Kosmoksen nurkkaus - Mari Saario: Zen ja kirjoittamisen taito
(Kosmoskynä 3/2004)
Sen jälkeen, kun ryhdyin kirjoittamaan spefistisiä novelleja noin viitisen vuotta sitten, olen saanut valmiiksi asti hyvänä satovuonna kolme tekstiä, heikompana yhden ainoan. Kuitenkin kirjoittaminen on kivaa ja ennen kaikkea jonkin valmiin aikaan saaminen vielä kivempaa. Puhumattakaan siitä mittamattomasta maineesta ja kunniasta, jota kilpailuissa menestyminen on tuonut.
No, sarkasmi sikseen ja ne palkintorahatkin on tuhlattu jo moneen kertaan, mutta pysyvimpänä arvona olen saanut tutustua muihin kirjoittajiin. Lisäksi muutamina kultaisina hetkinä olen kohdannut coneissa ja muualla ihmisiä, joita jokin kirjoittamani on koskettanut. Ne aidon palautteen kultaiset hetket ovat todellista huumetta, josta tulisin mieleläni riipuvaiseksi.
Kirjoittaminen on siis kivaa ja parhaimmillaan tuloksekasta. Miksi ihmeessä sitä sitten ei saa tehdyksi? Mitä todellisia ja mitä tekosyitä? Miten saada vapautetuksi kapasiteettia vaikkapa siinä määrin, että se romaanimittainenkin teksti saisi tilaa syntyä.
Yksi liian vähälle huomiolle jäänyt kirjoittamisen este omalla kohdallani ovat kirjallisen ilmaisun syrjähypyt. Näistä ylivoimaisesti pahimpana sähköposti. Useasti aloittelevia kirjailijoita kannustetaan kirjoittamaan mahdollisimman paljon mitä tahansa, kauppalistoja runomuotoon, työraportteja tai kritiikittä sekalaisia ajatuksia ja ideoita. Mutta entä kun on päässyt siihen vaiheeseen, että ideat taipuvat notkeasti tarinoiksi ja oma kieli ja kerrontatapa ovat suurin piirtein hallussa.
Väitän, että siinä vaiheessa pitäisi vähentää kirjallista ilmaisua muualta. Ainakin kaltaiseni ihmisen, joka saa tietynlaista tyydytystä omasta kirjallisesta ilmaisustaan, oli se minkä muotoista tahansa. Kun kaverin kanssa on päivän mittaan vaihdettu kymmenien kilotavujen sähköposteja elämästä yleensä ja miehistä erityisesti, menee se niin sanoakseni samasta laarista proosan kirjoittamisen kanssa. Iltasella on jo hyvin kirjoittanut olo, vaikka novellinteelmys ei ole edennyt riviäkään. Ei ole enää nälkää koettaa taivutella sanoja päässä liikkuvien ajatusten muotoisiksi.
Tyypillinen on myös tilanne, jossa novelli on kesken tylsässä vaiheessa. Pitäisi tehdä se välttämätön siirtymäkappale tai jokin kohta, jonka tunnetila on silloiselle ololle liian vastakkainen. Mutta kun kumminkin hiukan kirjoituttaisi. Tällöin minulla on paha tapa kirjoittaa jotain ihan muuta: pöytälaatikkorunoja tai tekstinkappaleen, jolla ei ole tulevaisuutta minkään mielekkään osana.
Tämä kehittää varmasti potentiaaliani kirjoittajana, mutta jos tarkoitus on joskus tehdä potentiaalista todellista, silloin pitäisi olla eksymättä näille kirjallisille harhapoluille. Epämääräisen laiskan kirjoittelun tuloksena on kertynyt useampi kymmenen liuskaa puolielämänkerrallisia fragmentteja, jotka tuskin koskaan näkevät julkaisullista päivänvaloa. Ainoa niistä koituva ilo on, että ne saattavat hyvinkin kohotuttaa muutamia lastenlastenlasten kulmakarvoja kun edesmenneen isoisoäidin salatut elämät joskus tulevat vintin laatikosta vastaan.
Ja sitten joskus ei kirjoituta, ei sitten millään. Ei vaikka kuinka toivoisi että huvittaisi. Tämän olen kuitenkin huomannut eniten tahdonalaiseksi asiaksi. Itse asiassa tässä mielentilassa useampikin novellin “tylsä” kohta on tullut valmiiksi, koska ei kuitenkaan odota kirjoittamisesta mitään elämyksiä. Menee sitten samalla kurjuudella. Tältä osin olen siis alkanut päästä pahojen tapojeni herraksi.
Siksi on tämä vuosi jo ensimmäisen puoliskonsa aikana tuottanut neljä valmista novellia, ensimmäisen oikean romaaninalun ja lukuisia fragmetteja. Liuskoja siis yhteensä toistasataa ja kasvu suorastaan eksponentiaalinen aiempiin verrattuna. Kaikki siksi, että olen alkanut kirjoittaa myös silloin, kun ei valtaisasti huvita.
Sitten ovat tietysti ne tavalliset syyt, miksi ei saa kirjoitetuksi. Työ, parisuhde, poika ja syksyllä syntyvä tulokas, harrastusprojektit, omakotitalo, koira, chinchilla, äitienpäivälahjaksi saatu Pitkän Jussin Majatalo, Kirjava-kustantamon loistava julkaisu Valtaistuinpeli, 115 läheisintä kaveria, elokuulle asti buukatut lauantai-illat ja muut vähäisemmät jutut.
Mutta näihin vetoaminen on turhaa niin kauan, kun kaikesta huolimatta löydän vallan hyvin aikaa lukea sähköposteja ja surffata netissä toista tuntia päivässä. Olisi epärehellistä sanoa, että minulla ei ole aikaa kirjoittamiseen. Rehellisempää on todeta, että arvostan kirjoittamista vähemmän kuin tyhjänpäiväisten nettisivujen seuraamista. Ajatus, joka jo kummasti kannustaa näppiksen ääreen.
Niinpä väitän, että kirjoittamisen esteet ovat sisäisiä, eivät ulkoisia. Vähemmän juorusähköposteja, enemmän proosan kirjoittamista. Ja sen seurauksena toivottavasti tulevaisuudessa enemmän kultaisia palautteen hetkiä. Ja ehkä joskus se romaanikin.
Julkaistu Kosmoskynä 3/2004:ssä. Sisällön copyright tekijän. Kaikki oikeudet pidätetään.