Kirjoittajaoppaita - Anne Leinonen: Brian Stableford: Writing fantasy and science fiction and getting published
(Kosmoskynä 1/2004)
Brian Stableford: Writing fantasy and science fiction and getting published
(Teach yourself books 1997, 168 sivua)
Brian Stableford on julkaissut yli neljäkymmentä science fiction ja fantasiakirjaa ja kirjoittanut satoja novelleja. Stablefordin kirjoittamisopas on pieni, tiivis paketti, jonka mielenkiinnon kohteena on romaanin kirjoittaminen, mutta monet esitetyt asiat ovat yleispäteviä myös lyhyempään proosaan. Oppaassa käsitellään tieteiskirjoittamisen saloja erityisesti tarinan rakentamisen ja tyylin kannalta. Seuraavassa referoin Stablefordin kirjasta paria mielenkiintoista kohtaa, joista voi löytyä vinkkejä tieteiskirjoittajalle.
Maailmojen loogisuusStableford korostaa maailman luomisen merkitystä. Vaikka tieteiskirjoittaja loisi millaisen mielikuvituksellisen maailman tahansa, täytyy luodun maailman sääntöjen olla sisäisesti loogisia. Lukijan täytyy löytää tekstistä kaikki ne seikat, mitä tarvitaan maailman lainalaisuuksien ymmärtämiseksi. Toisaalta kaikkien tekstiin sijoitettujen asioiden täytyy olla tarinan kannalta merkityksellisiä, eli tietoa ei saa jakaa pelkästään itsensä tiedon vuoksi, siksi että kirjoittaja on innostunut luomuksestaan.
Stableford jakaa tarinoiden maailmat kahteen kategoriaan: omaa todellisuuttamme muistuttavat maailmat ja mielikuvitukselliset maailmat. Meidän maailmaamme sijoitetuilla tarinoilla on oma etunsa. Jos tarina tapahtuu vaikkapa Lontoossa, lukija pystyy kuvittamaan tarinaa todellisilla, olemassa olevilla asioilla: rakennuksilla, ihmisillä, yhteiskunnalla. Haittapuolena on taas se, että todellisuutta kuvailtaessa tärkeimpien esitettyjen faktojen on oltava kohdallaan.
Kirjoittajan ei tarvitse itse vierailla miljöössä, jotta siitä voisi kirjoittaa, mutta silti miljöötä on osattava kuvata realistisilla yksityiskohdilla. Valmiiseen maailmaan sijoitetussa tarinassa kirjoittajan ei tarvitse selventää kaikkia yksityiskohtia. Henkilö voi siirtyä yhdessä lauseessa Helsingistä Tampereelle (Menin Helsingistä Tampereelle), koska kaikki tietävät, että niiden välillä kulkee busseja ja junia. Planeetta Ögrönin matkustusmenetelmistä lukija ei voi tietää etukäteen mitään, joten niitä täytyy havainnollistaa esimerkein.
Mutta vaikka sijoittaa tarinan eri planeetalle tai esimerkiksi Tolkienin kaltaiseen fantasiamaailmaan, lukija peilaa silti tarinaa todellisuuteen ja kirjoittajan täytyy jotenkin huomioida lukijan odotukset. Usein fantasiamaailmojen historia ja maantiede ovat keksittyjä, mutta maailman fyysiset ominaisuudet on silti lainattu todellisuudesta – kuin tarina sittenkin sijoittuisi Maahan. Taikuuskin tuntuu seurailevan fysiikan reunaehtoja: jos taikuus pettää niin pilvien yläpuolella leijuva linnoitus putoaa alas maahan, ja ilman taikasormusta veden alle uponnut sankaritar lopulta tukehtuu.
Stablefordin mielestä fantasian ja science fictionin kirjoittamisen taito piilee siinä, miten hyvin kirjoittaja osaa käyttää genrelle tyypillisiä elementtejä ja mitä uutta hän niistä pystyy rakentamaan. Esimerkiksi Stableford ottaa vanhan sadun kolmesta toivomuksesta. Juonenkaarta voi hyvin käyttää uudestaan, mutta kirjoittajan täytyy silti miettiä, mitä päähenkilö valitsee ja millaiset seuraukset päätöksillä on. Tämän tyyppisen tarinan mielenkiinto on usein siinä, että seuraukset ovat loogisia mutta sellaisia, mitä toivoja ei toivoessaan huomannut.
Lukija tarvitsee tarinan rakennusaineiksi vähintään ne tiedot, jotka kuuluvat oleellisesti juoneen, ja lisäksi joukon mielikuvitusta kutkuttavia yksityiskohtia. Maailma täytyy rakentaa niin, että se on järkeenkäypä. Yleensä riittää sekin, ettei maailmankuvaukseen jää mitään ilmeisiä ristiriitoja. Mitä pidemmän tarinan kirjoittaa, sitä enemmän täytyy lisätä yksityiskohtia, jotta illuusio todellisesta maailmasta säilyy. Monissa lyhyissä novelleissa on mahdollisuus tarjota lukijalle ”siivu elämää”, jonka ei tarvitse käsittää kokonaista historiaa tai yhteiskuntaa. Lukija viehättyy, kun kykenee lisäämään tekstiin omia ajatuksiaan muutaman toisiinsa näppärästi kiinnittyvän yksityiskohdan pohjalta.
Tarinan moraali
Lukija viehättyy, kun hän löytää tekstistä symboleja tai hoksaa tapahtumissa tietynlaisia säännönmukaisuuksia. Pienet tarinaan upotetut koukut yleensä lisäävät lukijan mielenkiintoa eivätkä hajaannuta huomiota. Lukijan odotuksia kannattaa käyttää tekstissä hyödyksi.
Stablefordin mukaan moraalilla on suuri merkitys tarinan rakentamisessa. Kirjoittaja pystyy koskettamaan lukijaa päähenkilön välityksellä: jos lukija välittää päähenkilöstä, hän eläytyy päähenkilön kohtaloon. Yleensä lukija haluaa hyviksien voittavan ja nauttii, kun paha saa palkkansa.
Hahmoista tulee mielenkiintoisia, kun heidät sijoittaa tilanteisiin ja vaikeuksiin, joissa lukijan omat moraaliset ajatukset heräävät. Itse asiassa mielikuvitusmaailma pystyy käsittelemään moraaliasioita puhtaammin kuin todellisen maailman tilanteet. Siksi usein eläimiä käytetään niin usein antamaan sankarille neuvoa ja fantasiakirjojen juoni usein käsittelee hyvän ja pahan välistä taistelua.
Ei ole tietenkään mikään pakko kirjoittaa moralistisia tarinoita, mutta on hyvä tiedostaa, että moniin juonirakenteisiin rakentuu faabelin kaavaa kuin itsestään, vaikka kirjoittaja ei siihen pyrkisikään. Kirjoittajan etuna voi toimia se, että lukija mielellään sympatiseeraa syrjittyä ja toivoo parasta päähänpotkitulle. Oikeanlainen moraali saattaa saada lukijan unohtamaan epäuskottavat keksinnöt ja pienet maailmassa olevat säröt.
Juonirakenteesta
Jokaisella tarinalla ei välttämättä tarvitse olla selkeää juonirakennetta, mutta yleensä vähänkin pidemmillä tarinoilla sellainen on oltava. Stableford jakaa juonen kolmeen vaiheeseen: haasteeseen, komplikaatioihin ja kliimaksiin.
Haasteet eli vastoinkäymiset muistuttavat sinällään arkiproosamaista lähestymistapaa: vaikka tapahtumat sijoittuisivat kuinka outoon ympäristöön tahansa, on päähenkilöllä yleensä hyvin samankaltaisia perusongelmia, kuten vaikkapa henkiinjääminen ja lisääntyminen. Science fictionissa ja fantasiassa on myös omanlaisensa haasteen alatyyppi, tuntemattoman kohtaaminen.
Arkiproosassa henkilöt voivat yhtä lailla törmätä vaikeisiin haasteisiin ja outoihin tilanteisiin, mutta ne tuskin sisältävät outojen olentojen kohtaamista tai taikuutta. Genrekirjoittajan olisi pystyttävä kohottamaan vastukset ja vastoinkäymiset toiseen potenssiin, luotava niihin sense of wonderia.
Ongelmat, jotka ratkaistaan liian helpolla ja vastukset, jotka voitetaan kädenkäänteessä, ovat tylsiä. Voitot ovat aina suloisempia, jos niiden saavuttaminen on ollut vaikeaa. Joten juonessa täytyy olla hankausta, vastoinkäymisiä ja käänteitä.
Kun henkilöhahmot on heitetty ongelmien keskelle, on monia keinoja hankaloittaa hahmojen etenemistä. Juonen voi rakentaa niin, että ongelma seuraa toista ongelmaa peräjälkeen, esimerkiksi järjestetään sarja vastoinkäymisiä ja ansoja sekä mahdollisuuksia, joiden kanssa hahmot joutuvat painimaan. Jos tällaisen rakenteen pystyy kasaamaan hyvin, pienemmän ongelman ratkaisu merkitsee suuremman ongelman muodostumista, jolloin ongelmien ratkominen jatkuu ja jännite kasvaa.
Toinen keino on piilottaa ongelman todellinen luonne ja laittaa päähenkilö saamaan se selville vähitellen. Jos ongelma näyttää aluksi pieneltä, voikin se saada koko ajan uhkaavampia piirteitä.
On kuitenkin syytä pitää kohtuus mielessä. Monet fantasiakirjoittajat tuppaavat sotkemaan soppaan kaikki mahdolliset mieleen tulevat ideat. Jos juoni pääsee liian monimutkaiseksi, on kudelmassa liikaa irtolankoja.
Toinen varottava seikka on se, ettei käytä lekaa pähkinäkuoren rikkomiseen, siis ettei luo isoja rakenteita joiden avulla sitten puuhaillaan pienten asioiden parissa. Esimerkiksi kauhutarinoissa usein kehitetään jumalten kaltaisia olentoja, joita päähenkilö sitten ojentaa järjestykseen melko köykäisin keinoin, eikä ajatella millaisia seurauksia olennon ilmestymisestä voisi muuten olla yhteiskunnalle ja koko maailmalle.
Fantasiassa, jossa taikuudella on merkittävä rooli, on huomioitava ettei taikuuden käytöstä tule epäloogista. Jos henkilö käyttää taikuutta tilanteessa B selvitäkseen näppärästi vaaratilanteesta, miksei hän taikonut kymmentä sivua aikaisemmin tilanteessa A, kun oli vastaavassa vaaratilanteessa? Kirjoittajan täytyy selittää tämä lukijalle esimerkiksi siten, että velho oli väsynyt, hänellä ei ollut tarvittavia ainesosia taikaan, häntä häirittiin jne.
Juonen tulisi johtaa jonkinlaiseen kriisiin ja sen ratkaisuun. Ratkaisu on eräänlainen räjähdys, jossa jännite tavalla tai toisella laukaistaan. Matkan varrella voi olla pienempiä ratkaisun paikkoja, mutta ne eivät saisi varjostaa loppuratkaisua ja himmentää sen loistoa. Lukijan nälkä kasvaa lukiessa ja liian häikäisevät välimatkan ratkaisut saavat lukijan odottamaan muhkeaa loppuratkaisua. Jos loppukliimaksi ei ylitä välikliimakseja, saattaa lukija pettyä.
Pitkissä tarinoissa kliimaksin jälkeen tarvitaan usein myös lopetus, jäähdyttelyvaihe, jossa asiat palautetaan takaisin oikealle tolalleen. Tämä voidaan tehdä nopealla leikkauksella, kuten sijoittamalla loppuun lyhyt epilogi, tai sitten pitemmällä ja perusteellisemmalla kerronnalla, kuten Tolkien tekee Sormusten Herrassa.
Lopuksi
Stablefordin kirjassa käsitellään myös juonirakenteita, lopetuksia, näkökulmia ja hahmoja, dialogia ja aloitusta. Kirjan loppuosassa on myös julkaisemiselle omistettu luku, jonka käytännön ohjeet pätevät Yhdysvalloissa ja jonka monista huomioista voi olla vinkiksi myös suomalaisille kirjoittajilla. Aivan lopussa on sanaselitysluettelo, jossa on käsitelty muutamia genreen liittyvien termejä kuten infodumppaus ja Frankenstainin syndrooma.
Stablefordin opas on paikoin turhan monimutkainen, yksinkertaiset asiat on selitetty jaaritellen ja juurta jaksaen, vaikka tiukka tiivistäminen ja esimerkki olisi ajanut täsmälleen saman asian. Stableford on kuitenkin malttanut syventyä aiheeseen ja kehitellä ajatusleikkejä nimenomaan lajityypin näkökulmasta.
Kirjaa voi tilata nettikirjakaupoista ja esimerkiksi Akateemisen kirjakaupan kautta.
Julkaistu Kosmoskynä 1/2004:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.