Petri Laine: Shakespearen jalanjäljillä - Haastattelussa Petri Salin
(Kosmoskynä 1/2002)
Kun samassa persoonassa kohtaavat hyvän draamakäsikirjoittajan ja hyvän novellistin ominaisuudet, vaaditaan kirjoittajalta erityistä taitoa ja nokkeluutta sukkuloida näiden kahden eri tyylilajin välillä. Lisätään vielä aimo annos mielikuvitusta ja vilpitön kiinnostus tieteiskirjallisuuteen, niin saamme henkilökuvan, joka on kokolailla Petri Salinin näköinen. Salinin mainetta niittäneet tieteisnovellit ovat poikkeuksetta tyylikkäitä, henkeäsalpaavia visioita yhdistettynä hyvään dramatiikan tajuun – menestys useissa kirjoituskilpailuissa vain vahvistaa tätä käsitystä. Vaikka miehen nimi ei ole scifi -harrastajille vieras, on aika hieman terävöittää henkilökuvaa ja udella tarkemmin tarinoiden taustoja ja kirjoittajan näkemyksiä.
Mitä kirjoitat CV:hesi? Eli siis kuka olet ja mistä tulet?
Petri Salin, 36 vuotta, Helsingistä, tällä hetkellä hieman nolona siitä että tähän kyselyyn vastaaminen on jäänyt aivan viime tippaan.
Ensin tärkeä selitys: olympialaisten seuraaminen, varsinkin mielenkiintoiset ja syvästi tärkeät jääkiekkolähetykset ovat tulleet suorastaan sikamaisina aikoina, mikä on vaikeuttanut koko elämää. Toinen, vähäpätöisempi syy: juuri kun oli tarkoitus tarttua tähän haastatteluun ja ruveta ankarasti miettimään syvällisiä vastauksia visaisiin kysymyksiin, niin menin pahaksi onnekseni lukemaan kaksi historianopusta (K-G Olin: Grafton-affären ja Matti Klinge: Muinaisuutemme merivallat).
Lukeminen on aina hauskaa, mutta vaarallista, ja niinpä ennen kuin olin kirjat valmiiksi lukenut alkoi pieni ideanpoikanen muhia päässäni - tästäpä syntyisi mukava pikku draama jos otan yhden osan Olinia, yhden osan Klingeä ja lisään vielä yhden osan jotakin muuta (tämä muu osoittautui lingvisti Kalevi Wiikin teorioiden ja Tacituksen Germanian sekoitukseksi).
Alkoi uusi lukukierros, muistiinpanojen teko, ankara miettiminen ja eri faktojen yhteensovittelu (jos näin niin noin mistä seuraa niin) ja rakenne alkoi olla valmiina - kolme eri dialogia (1905, 1540, 98), näin käänteisessä aikajärjestyksessä, suomalaisesta kansallisidentiteetistä ja siitä miten ja kenen toimesta se määritellään ja miksi.
Ja kun oli rakenne saatu valmiiksi niin sitten alkoi repliikkejä tulla, väkisin ja pyytämättä (mieluummin kirjaisin ne myöhemmin jos sopii - mutta ei sovi), ja niin tässä kirjataan ylös kolmea eri kohtausta samanaikaisesti, kunnes itu on sillä mallilla että sen voi hyvällä omallatunnolla sysätä syrjään omaa aikaansa odottamaan. Tai sitten se pitää kirjoittaa kerralla läpi, kokonaisuudessaan, ja sitten vasta sysätä se syrjään vähän jäähtymään. Ei koskaan tiedä etukäteen.
Koska ensi kerran kiinnostuit kirjallisuudesta ja miten kirjoitusharrastus omalta osaltasi alkoi?
Lukijana olin heti alusta alkaen ja olen yhä kaikkiruokainen. Mikä tahansa teksti on luettava, oli se miten huono hyvänsä. Ja huonoistahan sitä oppii enemmän kuin hyvistä: huonoista paistavat rakenteet läpi ja kömpelyydet ovat ilmiselviä ja kokonaisuuden analysointi on huomattavasti helpompaa kuin hyvän ja teknisesti taitavan ja älyllisesti saumattoman tekstin kohdalla.
Kirjoittaminen alkoi alunperin, kuten kai useimmilla muillakin, valtaisasta lukuharrastuksesta. Alituinen lukeminen johti minut uskomaan, että koska osaan lukea osaan myös automaattisesti kirjoittaa. Ja varmasti paremmin kuin monet kirjailijat. Tämä lievästi sanoen hybristinen harhaluulo korjaantui melko nopeasti, luuleminen kun on aina helpompaa kuin tekeminen. Onneksi se ei kuitenkaan korjaantunut liian nopeasti, sillä vain sokeus omia varhaisia kirjoituksia kohtaan saa meidät jatkamaan siihen pisteeseen saakka, että jotakin hyvääkin voi alkaa syntyä eli suhteellisuudentaju kypsyy suunnilleen samaa vauhtia taitojen kanssa.
Kirjoittaminen alkoi minun kohdallani suhteellisen myöhään, reilusti yli parikymppisenä. Ajatus kirjoittamisesta oli kylläkin itänyt jo kauemmin. Yhtäkkiä vain rupesi tulemaan ideoita (huonoja) jotka oli saatava paperille (huonosti). Eniten minua järkytti alkuvaiheessa oma kirjallinen kyvyttömyyteni. Oletin automaattisesti, että kielellisesti lahjakkaana ja kyvykkäänä oppilaana osaan ilmaista itseäni kirjallisesti yhtä hyvin kuin suullisestikin. Koulussa olin laiminlyönyt kielet melko perusteellisesti, lähinnä siksi että minulla ei koskaan ollut minkään kielen kanssa minkäänlaisia vaikeuksia, päinvastoin. Koska kielet olivat minulle helppoja, olin laiminlyönyt tilaisuuteni kehittää kirjoitustaitoani, keskittynyt luonnontieteisiin ja matemaattisiin aineisiin. Niinpä kaikki piti opetella suunnilleen alusta.
Toinen seikka oli se, että olin käynyt kaikki kouluni (miesten koulua lukuun ottamatta, missä suureksi ilokseni opin vihdoin väli-ilmansuunnat suomeksi, vain heti unohtaakseni ne) opetuksen toisella kielellä - suomi oli käytännöllisesti katsoen vieras kieli (ainakin kirjoitettuna) ja paljon vaikeampi kuin olin koskaan osannut kuvitella. Koulussa sitä ei viitsinyt opetella, koska senhän jo osasi. Ylimielisyys kostautuu, kuten oikein onkin. Kirjoittaa kuitenkin piti ja siinä sitten kirjoitettiinkin. Ja vähä vähältä opittiin. Ja opitaan koko ajan.
Miksi juuri tieteiskirjallisuus kiinnostaa sinua?
Ehkäpä elävä kiinnostus luonnontieteisiin varhaisella iällä takasi sen, että siirtymä tieteiskirjallisuuteen oli luonnollinen askel. Tieteiskirjoittamisessa kiehtoo sen suoma älyllinen rajattomuus. Mitä tahansa voi käsitellä suunnilleen miten tahansa. Rajoja ei lajissa oikeastaan ole, pelkästään kirjoittajalla itsellään.
Toinen seikka mikä aktiivisesti ohjaa kirjoittamaan scifiä on markkinat. Meillä on useita hyviä lehtiä, jotka julkaisevat novelleja. Monen muun lajin harrastajalla ei ole näin hyvää tilannetta. Scifin kirjoittaminen on siis helppoa, koska kanavat ovat auki. Tämä koskee tietenkin vain lyhyttä proosaa. Romaanien kohdalla asiat ovat täysin päinvastoin, ikävä kyllä.
Scifissä on sekin loistava puoli, että oikeastaan laji on niin joustava että se oikeastaan sulkee sisälleen lähes kaikki muut kirjallisuudenlajit: historiallisen romaanin, dekkarin, sadun, mytologian, trillerin, kauhun, fantasian, kaikkea voidaan käyttää raaka-aineena, kaikki kelpaa. Niinpä scifin kirjoittajan ei tarvitse tunnustaa juuri mitään rajoja.
Ehkä scifi tällä hetkellä kiehtoo minua eniten eräänlaisena modernina mytologiana, uutena luomiskertomuksena maallistuneessa maailmassa, maailmassa jonka rajat järkkyvät koko ajan, joka suhteessa. Tarvitaan myyttejä, jotka selvittävät paikkamme, keitä olemme, minne menemme, miksi. Ehkä scifi omalta osaltaan paikkaa tätä ammottavaa aukkoa.
Ketkä kirjailijat ovat vaikuttaneet tyyliisi eniten ja miksi?
Proosan puolella Anthony Burgess, Jorge Luis Borges, Aldous Huxley, John Fowles, Peter Ackroyd, P.G. Wodehouse. Scifiin mennäkseni Lem, Clarke, Dick, Farmer, Verne, Wells, Silverberg, Douglas Adams ja Doyle ovat tärkeitä nimiä.
Draaman puolella Shakespeare (yllätys!), Stoppard, Pinter, Beckett, Shaw, Wilde, Orton ja tietenkin Monty Python. Ja sitten Wagner ja musiikki yleensä, Mahler, Bruckner, Strauss, Bach, Gesualdo, Sibelius, Beethoven. Ilman musiikkia ei voi olla kirjallisuuttakaan. Kirjallisuudessa pitäisi ehdottomasti pyrkiä musiikin soljuvuuteen ja selittelemättömyyteen. Ikävä kyllä siihen ei voi koskaan päästä, sillä sanat ovat väkisinkin selittämistä, kun taas musiikki vain on. Ja vaikuttaa. Sama juttu elokuvan kanssa parhaimmillaan.
Kirjailija on eräänlainen mykkä musiikintekijä, oman kyvyttömyytensä edessä häpeilevä, rampa joka tekee mitä pystyy kun ei muutakaan voi. Se, miten edellä mainitut ovat minuun vaikuttaneet, se on minulle täysi arvoitus. Tärkein vaikutus lienee se, että tiettyjä kirjoja lukiessa tulee hirvittävä halu itsekin kirjoittaa, päästä osalliseksi tähän hirvittävän mukavalta vaikuttavaan leikkiin. Ja sitä paitsi, eihän tässä nyt lähdetä julkisesti tunnustamaan, että mitä sitä on keneltäkin tullut vohkittua. Ei siis että sitä olisi mitään keneltäkään tullut vohkittua. Eihän kukaan kirjailija sellaista, ei ainakaan aloitteleva.
Ehkä tärkein seikka, minkä edellä mainitut herrat ovat opettaneet on se, että maailmaa voi katsella kovin monin eri tavoin. Älyllisille ulottuvuuksille ei juurikaan löydy rajoja. Ja että aivot on lihas, mitä enemmän niitä venyttää sitä enempään ne venyvät.
Olet hyödyntänyt monissa novelleissasi Shakespearen näytelmien aineksia ja hahmoja. Mistä tämä valtaisa kiinnostus Shakespearen tuotantoon on lähtöisin?
Alunperin ryhdyin lukemaan Shakespearea yläasteella. Olin jo useamman vuoden ajan lukenut englanninkielistä kirjallisuutta ja olin ehdottomasti sitä mieltä, että hallitsen kielen kuin omat taskuni. Sitten luin ensimmäisen Shakespearen, Tempestin eli Myrskyn, enkä ollut innoissani. Osaksi siksi, että tässä näytelmässä juoni on sanoakseni sangen vaatimatonta laatua (siitä huolimatta Myrsky vaivaa minua yhä suunnattomasti - olenko sittenkin väärässä? Esim. Neil Gaiman on vahvasti eri mieltä ja melkein suuttui minulle kun huomautin että Myrsky ei itse asiassa ole kovinkaan hyvä näytelmä!). Osaksi siksi että Shakespearen käyttämä englanti on aika lailla vaativampaa kuin moderni englanti, sanavarasto on huomattavasti laajempi ja osin Shake käyttää myös aivan itse lanseeraamiaan termejä tai käyttää ainakin outoja sanoja (nykyihmiselle) oudossa merkityksissä.
Shakespearen ajan englanti on äärimmäisen kiehtovaa, sillä 1500-1600-lukujen vaihteessa kieli elää vahvaa murroskautta. Englanti on muodostumassa meidän aikojemme tutuksi kieleksi mutta ei ole sitä vielä, ranskan vaikutus on selvä, samaten anglosaksin ja jopa muinaisten skandinaavikielten vaikutus on yhä havaittavissa (siksi sen ajan englanti ehkä aukenee hieman helpommin pohjoismaisten kielten puhujille kuin monille muille).
Kieli on siis se, joka Shakespearessa kiinnostaa, sanojen valtaisa, pelottava voima. Se miten helpolla, miten vaivattomasti Shake saa hahmonsa elämään, miten rikkaasti ja syvällisesti ja kauniisti ja oivaltavasti he itseään ilmaisevat. Shakespearen tutkiminen opettaa samalla, miten vähäinen osa kirjoittamista omaperäiset ideat ja juonikuviot ovat. Tarkoitan tällä, että monasti ihmiset ta paavat yliarvostaa ideoiden ar voa. Tokihan omaperäiset ideat ja juonikuviot ovat tärkeitä, mutta vielä tärkeämpää on se miten niitä hyödyntää, mitä niistä saa aikaiseksi. Ei idealla an sich ole mitään arvoa. Kuinka paljon onkaan niitä "kirjailijoita", joilla on mielessään se kaikkien aikojen "idea", mutta kuinka harvoin he tekevät "ideallaan" mitään.
Shakella ei koko tuotannossaan (tiettävästi) ole ainuttakaan omaa ideaa tai juonta, kaikki on lainattu. Mutta kuka tänä päivänä lukeekaan niitä, joilta hän ideansa on lainannut? Kuka edes tietää keitä he olivat? Shakella omat ideat ovat pieniä, melkeinpä huomaamattomia, hän niksauttaa jonkun toisen ideaa ja paljastaa kaiken sen mitä vanhassa ideassa piili mutta mitä kukaan ei vielä ole nähnyt siinä.
Myrskyn jälkeen luin seuraavan Shaken ja sitten seuraavan ja sitten seuraavan, ja kesti kauan ennen kuin kielitaito alkoi olla sillä tasolla että niitä ymmärsi kunnolla (tai kuvitteli niin). Jokaisen luetun näytelmän jälkeen ymmärrys ja kielelliset kyvyt kasvoivat ja aina seuraava näytelmä oli vähän helpompi pala. Kohta sitä huomasi, että tämähän sujuu. Ja että useimmat näytelmistä olivat aivan rautaa.
Korostan vielä, että suhteeni kaikenlaiseen dramatiikkaan on siis lähes puhtaasti kirjallinen, minusta näytelmät on tehty luettaviksi, ei esitettäviksi. Minulla on mielessäni eräänlainen winckelmannilainen draamaestetiikka (Winckelmannhan oli kuulu 1700-luvun estetiikantutkija, jonka vaikutusvaltainen taideteoria tukeutui vahvasti antiikin patsaisiin, niiden puhtaan valkoiseen marmoriin, hallittuun, koruttomaan, retusoituun ulkomuotoon. Hän loi niiden pohjalta "klassisen" estetiikan jonka pohjalta me kaikki enemmän tai vähemmän ymmärrämme antiikin. Tosin myöhemmät tutkimukset ovat paljastaneet että itse asiassa patsaat oli maalattu ja koristeltu kaikenmoisella kitschillä, hyvin rahvaanomaisesti, ja että antiikin "klassiset" näytelmät joiden muotopuhtautta ylistettiin olivatkin suureksi osaksi kammottavaa laulua ja tanssia - "klassisen" antiikin parhaiden perinteiden vastaisesti) jossa näytelmien kaikenlainen esittäminen ja muu "koristelu" (eli näyttelijöiden ja pukujen ja lavasteiden ja muun toisarvoisen heittäminen kehiin) on aivan väärin ja aivan turhaa. Näytelmä on sitä paitsi ajatus Jumalan (kirjailija/lukija) mielessä. Sen esittäminen rajaa automaattisesti pois kaikki muut tulkinnat ja siten silpoo sen. Mikä aiheuttaa sen, että suhteeni omien tekstieni esityksiin ei aina ole aivan yksioikoinen.
Shakespearen lukemisessa on muuten vielä yksi seikka jota ei voi liiaksi painottaa. Ilman Shaken näytelmien ainakin jonkinlaista tuntemista (tämä koskee myös Raamattua) on välillä aivan mahdoton ymmärtää brittien kirjoissa, näytelmissä kuin elokuvissakin niin suuresti rakastamaa siteeraamista. Shakea siteerataan niin ahkerasti, että näytelmien tunteminen on välillä melkeinpä pakollista, varsinkin vähän klassisempaa kirjallisuutta lukiessa. Muuten ei pysy juonessa kärryillä.
Ja sitten vielä se tärkein syy eli sama kuin Shakella itsellään: Shakelta on hiton hyvä varastaa (siitä tuntuu saavan jopa bonuspisteitä: sivistyneisyyspisteitä!). Onhan se oikein että mies saa maistaa omaa lääkettään. Ja vain parhailta kannattaa varastaa, kuten joku viisas aikoinaan sanoi.
Kuvaile omaa kirjallista tyyliäsi. Mikä sille on omaleimaisinta?
Itse asiassa en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että minulla olisi oma tyyli, ei ainakaan yhtenäistä tai tietoista tyyliä. Tyylin miettiminen voi hyvin olla hyödytöntä puuhaa, ainakin oman tyylin miettiminen. En ole siitäkään vakuuttunut, että tyyli olisi jollakin tavalla ominaisuus johon pitää pyrkiä. Tyylistä tulee helposti mieleen maneerit, jotakin josta on syytä pyrkiä pois. Koska mielestäni jokainen idea tai aihe määrää tavan jolla sitä käsitellään, niin jokainen kirjoitus on tästä syystä erilainen ja omaehtoinen. Toivoakseni. Tai se siis ainakin on tarkoitus.
Tarkemmin ajatellen on hyvinkin mahdollista, että minulla on selkä ja omintakeinen tyyli, ei tosin suomenkielisessä proosassa vaan ruotsinkielisessä draamassa, jossa viljelen lyhyitä pingpongmaisia repliikkejä ja melko visuaalista tyyliä (tarkoittaa että harvemmin vain istutaan puhumassa ja viitataan siihen mikä tilanne on vaan draama etenee toiminnallisemmin ja kaikki tärkeä käy ilmi toiminnasta, jos käy, jos ei käy niin ei se niin tärkeää ollutkaan - ei selittelyä). Draamassa on niin paljon helpompi olla siinä mielessä tyly, ettei selitä mitään, proosassa kiusaus on suurempi ja heikko sortuu. Tämän huomaan siitäkin kuinka pirun pitkiksi novellit nykyään tuppaavat paisumaan, eikä aina olisi niinkään syytä. Toisaalta taas pitkissäkin jutuissa voi olla oma imunsa, saa oikein uppoutua uuteen maailmaan syväsukeltajan tavoin, mikä sekin on usein nautinnollista.
Syntyvätkö villeimmät ideasi hetken mielijohteesta vai pidemmän suunnitteluprosessin tuloksena?
Yleensä ideat tulevat nopeasti, useimmiten jotakin lukiessa, jokin pikkuseikka pistää silmään ja jää päähän. Sitten alan miettiä, että tuota voisi käyttää jossakin, alan tehdä vähän muistiinpanoja ja yritän päästä kiinni idean tai mielijohteen olennaiseen ytimeen, sen olemukseen eli mihin siitä on ja miten sitä voisi johdonmukaisesti hyödyntää. Sen jälkeen useimmiten pistän muistiinpanot syrjään. Itse novelli syntyy sitten huomattavasti myöhemmin. Kypsyminen ideasta valmiiksi novelliksi vie useimmiten vuoden päivät, joskus huomattavasti kauemmin.
Viime vuoden Portti-kisaan lähettämäni Parthenos XIII:n ajatus syntyi lentokoneessa lukiessani Timesia ja silmiini osui pikkujuttu kloonauksesta (toinen pikkujuttu samassa lehdessä synnytti aiheen näytelmään). Samassa aloin miettiä partenogeeneesiä eli neitseestä syntymistä, jota esiintyy tietyillä alkeellisilla eläinlajeilla. Partenogeneesissä eläin tuottaa oman itsensä kopion eli toisin sanoen kloonaa itsensä. Voisiko partenogeneesiä esiintyä ihmisillä? Tästä saisi varmasti novellin aikaiseksi - äitejä ja äitinsä kopioita olevia tyttäriä. Mutta minkälaisessa yhteiskunnassa ihmisten partenogeneesiä voisi esiintyä? Kirjasin aatokseni muistivihkoon tulevaisuutta varten ja unohdin koko idean.
Puoli vuotta myöhemmin keksin avaruuslaivan, suunnattoman tähtienvälisen sukupolvialuksen. Tässä yhteydessä suvuton suvunjatkuminen ei olisi pelkästään mahdollista, se olisi peräti loogista. Annoin idean hautua lisää. Puoli vuotta myöhemmin aloin kirjoittaa ja novelli, vaikka suhteellisen pitkä olikin, valmistui melko ripeästi.
Täysikuun sirppi sai alkunsa kirjasta, jota luin, en edes muista mikä se oli, ehkä Oliver Sacksin An Anthropologist on Mars. Joka tapauksessa jossakin sivulauseessa sivuttiin apinoita. Ehkäpä apinoita voisi jossakin yhteydessä hyödyntää? Jospa niitä vaikka tulevaisuudessa käytettäisiin ihmisten työvoimana planeettoja ja muita taivaankappaleita maankaltaistamassa. Tein äkkiä hätäisiä muistiinpanoja kassakuitin takapuolelle (kassakuitit ovat siitä erinomaisia muistilappuja, että niitä löytyy melkein aina taskunpohjalta!) ja unohdin asian. Joskus vuotta puoltatoista myöhemmin keksin saman idean uudestaan, nyt sillä erolla että apinoiden piti puhua, tämä oli juonen kannalta oleellista. Miksi? Sitä en vielä tiennyt. Tärkeää oli myös, että apinoiden piti sairastua johonkin ja tämä jokin oli seurausta ihmisten riistosta.
Pari kuukautta myöhemmin silmiini osui iso juttu Hesarin sunnuntaisivuilla. Artikkeli käsitteli kielen ja skitsofrenian yhteyttä. Kirjoittajan mukaan kieli oli pääasiallinen syy skitsofreniaan. Ja tässä minulla olikin tarinani rungon viimeinen puuttuva palanen - apinat sairastuivat skitsofreniaan koska ne oli ohjelmoitu käyttämään kieltä. Enää ei tarvinnut kuin luoda päähenkilö – lääkäri joka hoitaa apinoita ja alkaa tutkia sairastumisen syytä oli luonnollinen valinta - ja sovittaa kaikki elementit yhteen.
Tämä prosessi kesti ensimmäisestä ideasta valmiiseen novelliin sellaiset ehkä vajaat kolme vuotta, melko kauan siis, mutta toisaalta itse työ ei vienyt montaa viikkoa. Yleensä parhaimmilla tuotoksillani onkin suhteellisen pitkä tausta. Joskus pitää kirjata idea ja sen jälkeen yrittää unohtaa se. Jos idea todellakin unohtuu, se ei ollutkaan paljon mistään kotoisin. Jos se vuoden tai kahden jälkeen tuntuu yhtä hyvältä kuin syntyhetkellään - tai mieluummin paremmalta - niin silloin siinä voi hyvinkin olla ainesta johonkin.
Ideoita tulee aina enemmän kuin niitä voi hyödyntää, siksi niiden hautaaminen voi olla järkevää. Ne jotka eivät suostu kuolemaan johtavat jatkotoimenpiteisiin. Muut poistuvat luonnollista tietä. Sitä paitsi kun sulkee idean pois tietoisesta mielestä, niin se ajautuu alitajuntaan ja hautuu siellä. Alitajunta on kuin suunnaton meri, idea on kuin kalaverkko. Jos verkko on oikeanlainen niin siihen on ajan mittaan tarttunut kaikkea kiinnostavaa ja usein jopa yllättävääkin sielun eri kerroksista. Olen sen verran laiska, että annan alitajunnan hoitaa hommat. Tuloksetkin ovat yleensä parempia.
Idea siis syntyy nopeasti, sen jalostaminen kirjalliseksi tuotteeksi taasen kestää vähän kauemmin. Pitkässä prosessissa on sekin etu, että joutuu moneen otteeseen väkisinkin miettimään, oliko tässä jutussa sitten yhtään mitään järk eä. Tekstin ja ideoiden pitkällisessä hiomisessakin on omat nautintonsa.
Sitten on ne ideat, jotka väkisinkin roikkuvat mukana vuodesta toiseen, eivät oikein osoita elinkelpoisuutta mutta eivät suostu kuolemaan poiskaan. Nämä raivostuttavat ideantyngät pomppaavat säännöllisin väliajoin esille muistivihkosta tai alitajunnasta ja vaativat päästä paperille, mutta eivät sitten tosipaikan tullen osoita minkäänlaista yhteistyöhalukkuutta ja katoavat heti takaisin arkistojen pölyihin. Eikä niitä oikein voi hävittääkään, eihän sitä koskaan tiedä mistä siemenestä voi itää mitäkin. Ja sitä paitsi, miten piinallisesta ja tuottamattomasta ideasta edes pääsisikään eroon?
Neuvostoliittolainen neurologi A. R. Lurija kertoo kirjassaan ”Suurmuistaja” miehestä, joka ei koskaan unohtanut mitään. Tästä piinallisesta vaivasta eroon päästäkseen mies yritti vaikka mitä. Eräs keino ei-toivottujen ajatusten ja muistikuvien karkottamiseksi oli kirjoittaa ne paperille (eli tehdä kuten me muut teemme kun yritämme muistaa) ja sitten heittää muistilappu pois tai tuhota se polttamalla. Ei onnistunut sekään.
Kuinka tärkeänä näet scifi -novellien ajankohtaisuuden?
Ajankohtaisuus on hyvä asia siksi, että tulevaisuudesta (tai menneisyydestä tai vaihtoehtoisesta nykyisyydestä) kirjoitettaessa pitää aina kirjoittaa nykyisyydestä. Muuten tekstillä ei ole mitään virkaa tai ar voa. Toisaalta ajankohtaisuus on hirvittävä painolasti, mikään ei vanhene niin nopeasti kuin ajankohtainen tarina. Tämän päivän muoti on huomispäivän unohdettu ja vähän naurettava kuriositeetti. Lehtien julkaisuajankohdatkin ovat niin venyviä että oikein päivänpolttava novelli ei lehdessä ilmestyessään ole enää niinkään päivänpolttava ja koko asia voi olla täysin toisennäköinen.
Ajankohtaisesta ja päivänpolttavasta pitääkin yrittää haarukoida esille yleispäteviä kysymyksiä, mikä onkin se hankala juttu. Mutta selvähän se on, että se mitä tällä hetkellä tapahtuu yhteiskunnassa, politiikassa, tieteessä, maailmassa yleensä on sitä polttoainetta jota on hyvä kirjoittamisessa hyödyntää. Välillä aiheina, välillä taas mausteina ja sävyinä ja painotuksina.
Olet scifi -novellien lisäksi käsikirjoittanut useita kuunnelmia, joista ainakin Särskilt de primitiva, Inbjudan till resa ja Samtidigt i Neuropa ovat tieteiskuunnelmia. Kuinka suuri tilaus tieteiskuunnelmille tänä päivänä on ja onko kielellä tässä kuinka suuri painoarvo? Kuulemmeko kenties joskus sinulta suomenkielisiä tieteiskuunnelmia?
Kun aloitin kuunnelmien kirjoittamisen olin aivan vakuuttunut siitä, ettei siellä yhtään olla innostuneita scfi stä. Niinpä asennoiduin heti siihen, että nyt kirjoitetaan ihan vaan normaalia draamaa. Aloitin historiallisella kuvauksella Jonathan Swiftin viimeisistä vaiheista (Domprosten får besök), joka liittyi marginaalisesti sci-fiin. Mitään aikomusta kirjoittaa scifiä minulla ei ollut, scifi ä kun saa muutenkin kirjoittaa ihan tarpeeksi. Sitten erään keskustelun yhteydessä mainitsin, että kirjoitan säännöllisesti scifi -lehtiin, ja suunnattomaksi yllätyksekseni Radioteaternista kysyttiin, olisinko kiinnostunut kirjoittamaan heillekin scifi ä.
Kävi ilmi että Radioteaternin johtaja olikin innokas scifi n ja fantasian ystävä, samaten äänittäjä. Ohjaaja ja dramaturgi olivat taas scifi kammoisia. Hyvä on, ajattelin vähän harmissani, kirjoitetaan sitten kun pyydetään (siinä meni ura vakavasti otettavana normaalina dramaatikkona!) ja vastaanotto oli mitä parhain. Scifi in nuivastikin suhtautuneet tulivat iloisesti yllättyneinä sanomaan, että voiko se scifi olla tällaistakin, vakavasti otettavaa, hyvää kirjallisuutta, jolla on jotakin sanottavaa. He kun olivat aina vain pitäneet sitä melko tyhjänpäiväisenä lastenjuttuna tai hölmönä tusinaviihteenä. Heille oli suuri yllätys se ajatus, että scifi on kirjallinen/draamallinen väline ihan siinä missä mikä muukin lajin.
Tieteiskuunnelmille ei ehkä ole mitään varsinaista tilausta sellaisenaan, mutta tilausta on aina ja kaikkialla hyville teksteille. Jos ne ovat scifi ä niin hyvä niin, mutta mitään lajitilausta ei minun nähdäkseni ole. Scifi draamaa suomeksi? Olisihan se kivaa. Mutta toisaalta kirjoittamisessani on tällä hetkellä mukava jako, proosaa suomeksi, draamaa ruotsiksi. Koska kirjoittaminen on muutenkin sotkuista puuhaa (proosaa vai draamaa? suomeksi vai ruotsiksi?) niin on helpottavaa että on ainakin joitakin selviöitä. Sitä paitsi, olen minä pari kertaa yrittänyt kirjoittaa draamaa suomeksi. Kovin laihoin tuloksin.
Inbjudan till resa voitti vuonna 2000 arvostetun pohjoismaisen radioteatteripalkinnon, joka myönnetään joka toinen vuosi parhaalle pohjoismaiselle radiokuunnelmalle. Olisiko suomalaisella, mutta ruotsiksi kirjoitetulla scifi llä kuinka suuret mahdollisuudet pärjätä Skandinaviassa?
Varmasti ihan hyvät. Häpeäkseni täytyy myöntää, että en ole hirveän tarkasti seurannut mitä Ruotsissa tai muualla Skandinaviassa on viime aikoina kirjoitettu, joten minulla ei ole aavistustakaan scifi n tasosta sielläpäin. Näin isänmaallisesti rohkenen kuitenkin epäillä, ettei meillä Suomessa ole mitään hävettävää tässä asiassa - tämän takaa jo kotimaisten lehtien määrä ja taso verrattuna esimerkiksi Ruotsin vastaavaan. Aktiviteetti tuottaa siis tulosta.
Itse asiassa, kun olen viime vuosien Hugo- ja Nebula- palkittuja (ja osin myös ehdolle asetettuja) novelleja lukenut, niin on alkanut tuntua siltä, ettei kotimaisilla novelleillamme olisi siinäkään seurassa mitään hävettävää. Jotkut voittajista ovat suorastaan nolostuttavan heikkoja. Se kuinka monet muut, varmaankin paremmat novellit eivät pääse edes ehdolle, on sitten toinen asia ja siitä minulla ei ole tarkkaa tietoa - pakkohan sieltä on parempaakin löytyä!
Tukeeko novellistiikka kuunnelmakäsikirjoittamista vai päinvastoin? Kuinka paljon voit hyödyntää "ristiin" näillä osa-alueilla oppimaasi?
Kaikki kirjoittaminen tukee kaikkea muuta kirjoittamista, tai näin olen ainakin ollut huomaavinani. Arvostelujen ja artikkeleiden kirjoittaminen opettaa faktojen hallintaa tekstissä ja auttaa proosan kirjoittamisessa, kun taas proosan kirjoittaminen yleensä elävöittää asia-artikkeleiden kirjoittamisessa.
Draaman ja proosan erot ovat suuret, osin perustavanlaatuiset ja peräti ongelmallisetkin. Siksi on erittäin terveellistä ja kehittävää tutustua molempiin. Draamassa on tärkeää heti luoda jännite dialogiin, kuulijassa on saatava aikaiseksi halu kuulla mitä se seuraavaksi sanoo, mitä sitten tapahtuu, joka repliikin täytyy johtaa eteenpäin. Itse jaan draaman lyhyisiin kohtauksiin ja jokaisen kohtauksen tärkein funktio on paljastaa kuulijalle yksi fakta ja vain yksi fakta jota ilman hän ei voi draamaa tajuta - yksi kohtaus = yksi osanen palapeliä. Näin kohtaukset on helppo rakentaa. Kun fakta on esitetty, kohtaus katkaistaan ja siirrytään uuteen kohtaukseen. On tietenkin muitakin tapoja rakentaa draamaa, tämä on osoittautunut hyväksi tavaksi sellaiseen draamaan jota minä viljelen.
Proosassa rakenteellisuus on pakostakin löysempää. Kun se mihin draamassa menee kokonainen kohtaus voidaan proosassa tuoda esille yhdessä sivulauseessa, niin on selvä että proosaan on pakko lisätä aika paljon muutakin, sellaista mikä taas on pakko karsia draamasta. Siksi proosassa on erityisen tärkeää aina pitää mielessä minne ollaan menossa ja miksi. Draamassa nämä seikat ovat niin itsestäänselviä, että niitä ei juuri tarvitse ajatella.
Erityisen paljon olen saanut oppia, kun olen joskus muuntanut epäonnistunutta kuunnelmaa novelliksi ja epäonnistunutta novellia kuunnelmaksi. Novelli ja kuunnelma ovat aika lähellä toisiaan sisällön paljouden puolesta. Molemmissa on suunnilleen yhtä paljon tavaraa ja käänteitä. Novellista tulee kuitenkin helpommin kuunnelma kuin kuunnelmasta novelli.
Kun kuunnelmaa yrittää purkaa, huomaakin, että jos kirjoittaa repliikkien väliin vähän kuvausta ja pitää rakenteen suunnilleen samanlaisena, niin lopputulos on aivan hirvittävä epäsikiö, rujo ja epämuodostunut ja aivan lukukelvoton. Jos kokonaisen kohtauksen voi tiivistää yhdeksi lauseeksi, niin se pitää tehdä. Ja kun rakenne menee näin perusteellisesti uusiksi, niin yhtäkkiä huomaakin että tässähän olikin enemmän hommia kuin jos olisin aloittanut ihan tyhjästä. Lyhyesti sanottuna kyse on ihan sama asia kuin vieraan kielen osaamisessa: vain äidinkieltään osaava ei koskaan voi osata sitä aivan täydellisesti. Toisen kielen osaaminen rikastuttaa aina tietoisuutta omasta äidinkielestä.
Ja sitten havaintoon, joka tuntuu kumoavan kaiken edellisen: mitä enemmän draamaa kirjoitan, sitä vaikeammalta tuntuu sijoittaa dialogia novelliin. En tiedä mistä tämä taasen johtuu ja mitä se merkitsee, jos merkitsee mitään. Ehkä se on vain merkki laiskuudesta. Dialogin kirjoittaminen on niin paljon helpompaa kuin narratiivisen proosan kirjoittaminen, että täytyy olla hyvin varovainen, ettei anna dialogivirran viedä novellia mennessään.
Vaikutatko itse enää kuunnelmiin niiden dramatisointi/nauhoitus-vaiheessa, vai onko työsi jo siinä vaiheessa tehty? Oletko koskaan ollut seuraamassa tuota prosessia?
Siinä vaiheessa minun osuuteni on jo tehty, luojan kiitos. Kirjoitan tekstini ja lähetän sen sisälle. Tämän jälkeen dramaturgi lukee sen ja tekee ehdotuksia. Hän huomauttaa epäjohdonmukaisuuksista, kömpelöistä rakenteellisista ratkaisuista, ja sellaisesta. Hyvä dramaturgi (minulla ei onneksi ole kokemuksia huonoista) ei niinkään lue sitä mitä on kirjoitettu kuin sitä mitä on pyritty kirjoittamaan, ei pyri tuomaan esille omia mieltymyksiään, vaan toimii täysin tekstin ehdoilla.
Mikäli on aihetta (historiallisissa draamoissa on usein, aivan itse keksimissäni jostain syystä vähemmän) kirjoitan uuden version, jonka jälkeen - jos tarvetta ilmenee - seuraa uusi sessio. Sitten teksti menee ohjaajalle, jonka kanssa käyn keskusteluja ja taustoitan tapahtumia. Ohjaaja valitsee miehityksen ja seuraa lukuharjoitus, jossa kaikki näyttelijät lukevat oman osansa käsikirjoituksesta. Ja tämän jälkeen minä kumarran ja siirryn pois kuvioista.
Äänitystä en seuraa enkä prosessin mitään muutakaan vaihetta, koska a) minulla ei ole niihin mitään osaa eikä arpaa ja b) ihmisille täytyy antaa täysi työrauha. Kirjailijan läsnäolo yleensä hermostuttaa muutenkin arkaa prosessia, ja jos ohjaajan ja näyttelijän näkemykset draamasta eroavat kovasti kirjailijan näkemyksestä, niin prosessi yleensä hermostuttaa ja tuottaa suurta henkistä tuskaa kirjailijalle. On kivaa nähdä ympärillään ihmisiä, jotka ovat paikalla juuri siksi että on itse kirjoittanut jotakin, mutta vielä kivempaa on päästä takaisin piiloonsa kirjoittamaan lisää ja olla autuaan tietämätön kaikista niistä konflikteista joita tekstin toteuttaminen väistämättä tuo mukanaan. Tosin joskus on mielessä käynyt, että olisi mukava kokeilla jonkin (vaikka omankin) tekstin ohjaamista, se voisi olla äärimmäisen opettavaista. Ja sen jälkeen varmaankin arvostaisi kirjailijantyön rauhaa vieläkin enemmän.
Mitkä ovat suurimmat erot kirjoitettaessa draamaa ruotsin ja suomen kielellä?
Kieli, ainakin minulle. Tarkoitan tällä kielen tempoa, rakennetta, sisäänrakennettua logiikkaa. Suomenkielisen draaman kirjoittaminen ei ole minulta koskaan onnistunut. Miksi? Tätä olen paljon miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että syyn on pakko piillä kielen rakenteissa. Aivoni pyrkivät pakottamaan suomenkieltä sille vieraisiin rakenteisiin ja siksi tuloksesta tulee kankea ja väkinäinen. Suomessa sanat ovat päätteineen pitkiä ja siksi tempo on väkisinkin hitaampi ja dialogissa tämä ajaa minut epätoivon partaalle. Minä tahdon dialogiin indogermaanista nasevuutta, jäntevyyttä, jännitettä.
Juha Siltanen on jossain yhteydessä todennut suomenkielestä erään mielenkiintoisen piirteen. Kioskikirjallisia suomennoksia pohtiessaan hän huomautti, että ne ovat kankeita yleensä siitä syystä että suomessa ei ole luontevaa välimuotoa kirjakielen ja katukielen välillä, toisin kuin esimerkiksi englannissa ja ruotsissa. Täten käännökset ovat yleensä liian virallisia tai liian alatyylisiä. Tämä johtuu kielen nuoruudesta. Suomessa ei yksinkertaisesti ole niin paljon eri kerrostumia kuin Euroopan muissa kielissä.
Tämä tuottaa minulle suuria vaikeuksia suomenkielistä dialogia kirjoittaessani. En millään onnistu haarukoimaan luontevaa puhekieltä, sävy on aina liian virallinen, liian kirjakielinen, liian eloton. Proosassa ongelmaa ei juuri esiinny, luojan kiitos, mutta draamassa se on tähän mennessä ollut aivan tuhoisa.
Ehkäpä tässäkin on kyse harjoituksesta ja korvan kehittymisestä. Ei tässä vielä olla ihan täysin luovuttu toivosta kirjoittaa sitä draamaa suomeksi. On sitä ennenkin kirjoitettu vaikkei olla osattukaan. Ja joskus on vahingoissa onnistuttukin.
Sanotaan että kaikki tarinat on jo kertaalleen kirjoitettu, ja jokainen kirjoittaja vain kopioi vanhaa. Mitkä ovat suomalaisen scifi -novellistin tämän päivän suurimmat haasteet?
Tässäpä varsin maailmojasyleilevä kysymys. Tällaisia jos kirjoittaessa miettisi niin vähäänpä jäisivät lopputulokset. Kaikki tarinat on jo kerrottu. Ja vanhaa kopioidaan. Tämä on ajatus joka on ihan totta. Siksi sitä ei kannata miettiäkään, ei ainakaan jos itse todellakin aikoo jatkaa kirjoittamista. Tärkeintä on pyrkiä kirjoittamaan omaa sisintään ja omaa olemustaan ilmentäen. Vain siten voi saada aikaiseksi jotain aitoa ja rehellistä.
Suomalaisen sf-novellistin tämän päivän suurin haaste on olla rehellinen itseään kohtaan omissa kirjoituksissaan. Eikä siinä ole mitään pahaa kopioida vanhaa, jos suodattaa sen itsensä kautta, antaa kirjoitukseen jotakin omasta itsestään.
Onko sinulla tabuja - aiheita tai teemoja joita ehdottomasti vältät?
No tietenkin kliseet, tai ainakin yritän. Kliseissä on vai se ongelma, että ne ovat periaatteessa erinomaisen päteviä oikoteitä ja sillä tavalla kirjallisia tai dramaturgisia ajansäästäjiä. Sano "natsi" ja kaikki tietävät heti mistä on kyse, ei tarvita mitään pitkiä selityksiä ja pohjustuksia. Klisee on siis tietyllä tavalla Occamin partaveitsi, helpoin selitys, helpoin oikotie, oiva ajansäästäjä. Mutta toisaalta, kyllä kaikesta voi kirjoittaa, kunhan vain löytää sen oikean, itselleen rehellisen tavan.
Oma tekstisi, joka on eniten sykähdyttänyt itseäsi?
Yleensä sellaiset jotka eivät ole sykähdyttäneet ketään muita, siis minulle henkilökohtaisesti tärkeät, mutta muuten (ja juuri siksi) epäonnistuneet tekstit. Med ögon i granit, kuunnelma joka käsitteli Suomenlinnan viimeistä suomalaista komentajaa C. O. Cronstedtiä (tuttu Runebergin Vänrikki Stoolin viharunosta) oli siinä mielessä tärkeä teksti, että sitä kirjoittaessani tunsin viimein, että nyt alan osata tämän draamahomman. Vihdoinkin mies vie tekstiä eikä teksti miestä. Tämäkin lienee harhaluulo, luullaan että voidaan kirjoittaa miten tahansa mistä tahansa.
Tosiasiassa parametrit joiden puitteissa liikutaan o vat hyvinkin kapeat. Emme kirjoita miten tahdomme. Ainoastaan miten pystymme. Miten meidän täytyy. Silti, on se vaan niin kivaa kun välillä omasta kirjoittamisestaan nauttii niin ettei mitään rajaa. Niitä hetkiä varten sitä tässä kirjoittajana eletään. Novelleista olen suhteellisen tyytyväinen edellä mainittuun novelliin nimeltä Parthenos XIII.
Mitä tutkimattomia alueita tieteiskirjallisuudessa vielä on?
Ei mitään. Kaikki. Kirjoittajasta riippuen. Kirjoittajan sisäinen maailma ja sen suhde, mieluiten sopivan ristiriitainen suhde ulkomaailmaan, niin nykypäivään, menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin.
Kiitos haastattelusta, Petri.
Kiitos haastattelusta, Petri.
Petri Salinin tuotantoa:
Novellit:
Päivä Astur Fragungin elämästä (Portti 3/1989)
Salaperäinen herra Borges (Portti 2/1992)
Kadonneen professorin tapaus (Portti 1/1995)
4 viestiä eläville (Finnzine 3/1996)
Solus Rex (Portti 3/1996)
Kallis prinssi - sinut enkelien joukot lepoon laulakoot (Finnzine 1/1997)
Jumalan puistossa (Portti 1/1999)
Yön kynttilät Finnzine (1/1999)
Binäärisonetti (Finnzine 1/2000)
Musta väsymys silmät yöllä (Portti 3/2000)
Valtio Finnzine (4/2000)
Calix (Enhörningen 7, 2001)
Elegia Janukselle (Finnzine 2/2001)
Täysikuun sirppi (Portti 4/2001)Kuunnelmat:
Domprosten får besök (1996)
Särskilt de primitiva *) (1996)
Inbjudan till resa (1998)
Samtidigt I Neuropa (1999)
Med ögon I granit (2000)
Hunden har sin dag (2001)
*) Kuultavissa www:ssä suomeksi.
Julkaistu Kosmoskynä 1/2002:ssä. Kuva: Petri Salin WWW-versio: Pasi Karppanen. Kuvien ja tekstien copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.