Anne Leinonen: Aikamatka Aleksandriaan - Haastattelussa J. Pekka Mäkelä
(Kosmoskynä 3/2004)
J. Pekka Mäkelä tunnetaan scifipiireissä toimittajana ja Philip K Dick -suomentajana. Hänen esikoisteoksensa 391 ilmestyi vuoden 2004 keväällä Liken kustantamana. Kirjan tekemisen taustalla on kymmenen vuoden prosessi, ja vielä pitkäjänteisempi science fictionin harrastaminen. Mäkelä oli ehtinyt kirjoittaa tarinalle ensimmäisen luvun jo vuonna 1995, mutta se jäi pitkäksi aikaa kummittelemaan tietokoneen uumeniin, kunnes menneisyyden näkökulma sai rinnalleen kehyskertomuksen. Sen jälkeen romaanin runko syntyikin muutamassa kuukaudessa.
Tarina käynnistyy sairaalasta vuodesta 1989, kun sairaanhoitajana työskentelevä päähenkilö joutuu vastaamaan työkaverinsa tiukkoihin kysymyksiin. Kuinka voi olla mahdollista, että mies esiintyy yhtä nuoren näköisenä kymmeniä vuosia vanhassa valokuvassa? Onko hän tosiaan sama henkilö? Mies alkaa kelata auki kertomusta siitä, missä hän on viettänyt nuo vuosikymmenet, ja tarinan mukana sukelletaan vuoteen 391 jKr, Aleksandrian kirjaston tuhon aikaisiin myllerryksiin.
Mäkelän käyttämä kieli on kaunista ja soljuvaa, lause napakkaa. Päähenkilön kertoma tarina on kummallisuudessaan kiehtova ja sen todenperäisyyden voi kyseenalaistaa. Päähenkilön ja hänen kuuntelijansa välille muodostuu jännittynyt suhde, joka orastaa muutosta. Yhtenä osatekijänä tarinan kiehtovuuteen pidän sitä, että kerronnan painopiste on elämän pienissä hetkissä, ei suurissa maailmaa muuttavissa seikkailuissa. Yksilön ja henkilökohtaisten kokemusten kautta näytetään lukijalle pysäytyskuva todellisuudesta, jossa ihminen on tunteineen ja haluineen pieni hiekanjyvänen.
Menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat kahden toisiaan seuraavan näkökulman myötä toistensa ympärille. Ihminen on samankaltaisten peruskysymysten edessä aikakaudesta riippumatta. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi nousee päähenkilön suhde toisiin ihmisiin ja itseensä. Lukija alkaa miettiä, mitä mies on mahdollisesti menettänyt tuon aikahypyn aikana persoonastaan, kun hän on hukannut tavallisen ihmisen aikajatkumosta useita vuosia ja menettänyt ihmissuhteidensa lisäksi ja koko sen aikaisen maailmansa.
Teosta on joissakin arvosteluissa kritisoitu siitä, että se ei ammenna kaikkia niitä mahdollisuuksia, mitä tarinan sijoittaminen Aleksandrian kirjaston aikakauteen voisi tuoda mukanaan. Tuon ajan ihmisiä ja maailmaa kuvataan kuitenkin perustellusti vähän, koska päähenkilö on vankina kaivauksilla autiomaan keskellä. Ratkaisu tuntuu tietoiselta: päähenkilö ei ole sankaripersoona, maailmojen pelastaja tai seikkailija, vaan tavallinen ihminen, valokuvaaja, enemmän tarkkailija kuin toimija.
Muukin maailmankuva on seesteisen pessimistinen, Aleksandrian kirjaston rappio kuvataan osana pidempää yhteiskunnallista murrosta - kirjasto ei suinkaan tuhoutunut yhdessä päivässä, vaan kirjaston tuhon takana olivat suuremmat, maailmanpoliittiset mullistukset. Tarinaa tapahtumat on helppo rinnastaa vaikkapa Irakin museoiden ryöstöihin: aikakaudesta riippumatta ihminen tuhoaa oman kansansa kulttuuriperintöä juuri tietämättömyyttään ja ahneuttaan.
391:n aikamatka Aleksandriaan on kiehtova lukukokemus, ja ennen kaikkea aikamatka ihmisyyteen, siihen miten vähän olemme muuttuneet aikojen saatossa ja miten vähän tulemme ehkä muuttumaan.
Seuraavassa kirjailija Mäkelä vastaa sähköpostitse Kosmoskynän kysymyksiin.
Kirjassasi liikutaan sekä menneessä että nykyhetkessä (jota edustaa 1980-luku) Mistä nämä ajanjaksot tulivat teokseesi?
Kehyskertomuksen sijoittamiseen vuoteen 1989 oli perin yksinkertainen syy. Tein itse 80-luvulla paljon kesä- ja viikonlopputöitä sairaskotien kroonikko-osastoilla, joten miljöö oli tuttu. Perushoitajan työ on noista ajoista muuttunut jonkin verran - ainakin kiireisemmäksi, ja siten, että kouluttamattomien on vaikeampaa saada keikkoja, vaikka kokemusta olisikin. Tästä syystä päätin pysytellä turvallisilla vesillä. Huomasin kyllä unohtaneeni yhtä ja toista rutiineista ja työrytmeistä; onneksi löysin toistakymmentä vuotta sitten kirjoittamani (sinänsä kehnonpuoleisen) novellin, joka muodostuu kahden yövuoron perushoitajan keskustelusta. Sitä oli hyvä käyttää lähdeaineistona.
Aleksandria-osuuksien sijoittaminen vuosiin 390-391 jKr. johtui sekin varsin käytännöllisistä syistä, vastauksena kysymykseen: ”Jos lähtisit varastamaan kirjoja Aleksandrian kirjastosta, mikä olisi nykyisten historiallisten tietojen perusteella järkevin ajankohta?” Tässä myöhäisroomalaisen kauden vaiheessa kaupunki oli suhteellisen levottomassa tilassa, joten oudompaan väkeen ei ehkä kiinnitettäisi niin paljon huomiota kuin aikaisemmin tai myöhemmin. Ilmeisesti kirjaston materiaalia myös katosi tähän aikaan muutenkin, joten valvonta oli ilmeisen kehnohkoa. Juuri myöhemmäksi ajankohtaa ei voinut jättää, koska kristinuskon lopullisen vakiintumisen myötä pakanallinen aineisto hävitettiin varsin pian ja ilmeisen perusteellisesti.
Romaanin kannalta ajankohdassa oli sekin etu, että historialliset tiedot ovat melkoisen ristiriitaisia ja epävarmoja: monista mahdollisista tositapahtumista saatoin valita tarinaani parhaiten sopivan yhdistelmän.
Mistä /miten kirjasi aikamatkustusteoria syntyi?
Tiesin alusta alkaen, että en erityisemmin halunnut ruveta selittämään aikamatkustuksen yksityiskohtaisia periaatteita tai tekniikkaa. Siksi tarvitsin kertojaksi henkilön, joka ei erityisemmin tunne koko asiaa - esimerkiksi tyypin, joka on joutunut mukaan vahingossa, ja on kotoisin ajasta jossa aikamatkustuksen teoriaa(kaan) ei tunneta. Toisaalta lukijalla on oikeus saada edes jonkinlainen selitys sille, miksi tämä rassukka on oikein joutunut mukaan.
Pitkäaikaisena kielisoittimien harrastajana minulle putkahti sitten mieleen analogia värähtelevään kieleen, huiluäänineen ja noodeineen. Koska aaltomaisuus ja värähtely ovat yleisiä ilmiöitä niin kvanttifysiikassa että astronomiassa (mitä muuta planeettojen liikkeet tähtensä ympäri ovat kuin hyvin hidasta värähtelyliikettä?), arvelin että tämä kuulostaisi järkeenkäyvältä - kunhan en selittäisi liian yksityiskohtaisesti ja jättäisin itselleni sen takaportin, että asiaa tuntematon kertojani on ehkä käsittänyt väärin.
Millainen teoksesi tematiikka on?
Scifi kertoo usein hyvinkin alastomasti omasta ajastaan: toiveista, peloista, odotuksista. Jossakin kirjoittamisen vaiheissa olin ehkä liiankin tietoinen tästä, ja kirjan retkikunnan sisäisessä asenneilmastossa on paljon tietoisia yhteyksiä 1990-luvun suomalaiseen työpaikkakulttuuriin sen ikävimmissä muodoissa.
Halusin myös rikkoa tiettyä perinteistä scifin aikamatkustustarinoiden asetelmaa: klassisestihan aikamatkustajat onnistuvat olemaan paikalla useimmissa ajan merkittävistä tapahtumista, monesti vieläpä niihin vahvasti vaikuttaen. Kieliongelmiakaan ei tunnu kovin usein olevan. Joten tuntui hyvältä ajatukselta tehdä tällainen pieni tarina, jonka henkilöt ovat suurimman osan aikaa syrjässä kaikesta merkittävästä, eikä heillä ole välttämättä kovinkaan paljoa mahdollisuuksia vaikuttaa kohtaloonsa. Ja jossa ainoa kohdalle sattunut aikakauden ”julkkis” hädin tuskin erottaa heitä seinäpaperista. Kolmas teema on perin ilmeinen ja kovin klassinen omahyväisen (teknologisen) ylimielisyyden hengenvaarallisuus.
Oikeastaan vasta kirjan valmistumisen jälkeen huomasin, että eräänlaisena kantavana teemana voi pitää myös päähenkilön kyvyttömyyttä luoda kestäviä ihmissuhteita - ja sitä, miten väärässä hän tässä suhteessa on pohtiessaan kirjan lopussa vapauttaan. Hän on tietoinen vain omatunnonvaivoistaan kahden hylkäämänsä ihmisen suhteen, mutta ei osaa niitäkään kovin hyvin ilmaista. Tai tehdä asialle juuri mitään. Halusin myös, että kirjasta tulisi hyvä ja miellyttävästi luettavissa oleva tarina. Olen aina pitänyt vanhan kunnon ajan seikkailukertomuksista.
Millainen prosessi kirjan kirjoittaminen oli?
Minä olen niitä wannabe-kirjailijoita, joilla on pöytälaatikossaan kymmenien kesken jääneiden romaanien ensimmäisiä lukuja. Tästä tarinasta vanhimmat versiot ovat jääneet kesken, alkuinnostuksen jälkeen, joskus 1990-luvun puolivälissä. Perusmuodoltaan tarina on pysynyt (mielessäni) aika samanlaisena. Lueskelin hiljakseen lähdeaineistoa ja kehittelin ideoita. Varsinaisen kirjoittamisen aloitukset eivät kuitenkaan tuntuneet toimivan edes omissa silmissäni, ja jäivät nopeasti kesken.
Työskennellessäni kustantamossa graafikkona taitettavakseni sattui Abilio Estévezin hieno kuubalaisromaani Sinun on valtakunta. Itse tarinan ja asetelman erilaisuudesta huolimatta kirjan jutusteleva kerronta synnytti ajatuksen siitä, että mukana voisi olla konkreettinen kertoja ja konkreettinen kerrontatilanne. Kehyskertomuksen sijoittaminen sairaskotiin pohjautui sitten omiin hyviin muistoihini työpaikasta ja siellä tapaamistani miellyttävistä ihmisistä.
Vähältä piti, etten tälläkin kertaa juuttunut ensimmäiseen lukuun. Se syntyi suhteellisen kivuttomasti joskus vuoden 2002 tienoilla, mutta tyssäsi sitten siihen. Lopulta tein alkuvuodesta 2003 melkoisen spurtin lähdekirjallisuuden lukemisessa. Sen jälkeen laadin eräänlaisen lukusuunnitelman: annoin pieneen muistikirjaan jokaiselle luvulle yhden sivun, ja kirjasin sivulle ranskalaisilla viivoilla, mitä luvussa tapahtuu. Tämä lopulta aukaisi hanan - nythän minun piti vain täyttää valmiiksi mietityt paikat tekstillä. Kirjoittamisen mittaan jouduin tekemään lukusuunnitelmaa uusiksi pariinkin kertaan, mutta sekään ei muodostunut ongelmaksi.
Itse kirjoittamisprosessi tapahtui sitten hyvin nopeasti toukokuun lopun ja heinäkuun lopun 2003 välissä. Kesäkuun tein kirjaa täyspäiväisenä työnä. Heinäkuussa olin päivät konttorihommissa, mutta kirjoittaminen oli päässyt jo niin hyvin vauhtiin, että pystyin kirjoittamaan illat - ja joskus töissäkin, kun sattui sopivan hiljainen taukokohta.
Tällä tavalla syntynyt versio oli aika pitkälti se kirja, joka päätyi painoon asti. Vain pari lyhyehköä jaksoa syntyi myöhemmin väliin kustannustoimittajien aloitteesta: ”Tähän kohtaan kaivattaisiin ehkä vähän lisää äksöniä.”
Miten oman kaunokirjallisen teoksen tekeminen poikkesi käännöstöistä?
Yhteistä käännöstyön kanssa on kertojan ongelma. Minulla on tapana käännöstä aloittaessani mielikuvaharjoitella kirjalle kertojaääni, siitä riippumatta, onko kyse 1. vai 3. persoonasta: ”Millainen kaveri tämä kertoja on, ja jos hän puhuisi suomea, miten hän puhuisi?” Omassa tekstissä kertojasta oli sitten mahdollista tehdä persoona paljon konkreettisemmin.
Erona on tietysti se, että käännöskirja on jo valmiiksi hyväksi tekstiksi havaittu. Oman tarinan äärellä vaivaa koko ajan epävarmuus siitä, onko juoni sittenkään kiinnostava kenenkään muun mielestä, selittääkö asioita liikaa (tai liian vähän), ja niin edelleen.
Mitä esikuvia sinulla on? Miten innostuit sf-kirjallisuudesta?
Olen lukenut sf-kirjallisuutta teini-ikäisestä lähtien. Olen aina lukenut myös paljon historiallisia romaaneja, joten jonkinlaisesta eskapismista lienee kyse... En ole lukuharrastuksen suhteen mitenkään systemaattinen tai esoteerisuuteen taipuva, joten vaikuttajiin kuuluvat lähinnä ihan perusklassikot: Lem, LeGuin, Strugatskin veljekset, Vonnegut, Dick, Brin, Tepper, Tolkien... Sf:n ulkopuolelta tärkeimpiä ovat ehkä olleet Tony Hillerman, Robert M. Pirsig, Frans G. Bengtsson, Mihail Bulgakov ja tietenkin Gabriel Garcia Marquez.
Miten suhtaudut kirjojen genreluokitteluun?
Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, että (etenkin) tieteiskirjallisuuteen suhtaudutaan muun kirjallisuuden harrastajien piirissä vähän hämmentyneesti: Vähitellen on tajuttu, että kyse on vakavasti otettavasta kirjallisuudenalasta, mutta puuttuu uskallusta heittäytyä sekaan. Sekä tietoa siitä, mistä kannattaisi aloittaa.
Miten itse luokittelisit oman kirjasi?
Kysehän on monessa(kin) suhteessa varsin selkeästä ja osittain jopa perin perinteisestä tieteisromaanista. Ehkä scifin valtavirrasta tämä poikkeaa eniten siinä, että se on tietoisesti tarkoitettu ja kirjoitettu pieneksi tarinaksi, ei suureksi.
Miltä tuntuu olla esikoiskirjailija? Tunnetko, että se velvoittaa sinua enemmän kuin kääntäjänä toimiminen?
Jos käytetään taas musiikkivertausta, niin kääntäjähän on kuin bändin basisti: hänet huomataan usein vain silloin, jos hän mokaa. Kirjailija on laulaja/lauluntekijä, soolokitaristi ja bändin johtaja.
Tällä hetkellä olen perin tyytyväinen kaksoisrooliin kääntäjänä ja kirjoittajana. Kääntäminen on ta-loudellisesti hivenen turvatumpi, joskaan ei kovin satoisa leipäpuu, joka tukee myös oman tekstin tuottamista.
Esikoiskirjailijana minulla oli myös tilaisuus päästä Urjalassa järjestettävien Pentinkulman päivien yhteydessä pidettyyn E80-esikoiskirjailijaseminaariin. Kyseessä oli todella hieno nelipäiväinen rupeama. Paljon oppia, hyviä keskusteluja, mukavia ihmisiä. Kontakteja tässä yksinäisessä puuhassa. Ja myös mahdollisia uusia lukijoita: kaikki seminaarin 12 esikoiskirjailijaahan pääsivät lukemaan tekstiään ääneen runsaan ja kiinnostuneen yleisön edessä.
Vaikka romaanista onkin vaikeaa löytää sopivan lyhyttä ja tiivistä katkelmaa tällaiseen käyttöön, onnistuin ilmeisesti kohtalaisen hyvin. Seuraavana päivänä mm. eräs paikalla olleen eduskunnan sivistysvaliokunnan jäsen tuli juttusille ja kertoi kiinnostuksensa heränneen lukemani pätkän perusteella. Viidakkorumpu puhuu taas hivenen kauemmaksi.
Millaista palautetta olet saanut esikoisesi lukijoilta?
Enimmäkseen varsin positiivista. Mielenkiintoista kyllä, selkeästi myönteisin palaute on tullut ihmisiltä, jotka eivät yleensä lue tieteiskirjallisuutta. Toisaalta minua on vähän hämmästyttänyt useammissakin sf-piirien kirja-arvosteluissa ilmaistu pettymys siitä, ettei tämä ollutkaan ”suuri suomalainen scifi-romaani”. Enhän minä sellaista ollut kirjoittamassakaan - tämä on alun perinkin tarkoitettu pieneksi suomalaiseksi scifi-romaaniksi!
Etenkin lehtikritiikit ovat osoittautuneet hyväksi mittariksi sille, miten syviksi olen kaivanut tekstini rivien välit. Vaikuttaa siltä, että niistä tuli tällä kertaa hivenen liian syviä. Useimmat tuntuvat lukeneet tarinaa vähän yksioikoisena seikkailukertomuksena. Ei minulla ole oikeastaan mitään tuollaistakaan tulkintaa vastaan, mutta ensi kerralla ehkä voi nostaa tiettyjä asioita hivenen paremmin näkyville.
Kritiikeissä on ilahduttanut ja rohkaissut hyvin suuresti myös niissä hyvin selkeästi esitetty kehotus: ”Kirjoita lisää!”
Mitä tästä eteenpäin? Millaiset teemat sinua kiinnostavat jatkossa?Nyt kun sain tämän päällimmäisenä mielessäni olleen romaani-idean lopultakin tehtyä, on aika miettiä ja rakentaa seuraavia. Numerot kaksi ja kolme ovat olleet mielessäni miltei yhtä pitkään kuin tämä valmiiksi saatu ykkönen. Viime aikoina kolmoseen on vain syntynyt enemmän ideoita ja aineksia kuin kakkoseen, joten muutin järjestyksen. Tällä hetkellä on tarkoitus jatkaa suunnitteluvaihetta vielä tämän talven ajan, ja ryhtyä varsinaiseen kirjoitustyöhön ensi keväänä niin, että ”Alshain” (työnimi) saataisiin julkaistua vuoden 2006 alussa.
Kakkosessa tulee luultavasti nousemaan tätä ykköstäkin vahvemmin esille kertojan ongelma: puhuuko hän totta, tietääkö hän totuuden, ja kuka kertojista edes haluaa tietää, mitä todella tapahtui. Tällaisessa on tietysti se ongelma, että kirjailija saattaa innostua tanssimaan niin monimutkaista koreografiaa, että sotkeutuu omiin jalkoihinsa.
Muutamat 391:n lukijat ovat kertoneet haluavansa kuulla lisää Aleksandrian kirjaston ryöstämisestä. Tästä olin yllättynyt, sillä pidin tarinaa loppuun kerrottuna. Sittemmin asian pakeilta on syntynyt muutamia ideoita, joten en pidä enää lainkaan mahdottomana, että palaisin tarinaan. Joskus. Tavalla tai toisella.
Myös muita ideoita on - mm. täysin ei-scifillinen näytelmä ja sf-televisiosarjaidea, josta saattaa sittenkin poikia romaani - mutta ne ovat vielä niin alkutekijöissään, että saattaa kestää monia vuosia päästä kirjoitusvaiheeseen asti. Aika näyttää.
Jos voisit matkustaa menneisyyteen, mihin tahansa hetkeen ja paikkaan, niin minne matkustaisit?
Ah, tulee mieleen Rumban vanhat loppukysymykset...
Suoraan sanoen: en tiedä. On lukemattomia tapahtumia, joista olisi tavattoman mukava tietää, mitä todella tapahtui. On kiinnostavia aikakausia, tärkeitä ihmisiä. Mutta vanhana historiafriikkinä tiedän myös paljon niiden aikojen pimeistä puolista. Ja siitä, miten epätodennäköistä olisi päästä näkemään haluamaansa, tapaamaan haluamaansa. Ihmisten maailma on ollut ennen vieläkin epäoikeudenmukaisempi kuin nykyään.
J. Pekka Mäkelän tuotantoa:
391- Like 2004
Kotistudio - Like 2002, 2. laajennettu painos 2003
Kansat nauravat - WSOY 1994
Hauska Helsinki - Tammi 1994 (yhdessä Juhani Mäkelän kanssa)
Norjalaisvitsit - WSOY 1992 (yhdessä Juhani Mäkelän kanssa)
Mikroista - Gaudeamus Data 1988J. Pekka Mäkelän kotisivut:
http://www.yrttimaa.net/
Julkaistu Kosmoskynä 3/2004:ssä. Kuva: Anne Leinonen. WWW-versio: Pasi Karppanen. Kuvien ja tekstien copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.