Jarmo Karonen: Kirjoittaminen on lasten leikkiä - Uusien kirjoittajien kirja 2004 -seminaari
(Kosmoskynä 1/2004)
Satakunnan taidetoimikunta järjesti 21.2.2004 Porissa seminaarin, johon oli kutsuttu kaikki Uusien kirjoittajien kirja 2004 -antologiassa julkaistut kirjoittajat. Seminaarissa oli kolme vieraspuhujaa, kirjailijat Taina Teerialho ja Jaska Filppula sekä aiemmasta Uusien kirjoittajien kirjasta kustannussopimukseen ponnistanut Hanna-Riikka Kuisma. Kuusituntinen lauantairupeama oli raskas, mutta huippukohdat ovat yhä kirkkaina mielessäni. Mistä kirjailijat sitten puhuivat ja mitä ajatuksia seminaarin pohjalta heräsi?
Kirjallisuuden portit
Tilaisuuden aloitti antologian toimittanut Satakunnan kirjallisuuden läänintaiteilija Sini Kiuas. Hän puhui kirjoituskilpailujen, kirjallisuuslehtien ja antologioiden tärkeydestä kirjoittajan väliportaina matkalla kustantamoiden porteille.
Kirjoittajan työ on raakaa harjoittelua eikä romaanikäsikirjoitusta taiota tyhjästä. Paitsi hyvää harjoitusta ja tapa pitää itsensä hyvässä kirjallisessa vireessä, antologiat ja kirjallisuuskilpailujen sijoitukset näyttävät hyvältä kirjoittajan ansioluettelossa.
Kiuas toivoikin, että satakuntalaisia kirjoittajia esiin tuova Uusien kirjoittajien kirja voisi olla tällainen käyntikortti kirjallisuusmaailmassa. Antologian julkaissut Satakunnan taidetoimikunta levittää kirjaa muun muassa kustantamoille. Kiuas myös mainitsi, että Varsinais-Suomessa julkaistaan saman tyyppistä, Reviiri-nimistä antologiaa, joten sikäläiset kirjoittajat voivat etsiä itselleen näkyvyyttä sitä kautta.
Kirjallinen identiteettiEnsimmäinen vieraspuhuja, Porin työväenopistolla luovan kirjoittamisen kursseja järjestävä Taina Teerialho kertoi tutunkuuloisia vinkkejä aloitteleville kirjoittajille: hyvä kirjoittaja pitää silmänsä auki, tarkkailee ympäristöään ja kirjoittaa säännöllisesti. Moni antologiaan valituista oli hyvin nuoria kirjoittajia ja osa oli kirjoittanut vasta hyvin vähän aikaa, joten tällainen evästys oli varmasti paikallaan.
Itseäni kosketti eniten se, mitä Teerialho puhui kirjoittajaidentiteetistä ja lukemisesta. Esittäytymiskierroksella tilaisuuden alussa uudet kirjoittajat olivat puhuneet hyvin vähän omista teksteistään, mikä ihmetytti Teerialhoa. Hänen mielestään kirjoittajan tulisi tilaisuuden tullen olla valmis kertomaan, mitä tämä kirjoittaa. Kirjailijan tapaaminen on lukijalle aina ainutlaatuinen hetki, jossa tavataan sanojen takana piileskelevä tekijä. Hetken tulisi olla merkityksellinen myös kirjoittajalle.
Teerialhon perustelut lukijan ja kirjoittajan kohtaamisen maagisuudelle jäivät minusta leijumaan ilmaan hiukan epämääräisinä, mutta ajattelisin, että jo itsensä markkinoinnin kannalta tällaiset kohtaamiset ovat tärkeitä. Mahdollisuutta puhua omasta kirjoittamisestaan ei kannata jättää käyttämättä, jos vaakalaudalla on yhdenkin lukijan tavoittaminen tai menettäminen.
Toinen perustelu tuli kyllä selväksi Teerialhon puheista: on aika surkeaa, jos kirjoittaja ei osaa puhua mitään omista teksteistään. Kuinka vahva kirjallinen identiteetti hänellä sitten on? Tietääkö hän yhtään mitä hän on tekemässä, kun hän kirjoittaa uutta tekstiä? Kirjoittaako hän edes kovin tosissaan? Kirjoittajan tulisi osata luonnehtia omia tekstejään ja kirjallisia tavoitteitaan.
Teerialho puhui myös lukemisen tärkeydestä. Miten kirjoittaja voi osata kirjoittaa, jos hän ei lue kenenkään tekstejä? Kirjoittajan tulisi lukea erilaisia tekstejä pitääkseen itsensä vireessä.
Erityisen kiinnostavana pidin Teerialhon painotusta, että myös omia tekstejä tulee lukea tarkkaan. Siitä ei tule mitään, jos kirjoittaa koneella yhden version ja alkaa sitten korjata tekstiä näytöltä sana kerrallaan. Teksti täytyy printata ja lukea paperilta. Sitä täytyy lukea myös ääneen, maistella ja tunnustella. Myös vanhojen versioiden ja tekstien lukeminen kannattaa. Mitä on aikaisemmin tehnyt väärin, mitä oikein?
Leikkiä ja pelejä
Seminaarin toinen vieraspuhuja oli Jaska Filppula, joka oli suorittanut kirjoittajien ja tekstien valinnat antologiaan yhdessä kustannustoimittaja Silja Hiidenheimon kanssa. Filppula piti lyhyen alustuksen ennen henkilökohtaista palautekierrostaan antologian teksteistä.
Hän rinnasti taiteellisen vapauden lapsen leikkiin. Kun lapsen leikkiin tulee mukaan sääntöjä, puhutaan pelistä. Oikein pitkälle vietynä pelit voivat olla hyvin tylsiä. Ajatellaan vaikka amerikkalaista jalkapalloa, joka on tarkkojen sääntöjen ja taktiikoiden sanelema peli. Pelinkulun erilaiset variaatiot ovat vähäisiä ja muistuttavat suuresti toisiaan. Arvaatteko mihin tässä vertauksessa päädytään?
Niin, Filppula esitti, että dekkarit ovat kirjallisuuden amerikkalaista jalkapalloa ja runous lähimpänä lapsen leikkiä. Dekkaria sitovat genren odotukset ja kaavat. Variaatiot murhatavoissa ja syyllisten selviämisessä ovat lopulta aika vähäisiä. Runoudessa asioita yhdistellään vapaasti. Filppula painotti, että hänen vertauksensa on jokseenkin kärjistetty, mutta halusi tuoda sillä esiin ajatuksensa siitä, että itseään ei kannata kirjoittajana sitoa pelisääntöihin.
Juttelin asiasta Filppulan kanssa vielä henkilökohtaisessa palauteistunnossa ja myöhemmin jatkoilla. Scifi vedettiin mukaan, sillä olihan antologiassa julkaistuissa teksteissäni mukana myös scifiä ja yritystä rikkoa tuttuja pelisääntöjä. Novellini Skalpelli heijastaa valoa oli Filppulan mielestä rakenteellisesti aika tylsä scifiraamien rajoittama työ, vaikkakin sisällöltään ja kieleltään kiinnostava. Hautakivien keskimääräinen etäisyys sen sijaan pelaa hänen mukaansa jalkapallotermein jossain niin kaukana sivurajan ulkopuolella, että se on jo taidetta.
Filppula piti scifiä hyvin luutuneena ja tylsänä kirjallisuudenlajina. Jatkokeskustelumme alkoholinhuuruisessa ja meluisassa baariympäristössä oli siinä määrin häiriöille altis, että minulle jäi hiukan epäselväksi, mikä scifissä oikeastaan niin pani häntä vastaan. Filppula mainitsi lukeneensa jonkin scifi-novellien kokoelman, jossa kaikki tarinat tuntuivat noudattelevan samoja polkuja.
Scifi on kieltämättä lajityyppinä kummallisen rajoittunut tiettyihin perusideoihin ja juonikaavoihin, jos ottaa huomioon, että scifin kuuluisi vapauttaa mielikuvitus totutusta ja luoda jotain uutta. Kuinka monessa sf-tarinassa juostaan jonkin esineen perässä ja kuinka usein pitkällä avaruuslennolla alukseen tulee jokin vika?
Puhuimme myös suomalaisista scifikirjailijoista ja Filppula totesi, että jos julkaisee Loki-Kirjojen kautta scifi-kirjan, sitä ei voi odottaa muiden kuin scifi-harrastajien lukevan. Tällaisen irrallisen kommentin voi nähdä peilaavan lähinnä niitä tuttuja tietoon perustamattomia ennakkoluuloja ja yleistyksiä, joista kirjallinen scifi usein kärsii, sillä Kimmo Lehtonen taitaa olla ainut Lokilla puhdasta scifiä julkaissut suomalainen eikä ainakaan hänen jälkimmäisen kirjansa kansissa mitenkään tuoda esiin, että se olisi scifi-teos. Jyrki Vainosta kai lukevat muutkin kuin scifi-harrastajat?
Toisaalta Filppula muistutti myös siitä, että ehdottomasti pitää kirjoittaa sitä, mihin intohimo usuttaa, oli kyseessä sitten scifi, dekkarit tai arkirealismi. Paikalleen ei kuitenkaan kannata jäädä. Antologiaan valituille hänen viestinsä oli, että siinä julkaistujen kaltaisia tekstejä ei kannata jämähtää kirjoittamaan.
Filppulan päivän puheiden opetus voisi lyhykäisyydessään olla se, että säännöt on tehty rikottaviksi. Yhdistettynä Teerialhon ajatuksiin lukemisesta, voisi kärjistäen sanoa, että scifi-kirjoittajan kannattaa lukea kaikkea muuta paitsi scifiä. Oman tekstin lukemiseen Filppula antoi vinkin, jota hän itse noudattaa: etäännyttääkseen itsensä tekstistä hän printtaa sen kaksipalstaisena, jolloin teksti näyttää erehdyttävästi jossain julkaistulle.
Poikkitaiteita ja ääneen lausuttuja sanoja
Seminaarin viimeinen puhuja oli ensimmäisessä Uusien kirjoittajien kirjassa vuonna 2001 debytoinut Hanna-Riikka Kuisma, joka on juuri solminut kustannussopimuksen Liken kanssa. Novellikokoelma julkaistaan aikaisintaan syksyllä.
Kuisman puheissa kiinnostavinta oli painotus siitä, että eri taiteiden harrastamisesta on hyötyä kirjoittamisen taustalla. Ideoitaan voi työstää monessa muodossa. Kirjoittamisen jumittaessa voi aiheensa vaikka maalata, mistä puolestaan voi päästä eteenpäin tekstinkin kanssa. Kuisma itse on koulutukseltaan kuvataiteilija.
Myös tänä vuonna antologiaan valituista hyvin monet ovat aktiivisia muidenkin taiteiden parissa. Harrastajanäyttelijä Jarno Malisen teatteritausta näkyy esimerkiksi hänen hyvin elävässä dialogissaan, joka toden totta toimii ääneen luettunakin. Useiden kuvataiteilijoiden tausta näkyy puolestaan selvästi tekstien vahvana visuaalisuutena.
Jotkut uusista kirjoittajista olivat myös kokeilleet tekstin esittämistä esimerkiksi kirjallisuustapahtumien lavoilla, runoilloissa tai Kirjan ja Ruusun päivänä ulkoilmalavalla. Runoja ja novelleja kirjoittava Jari Laasanen totesi myöhemmin lehdistötilaisuudessa, että omien tekstien lukeminen ulkoilmalavalta grillimakkaraa järsiville ihmisille tuntuu yhtä aikaa todella typerältä ja hienolta. Tilanne on absurdi, mutta toisaalta tekstien kantokyky tulee testattua hyvin tuollaisessa tositilanteessa.Olisiko hurjaa ajatella, että tällaista tapaa heräteltäisiin henkiin tieteiskirjoittajienkin yhteisössä? Ainakin lyhyiden novellien kielen sujuvuutta ja tarinan kantokykyä voisi testata lukemalla niitä ääneen yleisön edessä. Itse koen tällaisen ajatuksen hyvin hermostuttavana. Ehkä kirjoitan osaksi siksi, että voisin antaa tekstien puhua puolestani ja pitää itse suuni supussa. Kaikessa pelottavuudessaankin ideaan tekstien esittämisestä liittyy myös jotain hyvin houkuttelevaa.
Julkaistu Kosmoskynä 1/2004:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Sisällön copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.