Aivan aluksi täytyy tehdä yleisluontoinen huomio. Ei ole olemassa kansallista ranskalaista scifiä, vaan scifiä jota kirjoitetaan ranskankielellä Ranskassa, Belgiassa, Sveitsissä, Quebecissä tai jopa Afrikassa. Niinpä ”ranskalainen scifi” on jatkossa ymmärrettävä tässä laajassa merkityksessä.
Niinikään on olemassa scifitarinoita jotka on kirjoitettu Ranskassa mutta paikallisilla kielillä, kuten Bretagnen kielellä tai oksitaanilla. Koska näillä teksteillä ei kuitenkaan ole ollut vaikutusta ranskalaiseen scifiin (paitsi siinä tapauksessa että ne on käännetty ranskaksi) en käsittele tässä niitä artikkelissa, jonka ei ole tarkoituskaan olla tieteellinen opinnäyte.
(Occitania on alue Etelä-Ranskassa Pyreneiden pohjoispuolella. Oksitaaneilla on ollut itsenäisyyspyrkimyksiä, mutta omalla kielellä ei ole virallista asemaa. Käänt. huom.)
Ranskalaisen scifin esihistoria
Jos mennään tarpeeksi kauas historiaan, löytyy klassisia ranskalaisissa tarinoita, joissa on scifipainotus. Tällaisia ovat esimerkiksi matka Kuuhun Cyrano de Bergerac’illa tai Siriuksesta tuleva matkailija Voltairen Mikromegasissa vuosisataa myöhemmin.
(Edellämainittua de Bergeragia ei pidä sekoittaa samannimiseen, Elmor Rostandin näytelmään 1800-luvulta. Cyrano de Bergeragin [1619-55] tuotantoon kuuluu kaksikin protoscifin klassikkoa, Voyage dans la Lune (1657) ja L’histoire des états et empires du Soleil (1662). Englanniksi nimellä Other Worlds. The Comical History of the States and Empires of the Moon and Sun. Käänt. huom.)
Pian 1800-luvun puolivälin jälkeen lukijakunta muuttui, kun useat sanomalehdet ’popularisoituivat’, niiden hinta halpeni ja levikki kasvoi. Tuli jatkokertomusten aika, sellaisten kuin Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia, Eugéne Sue’n Pariisin mysteerit (Les Mystéres de Paris) tai Ponson du Terrail’n Rocambole. Tuolloin myös Emile Gavoriau kirjoitti tarinansa L’Affaire Lerouge, jota pidetään ensimmäisenä todellisena salapoliisiromaanina.
Tästä tullaankin kirjailijaan, joka myös kirjoitti salapoliisiromaaneja ja fantasiaa, nimittäin Edgar Allan Poeen. Hän oli tosin amerikkalainen, mutta hänen teoksensa käänsi ranskaksi Charles Baudelaire, eräs kaikkien aikojen tärkeimmistä ranskalaisista runoilijoista, ja yleensä myönnetään että käännökset olivat paljon alkuperäisiä parempia. Voi siis sanoa, että Poe ja Baudelaire avasivat tilan kirjallisuuden kaanonissa salapoliisi- ja fantasiakertomuksille.
Ja sitten oli tietenkin Jules Verne, vaikka hän kirjoittikin ennemmin ”tieteen ihmeistä” kuin todellista scifiä. Hän käytti hyväkseen viimeisimpiä tieteellisiä keksintöjä ja jatkoi niiden kuvittelemista eteenpäin, mutta käsitteli vain harvoissa tapauksissa keksintöjen vaikutusta yhteiskuntaan ja niiden jokapäiväisessä elämässä aiheuttamia muutoksia. Eräs näistä harvoista esimerkeistä on Paris au XXéme Siecle, 20.vuosisadan Pariisi. Kyseessä on varhainen Vernen teos, joka kuitenkin julkaistiin vasta useita vuosia hänen kuolemansa jälkeen.
Toinen ranskalaisen scifin kehitykseen liittyvä seikka on, että 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä useat aikakauslehdet erikoistuivat selittämään suurelle yleisölle tieteen uusimpia keksintöjä. Kyse oli siis tieteen popularisoinnista ja lehdissä julkaistiin myös muutamia mielikuvitustarinoita. Tarinat olivat luonnollisesti aina niinsanotusti kovaa, ”hard-core”-scifiä.
Myös belgialaiset Rosny’n veljekset kirjoittivat vuosisadan lopulla, aluksi yhdessä ja sittemmin erikseen. Molemmat olivat ensimmäisen Goncourt Akatemian jäseniä. Akatemia jakaa edelleen vuosittain Goncourt-palkinnon, joka on tunnetuin ranskankielinen kirjallisuuspalkinto.
Vanhempi veljeksistä kirjoitti monia oikeita scifitarinoita, samoin kuin esihistoriallisia seikkailuja (mm. Sota tulesta [La Guerre du Feu], josta Jean-Jacues Annaud teki 1981 erittäin hyvän elokuvan). Hän myös loi ranskankieleen sanan ”astronautti”, joka oli erään hänen romaaninsa nimi.
Kun ranskalainen fandom perusti Hugo-tyyppisen vuosittaisen palkinnon, se nimettiin ”Rosny vanhemmaksi”, jakajien lainkaan tietämättä että kyseessä oli ollut belgialainen kirjailija! Jouduin itse huomauttamaan siitä kun sain palkinnon ensimmäisenä belgialaisena vuonna 1993.
Sotien välinen aika ja eteenpäinMaailmansotien välillä ilmestyi useita suosittuja scifi-romaaneja. Rosny kirjoitti tällöin yhä (hän kuoli vuoden 1940 tienoilla) mutta ajankohdan tunnetuimmat kirjoittajat ovat Jean de la Hire, Gaston Lerouge ja José Moselli.
Belgialainen kirjailija Jean Ray oli niinikään noihin aikoihin hyvin tuottelias. Hän kirjoitti kymmenittäin fantasianovelleja ja myös muutamia romaaneja. Ray kirjoitti ranskaksi, hollanniksi ja englanniksi ja eräitä hänen novellejaan julkaistiin Weird Tales -lehdessä. Hän käytti salanimeä John Flanders useissa scifiromaaneissa ja hänet tunnetaan myös useimpien ranskaksi julkaistujen Harry Dickson-seikkailujen kirjoittajana.
Sodan aikana ja heti sen jälkeen tuli René Barjavel, joka otti käyttöön uudelleen monia klassisia scifin teemoja, kuten kirjoissaan Ravages (katastrofin jälkeinen maailma) tai Le Voyageur Imprudent (aikamatkustus). Hän eli 1980-luvun puoliväliin kirjoittaen edelleen monia scifiromaaneja, kuten Le Grand Secret (kuolemattomuuden salaisuudesta) tai La Nuit des Temps.
1950-luvun vaihteessa Ranska löysi uudelleen scifin, etupäässä sen ajan suurten amerikkalaisten kirjoittajien (van Vogt, Asimov, Bradbury, Heinlein...) käännöksinä. Huomattakoon, että tuolloin uusiutui sama ilmiö kuin Poe/Baudelaire-tapauksessa: Boris Vian käänsi A.E. Van Vogtin kirjan The World of A ja käännöksestä tuli jälleen parempi kuin alkuperäinen. Romaani oli todellinen myyntimenestys ja sen suosio ylitti laajasti scifin lukijakunnan rajat.
Noihin aikoihin syntyi myös useita sf/f-kirjasarjoja. Näistä esimerkkinä voinee mainita populääriä ranskankielistä scifiä edustaneen Le Fleuve Noirin (sarjan kirjoihin perustuivat neljä Suomessa 90-luvun alussa julkaistua Musta virta scifi -sarjan kirjaa, pt. huom.) Presece du Futur sekä le Rayon Fantastique. Oli myös aikakauslehtiä, kuten Fiction (ranskalainen Fantasy and Science Fiction), Galaxie (ranskalainen Galaxy) sekä Satellite (puhtaasti ranskalainen).
Kirjat ja aikakauslehdet tarjosivat tilaisuuden myös ranskalaisille (ja belgialaisille) kirjoittajille. Heistä eräät ovat edelleen hengissä, ainakin kirjallisesti: Francis Carsac, Stefan Wul, André Ruellan (julkaisi etupäässä kirjailijanimellä Kurt Steiner), Pierre Barbet ja Peter Randa.
Unohtamatta Gérard Klein’ia, joka 16-vuotiaana kirjoitti romaanin Le Gambit des Etoiles. Kyseessä on edelleen eräs keskeisiä ranskankielisiä scifi-klassikkoja. Klein jatkoi kirjoittamista, mutta hänestä tuli myös päätoimittaja Robert Laffont’in kustantamaan arvostettuun sf-sarjaan Alleurs & Demain.
(Sekä Wulilta että Kleinita on kummaltakin julkaistu suomeksi yksi romaani, Kleinilta Sodan valtiaat (1971) ja Wulilta nuorten Tiikeri-sarjassa ilmestynyt Sidarin peilisäteet (1978). Pt. huom.)
Myöhemmin 1960- ja 70-luvuilla ilmestyi muita kirjoittajia. Näistä mainittakoon esimerkiksi Michel Jeury, hyvin tuottelias, kymmeniä romaaneja kirjoittanut kirjailija. Siteeraan häntä huvin vuoksi: ”Kaikki scifi-kirjoittajat ovat suuruudenhulluja tai vainohulluja, paitsi minä. Todellisuudessa minä olen suurin ja sen takia kaikki vihaavat minua!”
Michel kirjoittaa ymmärtääkseni yhä, mutta hän jätti scifin kentän lähes kaksikymmentä vuotta sitten ja ryhtyi kirjoittamaan maalaisromaaneja (tälle termille ei ole suoraa vastinetta suomen kielessä, kyseessä ovat siis valtavirtaromaanit, käänt. huom) joilla ansaitsee huomattavasti peremmin kuin scifillä.
Tällä hetkellä alalla vaikuttaa useampiakin vakiintuneita kirjoittajia, kuten Jean-Claude Dunyach, Roland Wagner, Michel Pagel, Laurent Genefort, Joëlle Wintrebert, Ayerdhal ja... minä. On myös muutamia uusia lupaavia kykyjä, joita en kuitenkaan mainitse tässä yhteydessä, sillä nuo lupaukset on ensin lunastettava.
KustannustilanneKustannustilanne ei ole tällä hetkellä kovin positiivinen. 1950-luvun alkuun verrattuna kuusikymmenluku oli hyvää aikaa, vaikkakin le Rayon Fantastique hävisi vuoden 1965 tienoilla. Seitsemänkymmentäluku oli hullua aikaa, tuli uusia kustannusyrityksiä ja vakiintuneetkin kustantamot halusivat omat scifisarjansa.
Kun olin 20-vuotias, en pystynyt löytämään tarpeeksi ranskankielisiä scifi-kirjoja tyydyttämään lukemisen nälkääni, ja niinpä aloin ostaa amerikkalaisia ja brittiläisiä pokkareita. Nykyisin kaikki parhaat anglosaksiset teokset löytää helposti ranskaksi käännettyinä. Aktiivisia käännöscifin kustantajia ovat olleet etenkin kustantamot J’ailu sekä Le Livre de Poche.
70-luvun lopulla markkinat kerta kaikkiaan romahtivat. Galaxie hävisi, Fiction säilyi hengissä 80-luvun lopulle ja fanzinejä lukuun ottamatta saimme olla muutaman vuoden ilman aikakauslehtiä.
Hieman ennen vuosisadan vaihdetta syntyi uusia aikakauslehtiä, kuten Galaxies, Bifrost ja Tenebres, joista kaksi ensimmäistä on edelleen hengissä. Ne ovat puolikaupallisia, mikä tarkoittaa ettei niiden henkilökunnassa ole yhtään ammattimaista toimittajaa ja etteivät ne maksa kirjoittajille paljoakaan. Ne ilmestyvät neljännesvuosittain ja täyttävät kohta kahdeksan vuotta. Lisäksi on Belgiassa tuotettu Khimaira, joka aikoo muuttua kokonaan kaupalliseksi.
Kanadalaisen Québéqin scifikenttä vaatii oman käsittelynsä. Se on erityistapaus, koska maakunnan virallinen politiikka on tukea rahallisesti ranskankieltä kaikilla kulttuurin alueilla.
Aikakauslehti Imagine eli ensin lähes kaksikymmentä vuotta fanzinena, sittemmin kaupallisena ja sitä on julkaistu 76 numeroa. Solaris menestyy yhä, yli 150 numeron ilmestymisen jälkeen. Myös romaaneja julkaistaan, kirjailijoista mainittakoon Elisabeth Vonarburg, Esther Rochon, Jean-Louis Trudel, Joël Champetier ja Claude Bolduc. Tämä on hyvin elinvoimainen ranskalaisen scifin lohko.
Tarinan loppu on toistaiseksi ankea. Fleuve Noir lopetti ranskalaisen scifin julkaisemisen neljä vuotta sitten. J’ailu julkaisee etupäässä käännöksiä. On useita nuoria kustantajia, esimerkiksi Nestiveqnen tai joitakin perinteisiä pienkustantajia kuten L’atalante.
Ongelma on siinä, että uudet kustantajat suosivat nimenomaan fantasiaa ja niiden jakeluverkosto on huono. Vuonna 2003 sain kolme pitkänovellia julkaisuksi antologioissa, joiden odotettu levikki oli alle kolme sataa kappaletta. Nestiveqnen julkaisi nuortenkirjani, jonka painos oli tuhat kappaletta. Tämä ei ole kovin kannattavaa eikä rohkaise ketään yrittämään scifikirjoittajan uraa.
FandomRanskalaisen kielialueen fandom eroaa esimerkiksi pohjoismaiden tai muun Euroopan fandomista siinä, ettei meillä paria poikkeusta lukuun ottamatta ole järjestäytyneitä seuroja tai yhdistyksiä. Fandom muodostuu toisin sanoen erillisistä yksilöistä, jotka joskus kahden kolmen ihmisen voimalla hoitavat jotakin pistemäistä hanketta, kuten fanzinen tekoa tai con-järjestelyjä.
Fanzineja on ollut kuusikymmenluvun alusta saakka. Yhtä niistä tuotti Pierre Versin, vuonna 2001 kuollut, Sveitsissä asunut ranskalainen keräilijä. Versin julkaisi myös massiivisen tieteiskirjallisuuden ensyklopedian ja jäätyään eläkkeelle hän lahjoitti kokoelmansa La Maison d’Ailleurs -museon perustamiseksi Yverdoniin Sveitsiin.
(Encyclopédie de l’Utopie, des Voyages extraordinaires et de la Science-Fiction (1972). Kyseessä ilmeisesti tosiaan on varsin massiivinen, liki tuhatsivuinen, 1500 hakusanaa käsittävä sf/f-ensyklopedia, joka nimensä mukaan käsittää ”utopiat, merkilliset matkat ja science fictionin” ja jonka käsittely ulottuu antiikin kirjallisuuteen asti. Pt. huom.)
Tuon ajan aktiiveista on mainittava Claude Dumont, Belgiassa asuva ranskalainen, joka julkaisi fanzineja neljänkymmenen vuoden ajan (Le Fanal Fanique, Octazine, Octa) ja jonka ansiota on että itsekin löysin fandomin.
Ranskalaiset conitFandomin todellisena lähtölaukauksena voineen pitää Saksassa järjestettyä Heidelbergin Worldconia vuonna 1970. Moni uusi fanzine sai alkunsa heti sen jälkeen, kuten L’aube Enclavee, Nyarlatothep, Magnus, Between, J-P Moumon’in Antares sekä Xuensè (oma fanzineni).
Noihin aikoihin järjestettiin myös ensimmäinen Eurocon (Triestessä 1972) ja Ranskan ensimmäinen con, vuonna 1974, samoin kuin Belgian conit, jotka etupäässä järjestettiin Flanderissa (Flaaminkielisessä Belgiassa, käänt. huom.) Belgiassa pidettiin vain yksi ranskankielinen con, Liège’ssä vuonna 1976 ja arvaatteko kuka oli yksi niistä hulluista jotka sen järjestivät?
Fanzinet tulevat ja menevät, eikä ilmiö toki ole tyypillinen vain Ranskalle. Conit pysyvät. Ranskalaiset conit eivät koskaan ole olleet mikään massailmiö. Luullakseni Yverdon ‘95, jossa oli noin 160 henkeä (mukaan lukien päivävieraat) oli suurin. Tavallisesti kävijämäärät pyörivät sadan, sadanviidenkymmenen tienoilla.
Coneja järjestetään joka puolella Ranskassa, Belgiassa ja Sveitsissä, sikäli kuin löytyy kyllin hulluja ihmisiä pistämään ne pystyyn. Uudesta paikkakunnasta äänestetään kahta vuotta aikaisemmassa conissa.
Sääntöjen mukaan coni tulee järjestää koululomien aikaan (mikä antaa laajat mahdollisuudet: on pääsiäislomat ja kesälomat heinä-elokuussa) ja sen kyseessä tulee olla nimenomaan science fiction -tapaaminen. Olemme kuitenkin kyllin avarakatseisia suvaitaksemme vieraiksi joitakin noista kamalista fantasiatyypeistäkin!
Ranskalaisilla coneilla on joitakin klassisia piirteitä ja joitakin jotka luullakseni ovat niille erityisiä.
Klassisia ovat kunniavieraat, puheet, panelit ja niin edelleen. Kaikki tietenkin ranskankielellä, paitsi jos joku kunniavieraista on britti (esimerkiksi Brian Stableford pari vuotta sitten). Tässä tapauksessa joku hoitaa tulkkauksen saman tien. Itse tein tuon Ian Watsonille 1976. Yleisesti ottaen kuitenkin scififanit (vieläpä ranskalaiset!) osaavat englantia paremmin kuin keskiverto ranskalainen. Jos siis olet utelias tulemaan meille kylään, et joudu olemaan täysin hukassa.
Myös baari on klassikko. Kun ollaan Belgiassa, meillä on yleensä valikoima useita olutlaatuja niistä sadoista joita maassa tuotetaan. Olut on halpaa (kerron tämän erityisesti suomalaisia lukijoita ajatellen) ja hinnat vaihtelevat yhdestä eurosta (tavallisesta oluesta, mikä tarkoittaa parempaa kuin missään muualla tuotettu, hahaa) kahteen euroon (erikoisista luostarioluista).
Tiedätte kai muuten, että Trappistiluostarin Olutta saa laillisesti panna vain Belgiassa? Jopa USA:n väärentäjät ovat joutuneet tuon oikeusistuimissaan tunnustamaan. (Anteeksi jos mainostan.) Huomatkaa myös että perinteinen ei-luostarissa-pantu olut, jossa on yli 12 prosenttia alkoholia, on nimeltään... Bush!
Perinteisiin conien ohjelmanumeroihin kuuluvat luonnollisesti myös palkinnot. Tärkeimpiin kuuluu aikaisemmin mainitsemani “Rosny vanhempi”, joka koostuu kahdesta palkinnosta, yksi parhaasta edellisenä vuonna julkaistusta romaanista ja yksi parhaasta lyhyemmästä tekstistä (käytännössä ilmeisesti novellista tai pitkänovellista, käänt. huom.) Palkinto annetaan ranskaksi kirjoitetuille teksteille eli käännökset eivät kuulu asiaan.
Vuodesta 2002 lähtien meillä on myös fantasialle annettava Merlin-palkinto samoin kategorioin. Lisäksi on Infini-palkinto (tuosta lisää myöhemmin) julkaisemattomille novelleille.
HassutteluaOmaleimaisista ranskalaisista coniperinteistä voinee mainita Versins-palkinnon. (Muistattehan Pierre Versins’in?). Se annetaan henkilölle joka keksii huonoimman sanaleikin conin aikana. Filkkikilpailuja meillä ei ole, mutta joskus Raymond Milési, Perustuskirjan Pitäjä, laulaa parodioita tunnetuista lauluista.
(Tässä suhteessa ranskalainen fandom siis eroaa jossain määrin suomalaisesta. Aiemmin mainittujen Conin Sääntöjen, ”Con Charter”, ranskalaisilla on Perustuskirjan Pitäjä, ”Keeper of the Chart”, jota tittelia Milési siis kantaa. Kyseessä on eräänlainen fandomin ”erotuomari”, jonka tehtävä on toimia yhteyshenkilönä seuraavan conin pitopaikkaa valittaessa. Hulluja nuo ranskalaiset... Pt. huom.)
Enimmäkseen Milési kuitenkin järjestää kilpailuja scifi-kirjoittajien tai -kirjojen nimistä. Ne eivät ole varsinaisesti tietokilpailuja, vaan vaativat taitoa lukea rivien välistä ja ymmärtää sanaleikkejä Esimerkiksi kerran kysymys kuului: Kuka tunnettu kirjailija on kulkuväline ynnä hammaslaitainen työkalu? Vastaus: le bus + scie (suomeksi: bussi + saha), joka siis ääntyy kuten le Bussy.
Palkinnot jaetaan iltajuhlassa tai juuri sitä ennen. Vaikka con alkaa torstaina iltapäivällä ja päättyy sunnuntaina, lauantain iltajuhla on sen todellinen lopetus. Sunnuntaiaamuna jotkut lähtevät jo aikaisin kotiin ja loput ovat tavallisesti liian väsyneitä (sanoisinko krapulaisia?) tekemään mitään.
Iltajuhlissa pidetään myös huutokauppa. Joskus siellä voi olla myytävänä oikeita keräilyharvinaisuuksiakin, mutta enimmäkseen se pidetään hupinumerona. Meillä on todella hyvä huutokauppameklari, Georges Pierru, eläkkeellä oleva peruskoulunopettaja. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet vuonna 1992 myymässä Micky Papor’in (vuoden 1991 conin järjestäjä) rintaliivejä ja demonstroimassa vaatekappaleen käyttömahdollisuuksia.
Tai vuonna 1999, kun hän kommentoi Jean-Claude Dunyach’in käänteistä strip-teasea. Silloin minä myin yhden t-paidoistani (sellaisen hiukan seksiaiheisen jota en kehdannut käyttää julkisesti) ja jouduin riisumaan päälläni olevan paidan osoittaakseni että voin käyttää myynnissä olevaa. Huutokauppa on toden totta jokaiselle erinomainen tilaisuus päästä eroon stressistä, erityisesti conin järjestäjille!
Meillä on myös Fandomin Pyhä Alttari. Lodève’n conissa vuonna 1999 Guillaume Thiberge, meklarin apulainen oli vähän liian innokas vasaran kanssa ja iski reiän pöydän muovipintaan. Me ostimme vahingoittuneen pöydän ja siitä lähtien se on matkannut con-paikkakunnalta toiselle, ja joka kerta sitä on kunnioitettu uudella reiällä.
InfiniInfini on ranskankielisen scifin ja mielikuvituskirjallisuuden yhdistys, jossa myös itse olen mukana. Kyseessä ei ole vakinainen yhteisö (suomalaisittain mafia, käänt. huom.) sillä se kokoontuu vain kerran vuodessa, conin aikana. Enemmänkin sitä voisi kuvailla tiedotuskeskukseksi. Julkaisemme tiedotetta, joka ilmestyy kuukausittain netissä ja paperiversiona neljästi vuodessa.
Yritämme tukea scifitoimintaa ja voimme myös, etupäässä netin ansiosta, jakaa informaatiota. (Olen ollut puheenjohtajana pari kolme vuotta, mutta en ole varma nykyisestä jäsenmäärästä. Kuudenkymmenen ja sadan välillä, arvelen.)
Myös Infini jakaa vuosittaisen palkinnon, jonka raadissa olen puheenjohtajana. Emme toki ole ainoita jotka puolustavat scifiä ranskankielisessä maailmassa, mutta olemme eräs vahvimmista äänistä … sanoi peto joka huusi ”scifi” maailman sydämessä.
(Kyseessä on viittaus Harlan Ellisonin romaaniin The beast that shouted love at the heart of the world. Käänt. huom.)
Alain le Bussy (1947-) on politiikantutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden maisteri ja belgialainen sf-aktiivi. Hän on kirjoittanut vuodesta 1966 alkaen ja julkaissut 25 romaania sekä lukuisia novelleja. Hänelle on myönnetty vuonna 1993 Rosny vanhempi -palkinto ja kahdesti kanadalaisen Imagine -lehden jakama Seitsemäs manner-palkinto. Hän oli yksi vuoden 1976 Belgian conin järjestäjistä, vuoden 2002 Ranskan conin pääjärjestäjä ja järjestää parhaillaan vuoden 2005 conia. Tämän lisäksi hän on Interactionin, Glasgow’n 2005 Worldconin ranskalaisen kielialueen yhteyshenkilö.
Julkaistu Kosmoskynä 4/2004:ssä. WWW-versio: Pasi Karppanen. Kuvien ja tekstien copyright tekijöiden. Kaikki oikeudet pidätetään.
