Veikko Rekunen: Ensimmäinen, mutta ei onneksi viimeinen
(Kosmoskynä 2/2004)
STk:n puheenjohtaja 1984-1986
Kosmoskynän päätoimittaja 1/1984
Olin silloin nuori, olin innokas, olin kirjallisuuden harrastaja ja uskoin vakaasti, että myös Suomessa voitaisiin kirjoittaa hyvää tieteiskirjallisuutta. Itse olin kirjoittanut novellintapaisia ja oikein romaanikäsikirjoituksiakin jo 70-luvulla, mutta julkaisukelpoisiksi niistä ei ollut. Kun sitten 80-luvulla syntyivät nämä ensimmäiset kotimaiset yhdistyslehdet, niin olin innokkaasti mukana nimenomaan Aikakone-lehden toiminnassa.Kuten historia kertoo, laitoin myös pystyyn ensimmäisen kirjoittajaringin. Ideana oli lähettää oma kertomus kiertämään aina seuraavalle, joka kommentoi sitä, laittoi oman kertomuksensa mukaan ja lähetti sen edelleen. Ringin kiertäessä jokainen poisti aina oman edellisen kertomuksensa ja laittoi uuden tilalle.
Rinki toimi oikein erinomaisesti, mutta sellaisen virheen teimme, ettemme havainneet rajoittaa sen jäsenmäärää. Porukkaa tuli koko ajan lisää mukaan, joten kirjeestä tuli suuri ja painava, ja kiertoaika piteni. Lopulta rinkikirje hävisi jonnekin, eikä sitä ole sen jälkeen missään nähty ainakaan tässä ulottuvuudessa.
Rinkikirje oli kuitenkin sillä lailla merkittävä, että taisin itse siinä ensimmäiseksi hahmotella mahdollisuutta yhdistyksen perustamiseksi. Asiaa palloteltiin jonkin aikaa, kunnes yhdistystoiminnasta jo kokemusta saanut Harri Haarikko oli minuun yhteydessä ja tuumi, että hän voisi katsoa Turussa sopivan paikan yhdistyksen perustamista varten, kunhan aika sovittaisiin.
Aika sovittiin, heinäkuun 7 päivä armon vuonna 1984, ja Harri kutsui porukan koolle. Aika oli sikäli merkittävä, että kaksi päivää aikaisemmin kävimme vaimoni ja appiukon kanssa Tampereella ostamassa ensimmäisen automme, Fiat Pandan. Sillä sitten köröttelimme Turkuun kyseisenä perustamispäivänä. Vaimoni kiersi katselemassa Turkua ja minä istuin ravintolassa perustamassa yhdistystä muiden innokkaiden kanssa.
Toinen merkittävä ajankohtaan liittyvä seikka oli, että rakas tyttäremme oli myös mukana matkassa, tosin vielä syntymättömänä, mutta mukana joka tapauksessa. Hänellä tuli olemaan sitten oma merkityksensä siinä, kuinka perustamiskokouksessa saamiani tehtäviä hoidin – huonosti nimittäin.
Olin itse niin kiinni kokouksen kulkuun liittyvissä asioissa, että kaikki muu hälinä ympärillä jäi oikeastaan huomaamatta. Mutta kokous saatiin pidettyä, alustavat säännöt hyväksyttyä, hallitus valittua ja jatkotoimista sovittua. Minut valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi, mikä ymmärtääkseni oli lähinnä kunnianimitys sen vuoksi, että olin asiaa ensimmäiseksi ehdottanut.
Hallitus kokoontui syyskuussa Jyväskylässä, joka oli sopiva keskuspaikka maantieteellisesti laajan hallituspohjan kannalta. Siellä käsiteltiin laatimani Ohjeita kirjoittajille -monisteen sisältö, josta muodostui yhdistyksen ensimmäinen jäsentiedote. Vielä pari jäsentiedotetta laadin, kunnes homma siirtyi Juhani Hinkkaselle, joka tekikin sen paljon paremmin.
Joulukuussa pidettiin yhdistyksen vuosikokous Seinäjoella, joka ilmeisesti oli monen mielestä aika huono paikka – mutta minulle tietysti paras mahdollinen lyhyen matkan takia. Siellä sitten tapahtui se virhe, joka olisi pitänyt välttää, eli minut valittiin uudelleen puheenjohtajaksi. Muitakaan kun ei ilmeisesti ollut tarjolla. Ja tämä virhe vielä kerrattiin seuraavassa vuosikokouksessa, kun minut valittiin puheenjohtajaksi vielä vuodelle 1986.
Miksi se oli virhe? Minulla oli pieni lapsi, minulla oli yllättävän paljon aikaa vievä työ, ja vuonna 1986 hommasimme myös oman asunnon. Kaikki tämä vei niin paljon aikaa, että yhdistykselle sitä ei tahtonut kunnolla riittää. Seurauksena oli, että puheenjohtajaa ei enää hallituksen kokouksissakaan tahtonut näkyä. Aikaa ei vain kerta kaikkiaan ollut, ja se kaikki vaikutti kielteisesti yhdistyksen kehitykseen juuri silloin, kun puheenjohtajalla olisi pitänyt olla ylimääräistä energiaa yhdistyksen toiminnan saamiseksi kelpo vauhtiin.
Mikä tuli pelastukseksi, ettei yhdistys kaatunut saman tien? Loistava hallitus, joka otti harteilleen melkein kaikki ne asiat, jotka minulle olisivat kuuluneet ja joihin en ennättänyt paneutua. Minua saa kyllä kiittää yhdessä Harrin kanssa siitä, että pistimme yhdistyksen pystyyn, mutta sen kehittymisestä kunnian kantavat vuosien 85 ja 86 hallitukset. Eipä ole tainnut tulla heitä kunnolla kiitettyä aikaisemmin, mutta nyt kiitän näissä hallituksissa työskennelleitä. Ilman teitä ei yhdistystämme enää olisi.
Kun sitten vuoden 1986 aikana lopultakin tajusin, ettei kenellekään ollut helppoa ryhtyä vastaehdokkaaksi perustajajäsenelle, niin ilmoitin jäsenlehdessä luopuvani puheenjohtajan tehtävistä. Kantaa olin ottanut pari kertaa aikaisemminkin puheenjohtajan palstalla, kun korviini oli kantautunut arvostelua yhdistyksen toiminnasta, mutta sekään ei ollut tuonut ehdokkaita esiin. Nyt tämäkin tilanne sitten selkeni. Joissain yhdistyksen luottamustehtävissä toimin tämänkin jälkeen, mutta aktiivinen osallistumiseni päättyi vuoteen 1986.
Millä mielellä katselen nyt taaksepäin? Oikeastaan ihan hyvillä mielin. Omista virheistäni huolimatta yhdistys on, toimii ja näkyy. Paljon on vielä sellaisia asioita, joita tieteiskirjoittamisessa pitäisi maassamme olla toisin, mutta pohja on luotu ja töitä on tehty. Se on hyvä se.
Ja henkilökohtaisella tasolla: kai silläkin on jotain merkitystä, että joissain suomalaisen kirjallisuushistorian alaviitteessä saatetaan jossain vaiheessa todeta, että yksi Veikko Rekunen oli tämän yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, sai yhden novellinsa julkaistuksi amerikkalaisessa kokoelmassa ja käänsi useampia kirjojakin suomeksi. Luulisin, että se kuitenkin yhden ihmisen kohdalla riittää.
Veikko Rekunen
Julkaistu Kosmoskynä 2/2004:ssä. Kuva: Juhani Hinkkanen. WWW-versio: Pasi Karppanen. Kuvien ja tekstien copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.