Kosmoksen nurkkaus - Natalia Laurila: Kun kirjaimet pakkautuvat päähän
(Kosmoskynä 4/2005)
Minulla on tunnustus. Pidän itseäni Armoitettuna Kirjoittajana, enkä edes häpeile sitä lainkaan. Kyky ja tarve kirjoittaa hallitsee persoonaani niin vahvasti, että jos minua ei ole luotu kirjailijaksi, niin kenet sitten?
Vaan mitä tapahtuukaan, kun suuri sanaseppomme avaa suunsa? Olen hölösuu, joka kälättää ihan liian nopeasti, rönsyillen ja useimpien mielestä sekavia. Edes vitsiä en osaa kertoa niin, että muut nauraisivat. Muutoin kuin säälistä.Mitkä ovat ne geenit, joista kaltaiseni persoonat rakentuvat? Mitä hyötyä on evoluutiossa ollut siitä, ettei yksilö osaa puhua, ainoastaan raapustella symbolimerkeillä omalaatuisen alitajuntansa liikkeitä taiantäyteisiksi tarinoiksi? Älkää yrittäkö. En taatusti pärjäisi päivääkään iltanuotion äärellä heimoaan viihdyttävänä tarinankertoja-shamaanina.
Pohdinnat käyvät vielä kummemmiksi jos on uskominen kirjoitustaidon ikään. Homo sapienseja on kuulemma tallustellut Terrallamme jo ainakin 100 000 vuotta, mutta kirjoitustaito keksittiin vasta noin 90 000 vuotta myöhemmin. Tämä on ongelma, jota en väsy pohtimaan: mikä esihistoriallisesti hyödyllinen ominaisuus tekee joistakuista lahjakkaita kirjoittajia?
Evoluution kannaltahan kirjoitusvimmani pitäisi oikeastaan olla geneettisesti häviävä piirre. Suurperheitä perustavat sellaiset ihmiset, jotka osaavat tyytyä olemassaoleviin virikkeisiin ja viihteen muotoihin. Minä taas tunnen pääni paisuvan räjähtämispisteeseen, jos vain täytän sitä enkä koskaan tyhjennä työstämällä sen sisältöä uudeksi. Luovasti. Kirjoittamalla. Ilman jaloissa roikkuvia pienokaisia.
Niin kutsutut tavalliset ihmiset eivät ymmärrä, miltä Armoitetusta Kirjoittajasta tuntuu olla pienten lasten äiti. Jos minulle siunaantuu vapaapäivä, en minä halua shoppailla, katsella elokuvia tai ehostua kauneushoitolassa. Vähät siitä, että taloni on kääntynyt ylösalaisin, että kaikki parhaat bileet jäävät väliin ja että tenavat tunkevat mieheni ja minun väliin kun yritämme halailla. Tai no, ehkäpä kuitenkin vähän enemmän kuin vähät siitä, mutta kuitenkin! Pääasiassa minä olen onneton ja raastan hiuksiani siksi, etten saa olla tarpeeksi paljon yksin ja kirjoittaa!
Juuri äitiys ja siihen kuuluva käsittämätön ajanpuute ovat kuitenkin tarjonneet minulle uuden näkökulman pulmaani.Ihmisen unentarve on hirmuinen. Kehittyneet aivomme tarvitsevat unta voidakseen nielaista päivän mittaan uumeniinsa virranneen tiedon. Mitä enemmän opittavaa ja ratkaistavaa, sitä enemmän unta tarvitaan. Tämän huomaa vaikkapa kuunnellessaan uudessa työssä aloittaneiden kavereiden vaikerrusta väsymyksestä.
Ilmeisesti kaikkein eniten aivot tarvitsevat unta, jos niiden on määrä synnyttää jotakin uutta. Unta – vai pitäisikö sanoa unia? Voimme itse joka yö katsella, kuinka alitajuntamme panee kaiken mielessä pyörineen uuteen uskoon.
Jos ihminen nukkuu vain vähän, hän ehtii lojua silkassa syväunessa, unia näkemättä. Aamulla ei olo ole järin luova. Jospa juuri unet ovat elintärkeitä aivojen vähänkään epärutinoituneemmalle toiminnalle?
Eikä sitkeinkään nukkuminen yksin riitä pitämään kallon hyllyjä täytettyinä. Niin kutsutuille taviksille riittänee tarinoitten lukeminen tai telkkarista toljottelu, mutta ei meille, oi luovat kohtalotoverini. Meidän pitäisi vielä saada tuottaa niitä itsekin.
Tunnen itseni jumalattoman väsyneeksi, kun äitiyden velvollisuudet estävät minua kirjoittamasta. Ei auta, vaikka olisin nukkunut kuinka hyvin.
Lohduttaudun sillä tiedolla, että kannan ihmiskunnan selviytymisen kannalta tuiki tarpeellisia geenejä. Ilman luovuutta ja kykyä ajatella uusilla tavoilla vaihtuvissa tilanteissa ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon jo silloin 100 000 vuotta sitten. Onkin armas velvollisuuteni kestää äitiyden velvollisuudet ja puskea komeat geenini tulevaisuuteen!Toisaalta juuri tähän saumaan kuuluu latteus “tieto lisää tuskaa”. Herkimmin masentuvat ne ihmiset, jotka miettivät jatkuvasti syntyjä syviä ja joille omat aivoitukset ovat suurinta viihdettä. Ajatusvirta voi hukuttaa aivot, ellei pysty kanavoimaan tulvaa ulos pääkopasta. Yksi homo sapiensin ainutlaatuisista ominaisuuksista on itsetuhoisuus silloin, kun materiaalinen elo on täysin turvattu. Ihan vaan psyykkisistä syistä.
Kirjoittaminen on meidän yhteiskuntamme mahdollistama tapa ilmentää ikivanhaa, elintärkeää taitoa. Taitoa tulla toimeen innovatiivisten aivojen kanssa.Tarinat, joita kirjoitamme, ovat unien sisaria.
Julkaistu Kosmoskynä 4/2005:ssä. Sisällön copyright tekijän. Kaikki oikeudet pidätetään.