oli professorin vastavoimilla, Hellä-Hansenilla ja hänen apulaisellaan Rosalla. Myös professori Bronsteinin henkilöhistoria syveni välittömästi. Hän ei tiennyt millainen keksintö hänellä oli halussaan, mutta hän ymmärsi omaa itseään siihen keksintöön nähden: juonen edetessä hän keksi yhä enemmän omasta itsestään.
Jo aiemmin, suunnitellessani uutta inhaa yhteiskuntaa, oli tullut tarpeelliseksi muuttaa robotit androideiksi. Kaventaakseni luonnollisten olentojen ja keinotekoisten olentojen välimatkaa, nimesin kaikki keinotekoiset olennot 'kreodeiksi'. Niiden ja luonnollisten olentojen elämässä ei siis pohjimmiltaan ollut muuta eroa kuin että kreodeihin suhtauduttiin orjina ja palvelijoina, ei autenttisesti läsnäolevina olioina. Niiden keinotekoisuus oli sosiaalisen toiminnan, ei teknologisen säätelyn tulosta.
En siis yrittänytkään kuvailla, miten asimovit ja borgesit ja calvinot teknisesti ottaen erosivat ihmisistä. Olennaista oli se, kuinka tätä uutta proletariaattia käytettiin hyväksi, millaiset lait eli koodit niitä säätelivät ja millainen marginaalinen vapaus niillä oli muuttaa tilaansa. Eniten minua kiehtoivat borgesit, eikä pelkästään siksi, että ne muistuttivat nimeltään ja luonteeltaan Star Trekin kollektiivisia borg-olentoja. Oli väistämätöntä, että juuri borgesit pyrkisivät vallankumoukseen professorin avulla.
Vallankumouksen sivunäyttämöllä esitetään aina suurta romanssia. Romanssin yksityiskohdat valkenivat minulle kun olin päässyt kertomuksen loppuun, minkä jälkeen minun piti vielä kertaalleen kirjoittaa uusiksi Hellä-Hansenin hahmo, sekä eräs sivuhenkilö. Näin myös, että poliittinen allegoria kahden vasemmistolaisen ideologian kohtaamisesta oli syntynyt ihan siinä silmieni edessä, minun piti vain lisätä muutama yksityiskohta. Hollywood-draaman tavoin suuri historiallinen spektaakkeli vaati pienen henkilökohtaisen erheen ja uhrauksen.
Novellin poliittisuudella en tarkoita, että tarinassa olisi jokin yhteiskunnallinen visio sovellettuna. Ehkä tyyliä voisi sanoa pikemminkin poliittiseksi fantasiaksi, jonka yhteys agenttitarinoihin syntyi Berliinin vuoksi: "Julkisivujen taakse voisi ohjelmoida näytelmän, joka liikuttaisi vaikka koko kaupungin luurankoa. Haudastaan nousevaa hirmuliskoa."
Elukoita vain meidän silmillemmeEntäpä sitten dinosaurus? Sekin tuntuu jälkikäteen väistämättömältä. Olin edellisenä talvena lukenut normaalia enemmän tuoretta suomalaista runoutta, mutta mieleeni ei ollut jäänyt kuin yksi ihmeellinen säe: "Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja". Tuossa Mikko Rimmisen runon (samannimisessä kokoelmassa) ironisessa lauseessa kiteytyi kaikki se typeryys, jolla ihmiset suhtautuivat eläimiin; siinä oli koko ihmisen sijainti eläinkunnassa.
Koska oma tarinani kertoi ihmisten tarpeesta nähdä hirmuliskoja, minun piti vain muokata Rimmisen säettä kertoakseni millaisesta maailmasta novellissani oli kyse: sellaisesta jossa ihmisistä olisi jännää nähdä pihalla dinosauruksia. Pahimmissa painajaisissa ihmisten toiveet toteutuvat tarkalleen. Vaikka en rakennellutkaan tarinastani mitään kauhufantasiaa vaan pikemminkin suurta illusioonia, niin juuri dinobuumin ansiosta kaikki asettui novellissa niin kohdalleen kuin saatoin toivoa.
Kirjoitin novellin keväällä valmiiksi ja korjasin syksyllä enää kirjoitusvirheitä. Joskus olen yrittänyt muokata novellieni kieltä sellaiseksi, että novellikisan raati ei tunnistaisi kirjoittajaa. Nyt en jaksanut hioa kieltä, koska dinotarinassa juuri kieleen perustuvat vinksahdukset olivat pitäneet tarinakoneeni toiminnassa. Ehkäpä sama pätee yhä enemmän myös elämääni.
Kirjoittaja voitti Portin kirjoituskilpailun vuonna 2000.
Julkaistu Kosmoskynä 1/2001:ssa. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.