Kosmoksen nurkkaus - Juha-Pekka Koskinen: Kirjoittamisen kirous
(Kosmoskynä 1/2004)
Kun olin kolmen vanha, vanhempani ottivat minut mukaansa raviradalle. En tiedä, onko tuota ravirataa enää olemassa, mutta silloin kilometrin mittaista kaviouraa reunustivat maahan upotetut autonrenkaat. Auringon paisteessa kuumenneet, siniseksi ja punaiseksi maalatut kumit kiehtoivat minua suunnattomasti. Ne törröttivät maan uumenista kuin kahvat, joita jättiläinen oli asetellut voidakseen helpommin tempaista maapallon päänsä yläpuolelle.
Tuolloin ravit olivat vielä tapaus. Kuplavolkkarit, angliat ja datsunit täyttivät parkkipaikat. Mustalaiset kertoivat vihjeitä toinen toisilleen ja joka lähdön jälkeen kirjavat paperilaput lehahtivat ilmaan kuin eksoottiset perhoset. Hevoset juoksivat auringon paahteessa kiiltelevin kyljin, lantakikkareiden pistävä haju leijui katsomon yllä.
Minua eivät hevoset kiinnostaneet. Kun olin saanut oman limaspulloni, jonka korkkiin isä teki pillinmentävän aukon, katosin omille teilleni. Polttavan kuuma hiekkakenttä oli oma maailmansa, jota kannatti tutkia.
Kuinka ollakaan, mustalaisten hälisevä joukko kiehtoi minua erityisesti. Mitään pelkäämättä istuin hiekalle heidän viereensä. Kuuntelin heidän arvailujaan siitä, voittaako Voltin Viske vaiko Huiskun Tujaus, onko takamatka liikaa Charlotte Deelle ja ottaako Vilperi laukan. Jossakin vaiheessa joku iloisista herrasmiehistä huomasi minut ja nosti minut naurahtaen datsuninsa konepellille istumaan.
Miesten pulina ja melske oli ikävystyttänyt vanhan rouvan, jonka harmaa tukka kiilteli auringonpaisteessa. Minä säälin häntä, sillä arvelin helteen käyvän hänen voimilleen, olihan hänellä muhkeat hameet laihan vartalonsa peittona. Kun hän huomasi myötätuntoisen pojanhymyni, hänen kasvoilleen levisi ilo, jollaista olen harvoin nähnyt. Hän asteli luokseni irrottamatta katsettaan minusta ja tarttui hikiseen käteeni.- Pikkumies, pikkumies, siinäkö sinä nyt olet, hän sanoi aivan kuin olisimme tunteneet toisemme aina ja ikuisesti.
Hän katseli limsan ja hiekan tuhrimaa kättäni ja kuljetti ohutta sormeaan kämmeneni viivoja pitkin. Hänen kosketuksensa kutitti minua enkä pelännyt häntä lainkaan.
- Vieläkö palasit takaisin, onneton. Shamaanien aika on jo ohitse, ei sinua enää kukaan usko, hän huokaisi.Minua alkoi naurattaa, sillä hänen kyntensä oli hyvin terävä ja se hiipi pitkin herkkää ihoani kuin linnun höyhen. En ymmärtänyt hänen puheestaan tuon taivaallista mutta sanat upposivat mieleni kätköihin. Nainen sulki käteni käsiensä sisään ja katsoi minua silmät loistaen. Hänen silmänsä olivat harmaat, vain toisessa silmässä oli neljännes ruskeaa. Hänestä huokui iloa ja voimaa joka tuntui tutulta ja turvalliselta.
-Maailma on tarinoita täynnä ja ne kaikki ovat tosia, hän sanoi.
Hän taputti minua poskelle ja jatkoi matkaansa. Minä tuijotin hänen valtavaa korvarengastaan, enkä moneen vuoteen kyennyt muistamaan hänestä muuta kuin terävät kynnet, harmaat silmät ja juuri tuon kimaltelevan korvarenkaan.
Isä ja äiti löysivät minut aikanaan. He eivät olleet järin iloisia uusista tuttavistani, mutta isäni, joka ei koskaan jäänyt sanattomaksi, naureskeli heidän kanssaan hetkisen ennen kuin nosti minut olkapäilleen.Se kesä oli hyvin kuuma. Heinäkuun alkupäivinä löysin kerrostalomme pihamaan hiekkalaatikolta punaisen intiaanin. Saman päivän iltana, kun auringon turraksi pahtaama perheeni lepäsi kuka missäkin, näin olohuoneen ikkunan takana irvistävät kasvot. Vaikka olinkin vain kolmevuotias, ymmärsin ettei yksikään ihminen voi leijua kuuden metrin korkeudessa. Tunsin kämmenessäni mustalaisnaisen kynnen kosketuksen, enkä pelännyt lainkaan. Irvistin takaisin ja kasvot hävisivät.
Seuraavana vuonna osasin jo lukea. Jouduin odottamaan vielä toisen vuoden, ennen kuin epäluuloiset kirjastotädit suostuivat myöntämään minulle kirjastokortin. Senkin jälkeen he varjelivat mustasukkaisesti kirja-aarteitaan pieneltä pojalta, jonka kädet olivat aina likaiset ja tukka pörrössä. Minulla sai olla lainassa vain yksi kirja kerrallaan etten olisi täysin villiintynyt. Vasta kun aloitin koulun, tuo sääntö purkautui kaikessa hiljaisuudessa.Kului vuosia niin etten edes muistanut tavanneeni mustalaisnaista. En enää ahminut kirjoja, sillä minulla oli kiire kasvaa isoksi. Puukko oli jo kertaalleen järjestellyt kämmeneni elämänviivoja uuteen uskoon, kun kaikki muuttui.
Oli jälleen kuuma kesä enkä enää keksinyt mitään järjellistä tekemistä. Kaivoin esiin keltaisen Brother DeLuxe matkakirjoituskoneen ja piiskasin ajankulukseni valkoiseen paperiin muutaman sanan. Paperi läiskähteli kuin ruoskittavan selkänahka. Sormenpääni hikosivat mustilla näppäimillä. Tela jurskahteli kun aloitin uuden rivin.
Sitten se tapahtui. Mustalaisnaisen kasvot vilahtivat silmissäni ja putosin tarinan sisään. Olin keskellä salaperäistä maailmaa ja tuntemattomia ihmisiä, jotka vuoron perään tulivat selvittämään minulle asiaansa. He nykivät minua hihasta eivätkä jättäneet minua rauhaan. He asuivat oudoissa paikoissa, tekivät outoja asioita, puhuivat oudolla tavalla. Mutta he kaikki tunsivat minut, he olivat odottaneet minua niin kuin olisin joskus luvannut saapua heidän luokseen kuuntelemaan heidän tarinoitaan.Vuosien kuluessa olen kuullut monta teoriaa siitä, kuinka tekstit syntyvät. Olen kuullut konfliktistista, kriisistä, kliimaksista. Olen perehtynyt peripetiaan, dialogiin, monologiin ja hyperbolaan. Olen kuullut muistiinpanoista, juonikaavioista ja henkilöhahmotelmista. Olen oppinut hiomaan ja karsimaan, hillitsemään suupaltteja, houkuttelemaan juroja, kätkemään outoja. Silti mikään oppi ei pelasta minua öisin luiskahtamasta sen rajan ylitse, jonka takana juonikaavioihin niistetään nenä ja henkilöhahmotelmilla pyyhitään takamus.
On yö, kuten aina. Haen autotallista laatikollisen vokaaleja. Kaikki muut nukkuvat kun ensimmäiset sanat ropisevat ruudulle sadepisaroiden lailla. Silmänräpäyksen kuluttua aamu alkaa valjeta. Yö on kadonnut jonnekin, haihtunut pois kuin kiukaalle heitetty vesi. Tarina on valmis. Ylimääräiset vokaalit lojuvat lattialla. Kuulen korvissani mustalaisnaisen sanat: “Vieläkö palasit takaisin, onneton.”
Ennen nukkumaanmenoa vilkaisen peiliin. Silmässäni on ruskea laikku. Se ei edes vanhemmiten suostu haalistumaan. Jos peilikuvani osaisi puhua, se sanoisi: “Helposti ja yhdeltä istumalta.” Mutta se ei osaa, eikä se raukka tiedä mitään peripetiastakaan.
Julkaistu Kosmoskynä 1/2004:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.