Pasi Karppanen: Mediavalitusta
(Kosmoskynä 1/2001)
Näinä aikoina, kun kotimainen tieteisfiktio alkaa vähitellen nostaa päätään genren aluskasvillisuudesta, saattaa perusharrastaja tehdä ajoittain sen virheen, että kuvittelee alan kotimaisen tuotannon olevan jo jotenkin arvostettu osa, jos nyt ei aivan valtavirtakirjallisuuden, niin ainakin populaarikulttuurin kenttää. Sitten useimmiten tapahtuu jotain, joka tipauttaa harrastajan takaisin maan pinnalle ja kovien realiteettien eteen.
Viimeisin tuollainen tipauttaja oli ainakin omalla kohdallani TV1:stä 17.1.2001 tullut, ”uuden sukupolven” populaarikulttuurimakasiinina markkinoitava Pop-komissio. Olin jo aiemmin kuullut sarjan keränneen positiivisia arvosteluja, joten kun bongasin ohjelmatiedoista yhtenä illan aiheista olevan ”kotimainen scifi” ja vieraina Toni Jerrman sekä tuore Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo, linnoittauduin hyvissä ajoin television ääreen. No niin, viimeinkin areena, jossa kotimainen scifi saa ansaitsemaansa arvostusta.
Just joo.
Ohjelma oli sarjassamme niitä tapauksia, että fandomisti olisi halunnut vajota sitä katsellessaan maan alle. Onneksi kärsittävää ei loppujen lopuksi paljon ollutkaan, sillä tunnin ohjelmasta scifiä käsiteltiin tuollaiset kymmenen minuuttia. Loppu ajasta oli omistettu muun muassa Rentun ruusulle ja sen journalistisesti tärkeän kysymyksen pohtimiselle, että ”kuinka paljon rokkarit oikeesti dokaa”. Ensin luvassa oli insertti, jossa Johannaa juoksutettiin ties missä lumisessa pöppelikössä ja tämä sai heittää tutut juttunsa toiseuden teemasta ja siitä kuinka peikko toimi tämän kirjassa metaforana kaikelle oudolle ja pelottavalle.
Sitten siirryttiin muutaman minuutin varsinaiseen syvähaastatteluun, jonka kuluessa studioon raahattu Toni Jerrman heitteli ajatuksiaan aiheesta. Ongelma oli kuitenkin siinä, että ohjelman lievästi sanottuna itseään täynnä olevat juontajat ”General” Njassa ja Micaela Metso eivät tuntuneet olevan aiheesta hajullakaan. Keskustelu alkoi sen puimisella, että eikös meille ”scifi-friikeille” ollutkin hieno juttu, kun Johanna voitti ja kysymykset pyörivät muutenkin tasolla ”tota noin, öö... miks sun mielestä meillä ei tehä enempää skifiä?”
Jostain syystä sohvan reunalle kuikuilemaan oli otettu mukaan myös rokimaailmaa edustava Arto Muna, joka tuntui olevan aiheesta yhtä vähän hajulla kuin arvon toimittajat ja jonka funktio keskustelussa jäi ainakin minulle hämäräksi. ”Scifi” tuntui olevan keskustelussa kuin jotain, jonka voi liimata milloin minkäkin asian päälle lisäväriä tuomaan. Normaalisti sananvalmis ja esiintymiskykyinen Tonikin tuntui olleen nauhoituksessa vähän huonossa vedossa ja muiden muassa laukaisi vastauksena siihen, miksi Suomessa ei sitten scifiä tehdä, että ilmeisesti me olemme edelleen liiaksi kiinni maalla ”lehmiemme tykönä”.
Anteeksi kuinka? Ei sanaakaan siitä, että pieni kielialueemme ei yksinkertaisesti riitä elättämään scifin kaltaista, valmiiksi marginaalista kirjallisuudenalaa tai siitä, että audiovisuaalisen kulttuurin puristuksessa elävä kotimainen scifi on suhteessa huomattavasti kukoistavampaa kuin monessa muussa maassa? Ei sanaakaan siitä, että parin viimeisen vuoden aikana Suomessa on julkaistu enemmän kotimaisia alan kirjoja kuin kymmenenä sitä edeltävänä vuonna yhteensä? Ei sanaakaan Portti-kilpailusta, jonka vuosittaisesta sadosta kykenisi keräämään useammankin tuhdin novelliantologian?
No, ei kai tästä erityisen hämmästynyt tulisi olla. Mutta jos tuo on käsittely, jonka armas genremme saa ”uudelle sukupolvelle” tarkoitetun, nuorekkaan populaarikulttuuriohjelman toimittajilta, on sanottava, että kyllä meillä on vielä kyinen pelto kynnettävänämme.
Julkaistu Kosmoskynä 1/2001:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.