Pekka Sirkiä: Satulassa on yksinäistä, kun hevonen on kuollut
(Kosmoskynä 2/2004)
STk:n puheenjohtaja 1996-1997
Kosmoskynän päätoimittaja 2/1997-1/2000
IOli tammikuun 27. päivä vuonna 1996. Ravintola Villiviinissä Helsingissä valittiin STk:lle uutta puheenjohtajaa. Paikalle oli tapahtumaa todistamaan vaivautunut yhdeksän jäsentä. Toisin sanoen yhdistyksen 1990-luvun alun ’kultaiset vuodet’, jolloin ravintola Bulevardian yleiskokoukseen oli osallistunut 20-30 innokasta tieteiskirjoittajaa, olivat aikapäiviä takanapäin…
Villiviinin tammikuista tunnelmaa ja osallistujia olisi voinut kuvailla osuvimmin siten, että se muistutti läheisesti kohtaloonsa alistuneita muinaisia roomalaisia, jotka odottelivat hyvää vauhtia rappeutuvan ex-miljoonakaupunkinsa ränsistyneissä palatseissa pohjoisen barbaareja ryöstämään viimeiset arvoesineensä...
Yhdistyksen edellisen vuoden puheenjohtaja Eeva-Liisa Tenhunen oli lähettänyt minulle 15.1. kirjeen ja kysynyt olisinko halukas toimimaan yhdistyksen uutena puheenjohtajana. Kysymys tuli minulle täydellisenä yllätyksenä. Olin toki yhdistyksen perustajajäseniä, mutta en koskaan aiemmin ollut osallistunut yhdistyksen hallintoon.
Vuosien varrella olin ahkerasti kirjoitellut Kosmoskynään ja muutenkin ’hengaillut’ aivan STk:n hallinnon sisäpiirin tuntumassa. Olin lähes viimeinen reservi, jota ei vielä oltu kierrätetty hallituksen kautta. En muista, mietinkö sekunnin vai kaksi, mutta soitin saman tien Eeva-Liisalle ja vastasin myöntävästi.
Vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka vähissä Eeva-Liisan vaihtoehdot tuolloin olivat olleet. Kosmoskynässä 3/95 Eeva-Liisa oli kirjoittanut: ”Tämä yhdistyksen jatkuminen alkaa olla jälleen vaakalaudalla. Nykyisen hallituksen jäsenet eivät haluaisi jatkaa tehtävissään, eikä uusia vereksiä joukkoja ole ilmaantunut.”
Ennusmerkit eivät siis olleet lainkaan hyvät. Korppikotkat kaartelivat Rooman taivaalla, ja pimenevässä illassa näkyi selvästi, kuinka barbaarien sotajoukkojen nuotiotulet loimottivat horisontissa, kun uhkarohkeasti hyväksyin tarjouksen, josta en toki missään oloissa olisi tohtinut kieltäytyäkään.
Olinhan niin monta vuotta onnistuneesti vältellyt hallitusvastuuta. Nyt oli tullut aika minunkin lopulta vaihtaa mukava toogani kultaisen kynän koristamaan rintapanssariin, ottaa viini- (lue: viski-) lasin sijasta käteeni miekka ja siirtyä etulinjaan…
II
”Hyvät matkustajat, olen uusi kapteeninne, Pekka Sirkiä, 31 vuotta, ja meillä on yhteinen matka edessä. Minut on valittu tälle noin kalenterivuoden mittaiselle lennolle, jotta johtaisin teidät ja yhdistyksemme, Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n, entistä parempaan ja valoisampaan järjestäytyneen suomalaisen tieteiskirjoittamisen tulevaisuuteen.”
Näin mahtipontisella, joskin määrätietoisella julistuksella aloitin varsinaisen urani STk:n kautta aikojen kahdeksantena puheenjohtajana Kk 4/95:ssä.
Aavistin ja osin tiesinkin yhdistykselle edellisten viiden lamavuoden aikana kasaantuneet vaikeudet, joista aktiivijäsenistön jyrkkä väheneminen selvimmin näkyi yhdistyksen yleiskokouksissa. STk:n kokonaisjäsenmäärää en tiennyt ryhtyessäni puheenjohtajaksi (enkä sitten myöhemmin enää uskaltanut laskea kovin tarkkaan niitä osoitetarrojakaan, joita liimasin Kosmareihin).
Ennen niin aktiivisen yhdistyksen johtoportaaseen oli hiipinyt myös lähes yhtäläinen innostuksen puute kuin jäseniinkin. 1980- ja 1990-luvun vaihteen Kosmoskynästä pursunnutta innostusta ei enää ollut havaittavissa vuosiin. Marko Kivelän päätoimittama Kosmoskynä oli ollut mielestäni vielä ihan ok, ehkä tylsänlainen, mutta silti kelpo yhdistyslehti.
Romanttisesti toivoin – alkuaikojen muisto ja menneen loiston päivät mielessäni – että STk kokonaisuudessaan (plus Kosmari) olisi vielä ollut ns. kehityskelpoinen paketti, joka ikään kuin puolivalmiina odotti, että se palautettaisiin entiseen loistoonsa.
Ohjelmajulistuksessani Kosmarissa oivalsin sentään asettaa yhden ehdon (sittemmin: katteettomalle) tulevaisuudenuskolleni: ”Kuulostaako hyvältä? No, varmasti kuulostaa. Mutta yksi ihminen ei vielä toteuta tätä kaikkea.”
III
Vuoden 1996 hallitukseen valittiin varapuheenjohtajaksi Paula Kouki, sihteeriksi Mervi Hujanen, ja jäseneksi Vesa Lehtinen. Meistä ainoastaan rahastonhoitajaksi tullut Tuomas Colliander oli ollut aiemmin STk:n hallinnossa mukana 1990-luvun alussa.
Tunsimme toisemme vuosien takaan STk:n ja fandomin kautta, ainoana poikkeuksena nuori Paula Kouki, joka oli ollut mukana fandomissa vasta muutaman vuoden. Varsinaisia järjestökokemusta yhdistysten johtotehtävistä ei meillä kovin paljoa ollut. Uuden hallinnon osaamattomuus ja aloitekyvyttömyys (sanon sen nyt suoraan) alkoi näkyä jonkin ajan kuluttua, ei sentään onneksi heti.
Erityisesti olimme sokeita sille, että yhdistyksen taloustilanne alkoi pettää jäsenkadon myötä. Emme oivaltaneet painaa jarrua, vaikka kaikki merkit alkavasta katastrofista olivat silmiemme edessä. Vielä alkuvuonna 1996 tilanne ei kuitenkaan näyttänyt kovin pahalta. Hallitus oli saatu muodostettua, ja yhdistyksen tilanne oli, ainakin päällisin puolin, melko normaali.
Jäsenhankintaan olisi kuitenkin pitänyt panostaa heti ja paljon enemmän. Pari vuotta myöhemmin, kaikkein pahimman STk-laman aikana vuonna 1998, se oli liian myöhäistä. Tämä on tietysti jälkiviisautta, mutta parasta olisi jo tuolloin ollut tarttua Kosmoskynän toimituspolitiikkaan ja panostaa 110 prosenttia hallinnon voimavaroista lehden laadun kohottamiseen. Samoin kirjoittajakurssien jatkuvuuden ylläpitämiseen olisi pitänyt uuden hallituksen keskittyä huomattavasti enemmän.
Tosiasia kuitenkin oli, ettei uudesta hallinnosta ollut yhdistyksen radikaaliksi saneeraajaksi tai uudistajaksi. Selviä merkkejä tulevasta katastrofista ei osattu lukea: STk-sukkula oli saanut edellisinä lamavuosina mikrovuodon, ja kallisarvoinen ilmakehä vuosi huomaamatta, molekyyli ja atomi kerrallaan avaruuteen…
Emme kyenneet edes Kosmoskynän laadunkohotukseen. Emme olleet kukaan ns. ykkösluokan kirjoittajia, emmekä liioin onnistuneet houkuttelemaan mukaan yhdistyksen toimintaan uusia, STk:sta oikeasti kiinnostuneita tahoja – kirjoittajia, kuvittajia, organisaattoreita jne. Kosmoskynän vanhat päätoimittajat ja kirjoittajat olivat jo aika päiviä sitten panoksensa antaneet ja vetäytyneet ansaitsemalleen levolle. Heiltä apua oli turha odottaa.
Aktiivien väheneminen oli suorassa suhteessa perusjäsenistön hupenemiseen. Tuosta jokaisen yhdistyksen kivijalan mureneminen johti lopulta myös siihen, että pari vuoden sisällä hallituksen muodostaminen ensin vaikeutui ja kävi sitten lähes mahdottomaksi, kuten tulimme karvaasti näkemään. Uuden hallinnon osaksi jäi yhdistystoimintojen eli lehden, kurssien jne. ylläpito. Ja lopulta, resurssien ehdyttyä täysin, yhdistyksen hallitsematon alasajo.
Vuoden 1996 alussa Kosmarilla oli mielestämme riittävän hyvä päätoimittaja (Mervi), ja kaikki näytti aluksi sujuvan aluksi oikein hyvin. Lehdessä ei enää näkynyt samaa innostusta kuin aiemmin, mutta sellaistahan yhdistyselämä tavallisesti muutenkin on: joskus vähän laskua, joskus vähän nousua, mutta enimmäkseen aika tasaista.
Mutta pinnan alla kuohui – tai ehkei vielä kuohunut, vaan vähän poreili: 1990-luvun alun jälkeen entiset STk-aktiivit olivat pudottautuneet toinen toisensa jälkeen pois yhdistyksen toiminnasta, yleinen jäsenkato eteni ja jäsenlehden laatu sekä kiinnostavuus huononivat käsi kädessä. Yhdistykseltä puuttui ns. jatkuvuus. Tästä ensimmäiset merkit olivat nähtävillä jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1992, jolloin Jyrki J.J. Kasvin jälkeen Kosmoskynä oli pari vuotta ilman vakituista päätoimittajaa.
Marko Kivelän Kosmarin päätoimittaja-ajan kunniaksi on tässä yhteydessä sanottava, että hän toimitti sitkeästi – ja mielestäni kohtuullisen onnistuneesti – lehteä vuosina 1994 ja 1995, jolloin lama-aika Suomessa oli pahimmillaan. Ilman Markon uhrautuvaa panosta Kosmoskynä ja sitä myötä yhdistyskin olisivat aivan varmasti joutunut tuuliajolle paljon aiemmin.
Vuosi 1996 sujui olosuhteisiin – lama sekä yhdistyksen jäsen- ja aktiivikato – nähden vielä melko hyvin. Hallintoni sai vuoden 1996 aikana järjestettyä vielä mm. Oriveden kirjoittajakurssin (kiitos tästä kuuluu edellisten hallintojen aikana luodulle kurssijärjestelmälle), julkaistua neljä numeroa Kosmoskynää, vanhojen lehtien arkistotallennusprojekti Kuopion sf-seuran kanssa saatiin aikaan – ja jopa kirjoituskilpailu ”kaikkien aikojen kliseisimmästä raapaleesta” järjestettiin.
IV
Vuosi 1997 käynnistyi vielä tavalliseen tapaan yhdistyksen vuosikokouksella. Kokouksessa ei tosin ollut läsnä kuin kourallinen aktiiveja, joista etenkin hallituksen varajäsenet saatiin kasaan varsin luovasti. Hallituksen kokoonpano muuttui, sillä väitöskirjakiireinen Mervi Hujanen väistyi Kosmoskynän päätoimittajan tehtävistä.
Tilanne ei kuitenkaan näyttänyt aluksi kovin huonolta, sillä Mervin tilalle päätoimittajaksi ja yhdistyksen varapuheenjohtajaksi saatiin Portin novellikilpailussa menestynyt nuori Anna Jääskeläinen. Hänellä ei tosin ollut aiempaa kokemusta lehtityöstä, mutta pääasia oli, että paikka täytettiin. Paula Kouki siirtyi yhdistyksen sihteeriksi ja allekirjoittanut jatkoi puheenjohtajana. Kaikki näytti päältäpäin katsoen vielä jokseenkin normaalilta.
Anna ehti jopa toimittaa yhden numeron Kosmoskynää (1/97). Toukokuun lopussa hän kuitenkin yllättäen ilmoitti muuttavansa ulkomaille jatko-opiskelemaan. Lehden kakkosnumero oli tuolloin jo jonkin verran myöhässä, samoin yhdistyksen talous yhä vain pahenevan jäsenkadon runtelema. Joten eipä auttanut muu kuin minun itseni puheenjohtajuuteni ohella itse tarttua myös monistuskoneen kampeen ja alkaa tehdä kakkosnumeroa lähes tyhjältä pöydältä syksyllä 1997.
Hallitusta ei saatu täydennettyä Anna lähdön jälkeen. Yhdistyksen henkilöstöresurssit olivat niin lopussa, ettei meidän takanamme reservissä enää ollut ketään. Vasta jälkeenpäin oivalsin, että olimme (siis me hallitus) todellakin joutuneet STk:n puolustuksen viimeiseen linjaan samaan tapaan kuin Berliiniä vuonna 1945 puolustaneet lapsisotilaat ja nostomiehet…
Tilanne oli alun perin mahdoton: normaaliaikoina puheenjohtaja ja Kosmoskynän päätoimittaja eivät yksinkertaisesti saa olla sama henkilö. Mutta ajathan eivät olleet enää normaalit… Paula Koukista ei ollut nousemaan sijalleni vt. puheenjohtajaksi eikä muitakaan henkilöstöresursseja enää jäljellä ollut nostaa Annan tilalle.
Hallitus oli Annan lähdön jälkeen lamaannuksen tilassa. Aivan pysähtynyt STk:n toiminta ei vielä kesällä sentään ollut. Oriveden opistolla pidettiin tuona kesänä yhteistyössä Suomen Kirjallisuuden Tutkijain Seuran kanssa sf-seminaari (suurkiitos Tero Norkolalle vielä näin monen vuoden jälkeen seminaarin järjestelyistä). Kirjoittajakurssien perinne sen sijaan katkesi. Viikon mittaiseksi kaavailtu kurssi jäi pitämättä osanottajien vähyyden vuoksi.
Syksyllä, pahasti myöhässä ilmestyneessä Kosmoskynässä 2/97 uhkasin ”palauttaa lehden jäsenistön aktiivisuuden tasolle”. Näin tapahtuikin. Toimitin ja julkaisin vuoden loput Kosmoskynät (3-4/1997) pikavauhtia. Vuoden viimeisessä lehdessä kiittelin itseäni runsaan kahden kuukauden aikana toimitetuista kahdesta Kosmarista… Kiitoksiin ei lähemmin tarkastellen olisi ollut aihetta: lehtien sisällön laatu ei ollut kummoinen eikä sivumäärä (12 sivua per numero).
Pääasia mielestäni oli, että Kosmari sentään ilmestyi varmistaen yhdistyksen olemassaolon edes (monistus)paperilla. Enpä kuullut hallituksen muiltakaan jäseniltä parempia ehdotuksia – saati erityistä kiitosta siitä, että olin onnistunut elvyttämään lehden – tosin sivumäärää rajusti leikkaamalla – tässä yhden miehen syksyisessä pelastusoperaatiossa..
Henkilösuhteemme hallituksessa olivat koko ajan hyvät. Mitään erimielisyyksiä yhdistyksen hallinnon tai Kosmarin linjan suhteen en muista koskaan olleen. Yhteisymmärryksessä totesimme tilanteen (huolestuttavan) kehityksen kesän ja syksyn aikana yhdistyksessä, mutta mitään uusia hallinnollisia aloitteita tai toimenpiteitä emme saaneet aikaiseksi tilanteen parantamiseksi loppuvuoden aikana.
Minulla tietysti Kosmoskynän tekeminen oli hyvä syy muun hallinnon laiminlyömiseen syksyn aikana, mutta tuskin minustakaan yksin yhdistyksen hallinnon pelastajaksi olisi ollut. Enintä mitä osasin tuolloin tehdä, oli Kosmarin toimittaminen. Hallinto sai jäädä oman onnensa nojaan.
Uudistin lehteä raskaalla kädellä: turhat sivut pois (se oli vähän halvempaakin), värikannet (oma puumerkkini) käyttöön ja omannäköinen graafinen ilme tilalle. Mielestäni lehdessä piti näkyä jäsenistön ääni. Ongelma oli, ettei jäsenistöä enää syksyllä 1997 paljoakaan ollut jäljellä… Niinpä aloin pitää lukijapalautepalstaa keksimilläni kirjeillä ja nimillä/nimimerkeillä.
Lisäsin lehteen myös erilaisia uusia palstoja, mm. Kosmari 10 vuotta sitten ja muuta pikkusälää. Niin, ehkä menin uudistusinnossani liiallisuuksiin, etenin tuon ’pikkusälän’ määrässä… Vuosikertaa 1998 selatessani näen selvästi, ettei yhdistyksen silloinen jäsenlehti millään tavalla houkutella mukaan uusia jäseniä. Lehden sillisalaattimainen sisältö ei antanut vakavammalle tieteiskirjoittamisen harrastajalle mitään.
Pitkiä asia-artikkeleita sekä etenkin kotimaista fiktiota –lehden todellista substanssia – ei yksinkertaisesti ollut saatavilla riittävässä määrin. Toki oli muutama harva (esimerkiksi Maarit Verronen ja Petri Salin), mutta heitäkin oli vaikea motivoida kirjoittamaan lehteen, joka muistutti enemmän Valittujen Palojen ja Pahkasian yhdistelmää kun vakavasti otettavien harrastajakirjoittajien aviisia.
Mitä tätä opimme? Mitä huonompi tai kurjempi lehti (tai julkisuuskuva lehden kautta) yhdistyksellä on, sitä vaikeampi ko. yhdistykseen on värvätä uutta, osaavaa ja innostunutta väkeä mukaan. Ja kun lehdentekijätkin vähenevät jäsenkadon myötä, lehden laatu yhä vain huononee. Tämä on ns. negatiivinen kierre, jota viime kädessä vastuullinen taho eli yhdistyksen toimiva hallitus ei saa päästää vahvistamaan itseään.
Kun istuin Espoon Otaniemessä vuoden 1997 synkkinä, myrskyisinä syksyiltoina, myöhemmin Helsingissä 1998–2000, naputellen lehteä kasaan näyttöpäätteen kelmeässä keinovalossa, mieleeni tuli juolahti jostain hirtehinen sanonta: ”Satulassa on yksinäistä, kun hevonen on kuollut”…
V
Vuoden 1998 alussa jätin STk:n puheenjohtajuuden voidakseni keskittyä paremmin Kosmoskynän toimittamiseen. Tuomas saatiin yhdistyksen muodolliseksi puheenjohtajaksi vihdoin toisella yrityksellä uudessa vuosikokouksessa. Minusta tuli konkurssiyhdistyksemme sihteeri. Paula Kouki siirtyi vuoden tauon jälkeen takaisin varapuheenjohtajaksi. Uusia jäseniä hallitukseen ei saatu.
Paula Kouki, vaikka olikin kieltämättä selväjärkisimpiä hallintoni jäseniä, ei saanut Tuomaksen ja Vesan kanssa STk:n hallinnon (ja talouden) syöksykierrettä oikaistua. Kuinka olisi saanutkaan, kun resurssit olivat niin lopussa kuin ne olivat. Vähemmän kiinnostavaa yhdistystä kuin STk ry vuoden 1998 alussa olisi Suomenmaasta saanut hakea kissojen ja koirien kanssa.
Lamaan vaipuneen hallinnon ainoa ulospäin suuntautunut toimenpide oli vuoden aikana pidetty kirjoituskilpailu (Toinen todellisuus ’98). Sekin tosin taisi olla toimituksen aloite ja tarkoitettu lähinnä antamaan kuva ulospäin, että jotain nimellistä hallintotoimintaa yhdistyksellä oli vielä jäljellä…
Vuoden toinen valopilkku oli lahtelaisen Pasi Karppasen aktivoituminen lehden suuntaan. Hänen pitkä (todellinen) lukijakirjeensä julkaistiin Kosmoskynässä 2/98. Hänellä oli hyviä ideoita lehden kehittämiseksi. Vastasin Pasille lyhyesti, mutta kuvaavasti: ”Toimituksen resurssit ovat rajalliset. Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista ajatusta vaativat sekä rahaa että aikaa että ennen kaikkea henkilöitä. STk:lla ja Kosmoskynällä näitä resursseja ei ole (kuin minimimäärä).”
Keskityin vuoden 1998 alussa Kosmoskynän toimitustyöhön. Minulla ei ollut kovinkaan selvää visiota, mihin vähäisillä resursseilla toimivaa lehteä olisi pitänyt tuolloin ’kehittää’. Tyydyin siis lähinnä vain ylläpitämään lehden tasoa siinä ’laaduttomassa’ tilassa, jonne sen olin syksyn mittaan saanut kehitettyä.
Kesän kynnyksellä ilmestyneessä Kk 1/98:ssa kirjoitin: ”Päätoimittaja jatkaa sinnikkäästi lehtemme luotsaamista 90-luvun suomalaisen tieteiskirjoittamisen laman keskellä. Ruoka- ja juomatiivisteet loppuivat stk-sukkulasta tosin jo valovuosia sitten... Mutta pelkkä UTO, kuten tunnettua, vie Titaniin...”
UTO tarkoitti tässä yhteydessä – sanottakoon se suoraan – silkkaa setelirahaa lehdelle omasta kukkarostani. Pitkälti toista tuhatta ’mummoa’ taisin lehteen loppujen lopuksi upottaa kahden seuraavan vuoden aikana. Tai lehdestä oli jo oikeastaan turha puhua: Kosmari oli jo kutistunut 12-sivuiseksi – ja jatkoi kutistumalla 8-sivuiseksi vihkoseksi vuoden 1998 aikana.
Yhdistyksen jäsenmaksutulot, nuo harvat ja vähäiset etenkin vuosina 1998-1999, laitettiin lehteen ja sen postikuluihin (ne riittivät hädin tuskin yhden numeron julkaisemiin ja postimaksuihin). Jokunen wanha Kosmoskynän numero sentään meni kaupaksi silloin tällöin keräilijöille, jotka odottelivat lehden numeroiden arvonnousua, kun yhdistystä ja lehteä ei pian olisi…
Mitään erityistä tulonhankintatoimintaa seuralla ei myöskään ollut ennen kuin Pasi K. lopulta käynnisti tämänkin puolen uudestaan. Onneksi sentään vuosien 1996-2000 aikana ei STk:ssa koskaan ’eletty’ velaksi. Hallinnon vuosien 1998-99 totaalisen lamaantumisen (ei kokouksia, ei pöytäkirjoja) myötä mahdollisuudet virallisten kanavien kautta saatavaan rahoitukseen saamiseen loppuivat. 2000-luvun alun vuosina tästä laiminlyönnistä oli paljon haittaa.
STk:n talouden faktuaalisesti romahdettua vuoden 1998 aikana lamaantui hallituksen toiminta täysin. Tuomaksen tilinpito oli kadonnut jonnekin mustaan aukkoon (sitä selviteltiin pitkälti myöhempiin vuosiin saakka) eikä allekirjoittanutkaan enää yhdistyksen muodollisena sihteerinä jaksanut katsoa hallinnon muiden toimihenkilöiden perään ja patistella heitä aktiivisuuteen.
Tuomaksen puheenjohtaja-aikana hallituksen kokouksia ja pöytäkirjoja ei katsottu edes tarpeellisiksi pitää, joten kaikki se vähä, mikä yhdistyksestä ja sen toiminnasta yhä oli jäljellä, pyöri lehden ympärillä.
Luonnehdin hyvälle ystävälleni ja päätoimittajakollegalleni Pekka Supiselle (joka samaan aikaan pyöritti Finnzine-lehteä ilman suurempia ongelmia), että tehtäväni STk:ssa (käytännössä siis Kosmoskynässä) oli pitää ’mopo’ tyhjäkäynnillä ja odotella, että joku tulisi jonain päivänä ja ryhtyisi ’mopoa’ ajamaan.
Vuoden 1998 aikana harvat STk ry:n jäsenet jännittivät, että ’tuleeko se lehti vai ei’ ja suomalaisessa fandomissa arvuuteltiin yleisesti, että milloin STk ry lopulta ’on kuollut ja kuopattu’... Yhdistyksen hallituksessa asia tiedettiin tasan tarkkaan: Kosmoskynän ilmestymisen loppuessa kuolisi koko yhdistys. Tämä jos mikä oli ’pomminvarmaa’. Vuoden lopulla STk-sukkulan painokoneet silti yhä vain vaimeasti kävivät, ja lehti ilmestyi – kuten sanottu – ihmeenomaisesti.
Mainittakoon pienenä, mutta kuvaavana yksityiskohtana, että omana hallitusaikanani ei pidetty yhtään kertaa legendaaristen ’kultaisten vuosien’ ns. kulinaristisia (legenda tämäkin) hallitusten ruokailukokouksia, joista olin kuullut hurjia huhuja Sinisalon, Pirisen ja Kasvin (1989–1991) ajoilta.
Istuimme puolestamme, me hallitus, silloin kun vielä kokoonnuimme omalla puheenjohtajakaudellani, lähinnä eräässä tunkkaisessa ja savuisessa helsinkiläisravintolassa. Tuomas ja Paula polttivat proosallisesti tupakkaa ja/tai joivat olutta, Vesa joi limonadin ja minä en polttanut enkä juonut mitään. Lopulta enää minä istuin Kosmarin toimituksessa, tein lehteä ja join laihaa teetä…
VI
Vuoden 1999 yleiskokous 9.1. oli yhdistyksen historian jo toinen perättäinen pohjakosketus (paikkakin olin nimeltään ’Manala’). Hiljaiseen Dagmarinkadun ravintolaan oli vaivautunut jäseniä tuskin yhden käden sormin laskettava määrä. Paula Koukin tilalle varapuheenjohtajaksi saatiin sentään valittua uusi kasvo, lahtelainen Pasi Karppanen.
Kokous oli kaiken kaikkiaan niin surkea esitys, etten halua senkään kulkua tarkemmin muistella. Ihmettelenpä, ettei tuolloin kokouksessa vallinnut täydellisen tappion mieliala tarttunut Pasiinkin. Hänellä täytyi varmaan olla omat epäilynsä homman mielekkyydestä, kun hän nyt omin silmin näki sen karun, pelkistetyn todellisuuden, johon yhdistys oli ajautunut. – Onneksi sentään kirkas kevättalven aurinko paistoi tuona murheen päivänä.
Yhdistyksen sihteerinä en pyrkinyt muuttamaan Tuomaksen puheenjohtajakaudella omaksuttua, kieltämättä erikoislaatuista hallitus-ei-kokoonnu-eikä-pidä-pöytäkirjoja -linjaa. Ilman konkreettisia henkilövaihdoksia hallinnon tilanne ei olisi silti mihinkään muuttunut, vaikka kuinka olisimme pitäneet kokouksia ja laatineet pöytäkirjoja. Keskityin siis vuoden 1999 alussa edelleen hoitamaan vain omaa leiviskääni: Kosmoskynää.
Koska Kosmarin rahoittaminen alkoi käydä minulle turhan kalliiksi, olin jo Kosmarissa 3/98 ilmoittanut, että lehden ilmestymistiheys muuttuu: vuoden 1999 aikana ilmestyisi vain kaksi lehteä. Lehdet olisivat vastaavasti vähän paksumpia. Yhdistyksen jäsenmaksukin alenisi lehtimuutoksen myötä 60 ’mummosta’ 40:een ’mummoon’, sillä 60 ’mummoa’ muutamasta vihkosesta toinen vuosi peräkkäin kun olisi ollut vielä jäljellä olevalta jäsenistöltä aivan liikaa pyydetty. Arvelimme myös, että halvempi jäsenmaksu saattaisi houkutella mukaan lisää väkeä.
Pasi Karppasen mukaantulon myötä yhdistys, ja ennen kaikkea Kosmoskynä, sai uutta intoa ja ilmettä. Pasi K. debytoi lehden ykkösnumerossa ja itsekin innostuin kirjoittamaan arvostelut kaikista ko. vuoden Atorox-ehdokkaista. Tällä nimenomaisella kirjoituksella oli se (yllättävä) seuraus, että kesän Finnconiin (jonne STk ry osallistui mm. Pasin onnistuneella rintanappikauppa-idealla) sopivasti ilmestyneen numeron tilasi muuan Pasi Jääskeläinen Jyväskylästä. Pasi J. lähetti minulle conin jälkeen sähköpostia – ja pian olin suostutellut hänet lupautumaan lehden toimitussihteeriksi.
Lehden kirjallisen tason (lue. kiinnostavuuden) nostaminen siis auttoi lähes silmänräpäyksessä. Tällaista ’taikasauvan heilahdusta’ olisi tarvittu syksyllä 1997…
Nyt, vihdoin ja lopulta, kahden vuoden piinan jälkeen saatoin huokaista helpotuksesta: pitkästä aikaa lehdenteossa oli mukana peräti kaksi aktiivikirjoittajaa, jotka pursusivat uusia ideoita ja omasivat – ennen kaikkea – selvän näkemyksen (ainakin selvemmän kuin omani) lehden kehittämiseksi.Kosmari 2/99 – kulunutta sanontaa käyttääkseni – ’räjäytti pankin’. Lehdessä oli peräti 44 sivua – ja mikä tärkeintä: kaikki täyttä asiaa tieteiskirjallisuudesta! Pasi K. jatkoi suomalaisten sf/f-novellien arviointia sittemmin suurta suosiota saaneella Kosminen Colosseum -palstallaan. Allekirjoittanut organisoi pitkän, 8-sivuisen sf-keskustelun ja Pasi J. julkaisi novellinsa "Taivaalta pudonnut eläintarha". – Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Kosmoskynän saattoi sanoa olevan täysipainoinen kirjoittajayhdistyksen lehti!
Itse olin helpottunut, kun vuosien puurtamisen jälkeen huomasin, etten enää istunutkaan ypöyksin lehden toimituksessa. Pientä valoa alkoi vuoden 1999 aikana kajastaa synkkien pilvien raosta. Kunpa vain itse yhdistys ja sen hallinto olisi ollut vähemmän ’raunioina’…
Mutta toisin kuin luulin, kaikkea ei ollut silläkään saralla menetettyä. STk:n hallinto (lue. muu toiminta kuin Kosmarin julkaiseminen) alkoi kaiken kurjuuden keskellä vähitellen elpyä. Olin itse vuoden 1999 alussa avannut uudelleen STk:n ja Kosmoskynäni www-sivut, koska Tuomaksen vaihdettua oppilaitosta olivat vuonna 1995 avatut olleet pitkään päivittämättä.
Muutenkin uutta ilmakehää alettiin pumpata uusin voimin ummehtuneeseen STk-sukkulaan: Turun SF-seura ja STk ry päättivät yhdistää voimansa ja aloittaa NOVA-kirjoituskilpailun, joka oli, ja on edelleen, tarkoitettu ’palautteelliseksi kilpailuksi aloitteleville kirjoittajille’. Kerrassaan erinomainen kilpailu! Vaikka siis muuten alkoi näyttää paremmalta, oli yhdistyksen talous edelleen ’kuralla’ ja hallinnon paperit pahasti sekaisin ja/tai kateissa.
VII
Vuoden 2000 vuosikokouksessa Olav Tirkkonen, vanha tuttu STk-kuvioista 1980-luvulta, suostui uudeksi puheenjohtajaksi. Pasi Karppanen jatkoi edelleen varapuheenjohtajana. Vanhasta, lamavuosien hallinnosta uuteen hallitukseen jäivät enää allekirjoittanut sihteeriksi (toimitin vielä alkuvuoden Kosmoskynää ja päivitin yhdistyksen www-sivuja) ja Vesa Lehtinen jatkoi taloudenhoitajana.
Uutena jäsenenä hallitukseen mukaan tuli muuan Shimo Suntila Turusta. Fandomin puskaradion mukaan Shimo oli loistava organisaattori ja hän suostui yhdellä puhelinsoitolla mukaan hallitukseen. Yhdistyksen jäsenmaksukin nostettiin tulevaisuudenuskon huumassa takaisin 60 ’mummoon’.
Ja niin aurinko vihdoin tuli kokonaan näkyviin pimeiden lamavuosien jälkeen ja samalla synkät pilvet, jotka niin kauan olivat STk:n ja Kosmoskynän taistelukenttien yllä murheellisesti riippuneet, alkoivat hajota… Raahustin raunioituneeseen kotiini, ripustin likaisen ja kuhmuraisen rintapanssarini vanhalle paikalle romahtaneen ja tukkeutuneen takan yläpuolelle ja kaadoin ruostuneeseen rautapikariin tilkan hapanta viiniä.
Sitten kävelin kellastuneita lehtiä ja roskia täynnä olevalle tyhjälle kala-altaalle, istahdin halkeamien kirjomalle istuinkivelle ja annoin (katkenneen) miekkani pudota kädestäni atriumin marmorilattialle…
Päätoimitin ja hoidin vielä Kosmari 1/00:n tuotantoprosessiin keväällä, mutta käytännössä uudet voimat olivat ottaneet STk-sukkulan (ja jäsenlehden alkaen numerosta 2/00) ohjaukseensa ja suuntasivat molemmat uudelle vuosituhannelle.
Pasien panoksen myötä uusia jäseniä alkoi ilmaantua mukaan yhdistyksen toimintaan. STk:n hallintoa ryhdyttiin näiden uusien voimien toimesta voimallisesti uudistamaan, lama-aikojen laiminlyöntejä oikaisemaan ja yhdistyksen hallintokin alkoi saada jälleen ryhtiä.
Erityisesti Kosmoskynä sai sellaisen tasollisen ’kasvojenkohotuksen’, että koskaan yhdistyksen historiassa ei ole vastaavaa nähty! Hienoa, Anne ja muut lehden aktiiviset, uudet kirjoittajat!Kaiken kaikkiaan Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n asiat alkoivat mennä syksystä 2000 alkaen ennennäkemättömän hyvää suuntaan, koska pitkään toivottu sukupolvenvaihdos yhdistyksessä oli vihdoin ja viimein toteutunut.
Jälkiviisaasti voisinkin luonnehtia kauttani eräänlaiseksi ’talvi- ja jatkosodaksi’ tai ’vaaran vuosiksi’, jossa ei tullut parasta mahdollista lopputulosta, mutta tuli sentään eräänlainen torjuntavoitto.Miksi kaikki edellä kuvattu vaiva ja ’korpivaellus’? Miksi jaksoin julkaista Kosmoskynää omalla kustannuksellani niin pitkään? Miksi hallituksemme ei eronnut vuonna 1998 tai viimeistään 1999 ja lopettanut yhdistystä?
Hyviä kysymyksiä. Niihin ei voi vastata ns. järjellisin perustein. Loppujen lopuksi kyse oli pohjimmiltaan täysin tyhmästä ylpeydestä ja turhamaisuudesta, osin silkasta saamattomuudesta. Olimme – me ’rappiohallitus’, kuten olen edellät todennut – niin lamassa, että kaiken (säälliseen) lopettamiseenkaan ei enää voimia eikä viitseliäisyyttä ollut.
Jotenkin vain vuosina 1996–2000 katsoin, että nyt oli minun aikani ja vuoroni uhrautua sen yhdistyksen eteen, jota olin kerran ollut perustamassa. Olin myös niin monta kertaa kritisoinut vuosien varrella yhdistyksen hallituksia näiden puuhailuista (ja ennen kaikkea: tekemättä jättämisistä), että oli oikein terveellistä ja opettavaista käydä puheenjohtajan ja päätoimittajan tehtävissä itsekin kääntymässä…
Kuulin myöhemmin, STk:n rintamavastuun jo jätettyäni, että minulle oli myönnetty yhdistyksen kunniajäsenyys. En oikein osaa suhtautua tähän uuteen statukseeni vieläkään, vaan yritän sinnikkäästi maksaa yhdistyksen jäsenmaksun vuodesta toiseen, vaikka oikeastaan minun pitäisi maksaa vain lehden tilausmaksu.
Miten kaiken edellisen lopulta tiivistäisin? Mikä on ohjeeni STk:n jälkipolville? Ensinnäkin se, että: STk ry:n – ja erityisesti Kosmoskynän – toiminta pitää yksinkertaisesti vain mitoittaa käytettävissä olevien resurssien mukaan.
Yleensä kaikki se yhdistystoiminta, johon olen runsaan neljännesvuosisadan osallistunut jäsenenä ja/tai toimihenkilönä, on ollut aaltoliikettä. Joskus ollaan vuoren huipulla, sitten hitaasti (ja valitettavan usein huomaamatta) siirrytään laakson varjoihin. Sieltä toki on vaikeampi päästä ylöspäin kuin vuoren huipulta alas…
Tämä ylös-alas -liike kuuluu normaaliin yhdistystoimintaan. Tähän ’luonnonlainomaiseen’ vaihteluun pitäisi toisaalta oivaltaa varautua ajoissa. Esimerkiksi sukupolvien vaihtuminen yhdistyksen hallinnossa tulisi olla jokaisen hallinnon (perimmäinen) tavoite viimeistään 5-10 vuotta yhdistyksen perustamisen tai edellisen vaihdoksen jälkeen.
Tulisi myös kokeilla yhdistyksen hallinnossa jatkuvasti uusia ihmisiä, mutta samalla säilyttää yhden tai kahden aktiivin jatkuvuus edellisen hallinnon ja toiminnan kauteen. Koskaan ei tulisi koko hallituksen erota, samoin ei yhdistyksen hallituksen jäsenen tulisi erota ilman että hänen tilalleen otetaan heti varamies- tai nainen. Näin säilyisi ’hiljainen tieto’ yhdistyksen toiminnasta ja päämääristä myös seuraavalle sukupolvelle.
Toivotan kaikkea hyvää – ja erityisesti tasaisia, rauhallisen kehityksen aikoja vuoren huipulla – yhdistyksen nykyiselle ja tuleville hallinnoille.
Mainittakoon tässä nuoremmalle jäsenkunnalle tiedoksi, että lehtemme Kosmoskynä-nimi oli allekirjoittaneen keksintö. Tämä detalji kun saattoi vaikuttaa – yhtenä muiden joukossa – edellä kuvattujen tapahtumien taustalla.
Pekka Sirkiä
Julkaistu Kosmoskynä 2/2004:ssä. Kuva: Juhani Hinkkanen. WWW-versio: Pasi Karppanen. Kuvien ja tekstien copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.