Johanna Sinisalo: Chiliä ja sammakoita
(Kosmoskynä 2/2004)
STk:n puheenjohtaja 1991
Kosmoskynän päätoimittaja 1/1992
Kun Suomen Tieteiskirjoittajat ry. perustettiin, se herätti minussa välittömän torjuntareaktion.Olin lukenut Spinin numerosta 4/83 Veikko Rekusen artikkelin ”Tieteisnovellin matka julkisuuteen”. Rekunenhan oli STk:n puheenjohtaja sen ensivuosina, ja samaistin Rekusen näkemykset kirjoittamisesta yhdistyksen linjaan. Artikkelissaan Rekunen kuvaili omaa kirjoittamisprosessiaan ja näin antoi ohjeita aloittelevalle kirjoittajalle. Kun pääsin siihen, missä Rekunen kertoi yleensä kirjoittavansa tarinansa vain kertaalleen ja jos korjattavaa on, se on lehden toimittajan ongelma eikä hänen, näin niin punaista että se oli suorastaan infraa. Tällaisia oppeja en kokenut tarvitsevani enkä toivonut muidenkaan ottavan kovin tosissaan.
Minua rassasi myös sf/f:n kanonisoiminen ainoaksi oikeaksi kirjallisuudeksi, jota piti ja sai lukea ja kirjoittaa. Samalla kun itkettiin sitä ettei genreä arvosteta, pidettiin hyvää huolta mahdollisimman selvästä ghettoutumisesta. Kaikki, mikä scifiksi luokiteltiin, oli automaattisesti hyvää tai ainakin piti yrittää sellaisena nähdä. Pysyttelin toistuvista pyynnöistä huolimatta yhdistyksen ulkopuolella.
Vuonna 1985 annoin lopulta itseni provosoitua ja kirjoitin Kosmoskynän numeroon 5 pateettisen kiistakirjoituksen ”Viisi teesiä Suomen tieteiskirjoittajille”, mistä nousi – kuten tarkoitus olikin ollut – kähy. Keskustelun vesilasilaineet löivät korkeina parissakin seuraavassa Kosmarin numerossa. Tuon purkauksen asiasisällöstä allekirjoitan muuten vieläkin suurimman osan... Ehkä terve kriittisyys omaa piiriä ja sen toimintaa ja tuloksia kohtaan on nykyään selvempää – mutta tuskinpa teesien ansiosta.
Toimenpide vei tietysti pakkorakoon: kun osoittelee epäkohtia, pitäisi kai myös tehdä jotakin eikä vain räksyttää sivusta. Niinpä vuonna 1987 aloitin yhdistyksen hallituksessa varapuheenjohtajana, toimin puheenjohtajana vuoden 1991 sekä toimitin Kosmoskynän numeron 1/92. (STk:n kirjoittajakursseja olin vetämässä vielä myöhemminkin.)
Missä tahansa vähävaraisessa ja -vaikutusvaltaisessa yhdistyksessä vapaaehtoisena toimiminen on varsin silmiä avaavaa. Rivijäsenen tai ulkopuolisen on helppoa esittää toteuttamiskelpoisia vaatimuksia yhdistyksen toiminnalle tai perusteltua kritiikkiä sitä kohtaan. Käytännössä toiveiden täyttäminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista.
Oma hallituskauteni sai risuja mm. siitä, että alunperin hyvin käyntiin lähteneet kirjastoillat, joissa sf/f-aktiivit kävivät luennoimassa mundaneille genren autuudesta, supistuivat olemattomiin. Kuitenkin tämä työ perustui vapaaehtoisuuteen ja jos tulijoita työhön ei kerta kaikkiaan ollut, ei STk:n hallituksellakaan ollut välineitä ketään toimeen velvoittaa. (Itse asiassa kaikessa pienimuotoisessa yhdistystoiminnassa vallinnee aika yleisesti oletus, että kaikki mitä ”yhdistyksen pitäisi aikaansaada”, tarkoittaa käytännössä ”hallituksen jäsenten tulisi henkilökohtaisesti tehdä”.) Eli opin ainakin sen, miten eri asia on ideoida hyviä, hyödyllisiä toimintamuotoja ja taas käytännössä toteuttaa niitä.
Mieleeni on jäänyt myös STk:lle sälytetty painostuspaine: yhdistyksen olisi pitänyt virallisesti protestoida sitä, ettei Kari Nenosta hyväksytty jäseneksi Suomen Kirjailijaliittoon. Kyllä siinä varmaan olisivat kirjailijaliiton akateemikoiden housut tutisseet, kun nuhruista monisteläpyskää julkaiseva parinkymmenen harrastelijan delegaatio olisi tullut heitä paheksumaan. Milläköhän lihaksilla asiaa ajaneet kuvittelivat meidän ko. instanssia esimerkiksi painostavan? Jos ette nyt hyväksy Karia, niin me ei... eh tota... ikinä leikitä sitten teidän kanssa?
Hyvänä saavutuksena pidän sen sijaan vaikkapa YLE:n lasten ja nuorten toimituksen kanssa tehtyä yhteistyöprojektia, jonka kautta parikin STk:laista sai tekstejään televisioruutuun asti. Käännösprojekti suomalaisten sf-novellien ulkomaanlevitystä ajatellen oli ideana rohkea ja loistava, vaikkakin tulokseton.
Pääpiirteittäin STk:n hallitus- ja pj-kausi on jäänyt mieleeni varsin miellyttävänä. Hallituksiin sattui kertymään gastronomisesti asennoituneita ihmisiä ja kokouksien virallinen osio hoidettiin yleensä ripeästi pois alta, jotta päästäisiin pöytään. Vaalilauseemme oli ”jos valkosipuli on älyköiden ketsuppi, chili on scifistien valkosipuli”. Mm. Jyrki J.J. Kasvia ja Tapani Ronnia muistelen tässä suhteessa lämmöllä.
Jos torjuntareaktioni Suomen Tieteiskirjoittajia kohtaan tuli yhdistyksen alkuvaiheissa valitettavasti henkilöityneeksi yhteen hahmoon, melkein samaa voidaan sanoa yhteistyösuhteeni päättyessä. Jos puhutaan outojen, suorastaan harhaanjohtavien mallien antamisesta kirjoittajille, on Pekka Sirkiä jatkanut tämän sammakoiden koneesta päästelyn perinnettä.
Muun muassa hänen aika ajoin pinnalle pulpahtava vouhkaamisensa siitä, että on olemassa jotakin määrittelemätöntä ”spontaania lahjakkuutta”, joka on aivan erilaista ja paljon arvokkaampaa kuin pitkäjänteisellä työllä hiottu ”käsityöläislahjakkuus”, pitäisi varustaa isolla (infra?)punaisella varoitusmerkillä, jotta nuori kosmoskynäilijä ei ottaisi tällaisia käsityksiä turhan tosissaan.
Johanna Sinisalo
Julkaistu Kosmoskynä 2/2004:ssä. Kuva: Tammi / Eriika Ahopelto. WWW-versio: Pasi Karppanen. Kuvien ja tekstien copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.