Kosmoksen nurkkaus – Saana E. Tykkä: Kirjoittajan roolit je elämä
(Kosmoskynä 4/2006)
Kirjoittaja elää limbossa. Hän elää kahden todellisuuden rajamailla: itse luomassaan ja siinä, mihin hänen arkiminänsä kuuluu. Ihmiselle elämä on aina tasapainoilua, mutta kirjoittajalla on tasapainoiltavaa kaksin verroin enemmän.
Hänellä on vastuullaan kirjoitustyö, sen henkilöhahmojen ja tarinan juonen välillä luoviminen ja tottelemaan saaminen. Sen lisäksi hänellä on huollettavanaan arkielämä ja siihen kuuluva sosiaalisten suhteiden verkosto. Kirjoittajan on toisin sanoen kyettävä jakamaan itsensä näiden kahden maailman välille.
Kahden näin erilaisen roolin yhteen sovittaminen saattaa toisinaan tuntua ylitsepääsemättömältä, sillä kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea itsensä unohtamista. Jos mielessä pyörii kuitenkin jatkuvasti huolia, olkoot ne ihmissuhdeongelmia tai mitä tahansa arkielämään liittyvää, kirjoittamisesta ei tule mitään.
Häiriöiden ehkäisemiseksi kirjoittajalla tulisikin olla oma työhuone tai muu ympäröivältä maailmalta suljettavissa oleva tila. ”Oman huoneen” tärkeydestä on puhunut muun muassa Virginia Woolf samannimisessä teoksessaan.
Aivan kuten Muumipapalla oli huoneensa, jossa hän saattoi uppoutua muistelmiinsa, tulisi ihanteellisessa maailmassa kaikilla kirjoittajilla olla omansa. Jos muumitalon ullakkoa ei ole käytettävissä, myös kirjoittajan huoneen ovessa oleva lappu saattaa ajaa saman asian: ”Varoitus: taitelija työssään. Ei saa missään nimessä häiritä.”
Jos asiaa ajattelee kirjoittajan lähiympäristön kannalta, tällainen on myös ihmisystävällistä toimintaa. Harva nimittäin pitää seurasta, jonka vastaukset jäävät enimmäkseen yksitavuisiksi ja sisältävät turhan usein sanan: ”Häh?”
Jatkuvat keskeytykset ovat myös varmin tapa tuhota hauras ja usein vaikeasti saavutettava luovuuden tila. Vähänkään laiskuuteen taipuvalle kirjoittajalle erilaiset häiriötekijät niin ikään tarjoavat liiankin houkuttelevan pakotien, jos näppäimistön takominen ei juuri sillä hetkellä satu kiinnostamaan.
Usein ammattikirjailijoiden suusta kuultu ajatus onkin, että menestyäkseen kirjoittajan tulisi pyrkiä mahdollisimman suureen itsekkyyteen liittyen kirjoittamiseensa. Että kirjoittajan tulisi alistaa sille kaikki mahdollinen. Kirjoittaa vaikka yöllä jos muuta aikaa ei ole. Myydä äitinsä, isänsä ja isoäitinsä tarinan raaka-aineiksi. Tähän kuuluu myös se, että kirjoittajalla on oltava tila, rauha ja oikeus kirjoittaa. Valitettavasti vain harvalla meistä on tuohon vaadittavaa itsekkyyttä tai mahdollisuutta, ainakaan jos samanaikaisesti haluamme säilyttää itsellemme tärkeät ihmissuhteet.
Ulkomaailma voi häiritä kirjoittamisprosessia myös muilla tavoin. Käsi ylös, jos rehellisesti pystyy unohtamaan sen, että tiskiallas on vieraiden bakteerieliöiden mellastuskenttä ja lattialla on kummallista kuplivaa nestettä? Kuka todella pystyy rentoutumaan ja uppoutumaan flow-tilaan, jos aina nostaessaan katseensa näkee ympärillään ainoastaan romua, sotkua ja epäjärjestystä?
No, kuten kaikista ihmisistä, toki meistä kirjoittajissa sellaisiakin löytyy. Stereotyyppisen käsityksen mukaan taiteilijoissa saattaa jopa olla enemmän sottapyttyjä kuin siisteysfanaatikkoja. Toisaalta meissä kirjoittajissa on niitäkin jotka kokevat fyysisen ympäristön oman mielensä jatkeena. Tällaiselle kirjoittajalle on tyystin mahdotonta keskittyä kirjoittamiseen, jos asunto ympärillä on rempallaan.
Jossain määrin vastakkaisen käsityksen kannattajia taas edustanee viime numerossa kirjojensa kautta esitelty Natalie Goldberg, joka rinnastaa kirjoittamisen meditaatioon. Aivan yhtä vähän kuin meditoija keskeyttää meditaationsa pyyhkiäkseen pölyjä kirjahyllystä, tulisi kirjoittajankaan niin tehdä.
Toisaalta sopivina annoksina kotityöt tarjoavat myös oivaa aivojumppaa ja irrottelua niihin tilanteisiin kun kirjoittaminen ei yksinkertaisesti etene. Pienen tiskaamisen tai imuroinnin jälkeen näytöllä odottava tekstinraakile saattaa näyttäytyä kokonaan toisessa valossa ja tie umpikujasta ulos löytyä kuin itsestään.
Toisinaan kirjoittaminen saattaa myös olla pakokeino arjesta ja osoitus taitelijan taipumuksesta eskapismiin. Miksipä muuksi voisikaan luonnehtia taitoa eläytyä kuviteltujen henkilöhahmojen elämään? Samoin kuin sotkuinen koti peilaa sotkuista mieltä, se voi myös peilata sotkuista kirjoittajaa, jolla on vaikeuksia arkielämänsä järjestämisessä ja organisoimisessa. Jos näin on päässyt käymään, kannattaa ehkä katsoa itseään peilistä ja miettiä elääkö sillä hetkellä liian syvällä kirjoittamisessaan? Onko matkannut liian pitkälle limboonsa ja unohtanut oman elämänsä?
Tässäkin löytyy poikkeuksia säännöstä. J. K. Rowling on haastattelussa todennut, että kuten lehdet ovat kertoneet, hän todellakin asui hirveässä läävässä kirjoittaessaan ensimmäistä Harry Potteria ja muun muassa päätyi kahviloihin kirjoittamaan. Tuolle oli kuitenkin selitys, joka on myös yhteydessä siihen, että hän sai kirjoitettua ensimmäisen Potterinsa niin nopeasti: hän ei koskaan siivonnut!
Tästä päästäänkin lopulta varsin perustavanlaatuisten kysymysten äärelle. Historia tuntee monia suuria taiteilijoita, jotka uhrasivat taiteelleen koko elämänsä, ihmissuhteensa ja terveytensä, mutta synnyttivät taideteoksia, joita ilman maailma olisi köyhempi. Kumpi toisin sanoen on oleellisempaa, kirjoittaja ja kirjoittajan elämä vai kirjoittajan taide, se mitä hän kirjoittaa?
Luominen ja itsensä toteuttaminen ovat tärkeitä asioita. Inspiraation valtaamat ihmiset hehkuvat innostusta. He ovat kuin ihastuneita, sillä heidän luomansa maailma on syttynyt eloon ja värittää heidän koko olemustaan. Kirjoittaminen on täysivaltaista toimintaa, eikä siis ole ihme, jos se nielaisee mukaansa. Se on myös oiva keino käsitellä omia ongelmiaan ja etäännyttää itsensä niistä.
Kirjoittaja on aina jollain tavalla vaarassa luisua omaan maailmaansa ja erkaantua muista ihmisistä. Inspiraation vallassa olevalle kirjoittajalle tämä ei ole ongelma, mutta tuon roolin riisuttuaan hänestä tulee tavallinen ihminen. Kirjoittaja, joka ei pysty pitämään huolta ympäristöstään ja itsestään, on nykytermejä käyttäen syrjäytynyt.
Hän on ennen kaikkea ihminen ja sosiaalinen olento, joka määrittelee itseään pitkälti muiden kautta. Siksi kirjoittaja tarvitsee kasvaakseen ja kehittyäkseen muutakin kuin sanojen maailman.
Hän tarvitsee toisia ihmisiä. Hänellä on myös tiettyjä velvollisuuksia, jotka tulevat hänelle automaattisesti yhteiskunnan ja yhteisön jäsenenä, oli kirjoittaja sinkku, avioliitossa, opiskelija tai työelämässä. Kirjoittaminen, niin antoisaa ja innostavaa kuin onkin, ei koskaan korvaa – tai ainakaan sen ei tulisi korvata – maailmaa, jossa kirjoittaja elää.
Kirjoittamisen kannalta oleellisen eristäytymisenkin voi viedä liian pitkälle. Jos kirjoittajan sosiaalinen elämä rajoittuu hänen itsensä luomaan maailmaan, elää kirjoittaja tällöin kuin kuplassa jossa ei ole muuta kuin kirjoittaja itse, hänen tarinansa henkilöhahmot ja kirjoitetun maailman puitteet. Kirjoittajan kannalta hedelmällisintä onkin yhdistää sekä fiktiivistä että todellista maailmaa sopivissa suhteissa.
Arkea ei saisi siis silloinkaan unohtaa kun sulkee kännykän ja lukitsee itsensä työhuoneeseen suoltaakseen sanoja paperille. Myös tällöin on tiedostettava se, että kirjoittaminen ei ole ainoa todellisuus, vaikka kirjoittajalle se sillä hetkellä tuntuisikin ainoalta oikealta. Sillä jos kirjoittaminen on elämää, ja kirjoittaja kirjoittaa elämästä, niin mikä olisikaan parempi tapa oppia sitä kuin elämällä?
Siksi onkin tärkeää pitää yllä ihmisen roolia kirjoittajan roolin lisäksi. Vaikka nimittäin mielessä olisi millainen kuningasajatus, harvoin se kuitenkaan korvaa leppoisaa sunnuntaikävelyä läheisensä kanssa. Itse asiassa päinvastoin, sen leppoisan kävelyn inspiroimana saattaa kirjoittaa yhteen putkeen monta sivullista suhteellisen valmista tekstiä.
Kahden näin erilaisen roolin yhteen sovittaminen on aina hankalaa, mutta se on hyväksyttävä osaksi kirjoittajan arkea. Se on sitä paljonpuhuttua elämää.
Julkaistu Kosmoskynä 4/2006:ssä. Sisällön copyright tekijän. Kaikki oikeudet pidätetään.