Kosmoksen nurkkaus - Laura Ahlstedt: Henkilöt ja hahmot
(Kosmoskynä 3/2007)
Kun minulta pyydettiin kolumnia Kosmoskynään, olin alkuun imarreltu. Kolumnin kirjoittaminen on vaikea laji, ja ilahdutti kuulla, että minun uskottiin pystyvän siihen. Jätin alitajuntani valmistelemaan jotain älykästä, viihdyttävää ja säkenöivää henkilöhahmojen kuvauksesta.
Totta kai minulla olisi fiksua sanottavaa henkilöhahmoista, perustuvathan lähes kaikki kirjoittamani kaunokirjalliset tekstit henkilöhahmoihin sekä niiden välisiin suhteisiin ja muihin toimintoihin. Lisäksi olen roolipelaaja, luonut satoja hahmoja ja eläytynyt niihin uudestaan ja uudestaan. Henkilöhahmot ja nii-den kuvaus ovat minulle arkipäivää; ei niistä kirjoittaminen voi olla vaikeaa.
Voi se. Se voi olla erittäin vaikeaa. Vähän kuin yrittäisi selittää miten pyörällä ajetaan. En osaa kertoa, miten henkilöhahmo luodaan. Ne vain tulevat jostain, sanoista paperilla tai näytöllä. Sitähän henkilöhahmot ovat, pelkkiä sanoja, tekstiä.
Vähän kuin minäkin tämän tekstin lukijalle, välityn vain sanojeni kautta. Jos en tyri tätä kolumnia kokonaan, ehkä saan kirjoittaa näitä enemmänkin, jolloin lukijani – mikä itseriittoinen oletus! – pääsevät tutustumaan minuun paremmin. Tai ainakin siihen hahmoon, jonka itsestäni teksteilläni lukijalle luon.
Juuri se onkin samalla sekä hienointa että hurjinta henkilöhahmojen kirjoittamisessa. Sanoista ja lukijasta yhdessä muodostuu jotain muuta, kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa. Joskus kokonainen kansakunta lukee hahmot niin eläviksi, että todellisuus ja kirjallisuus sekoittuvat keskenään. Fiktiivisen teoksen uusi tulkinta herättää raivoa. ”Ei se noin mennyt,” kansa huutaa teatterissa kerran toisensa jälkeen.
Miten se sitten meni? Onko olemassa yhtä oikeaa muotoa tapahtumille tai henkilöhahmoille? Voidaanko hahmo kirjoittaa niin tarkasti, ettei tulkinnanvaraisuuksia voi syntyä? Valokuviakin on helppo manipuloida, tekstiä vielä helpompi – onko fiktiivisen kirjallisuuden kaut-ta kuvattu todellisuuden henkilö oikeampi kuin täysin keksitty hahmo? Missä kulkee henkilöhahmon ja henkilön välinen raja?
Erityisesti runoja kirjoittaessa törmää usein lukijoiden kommenteissa siihen, että teksteissä esiintyvä ”minä” nähdään samana kuin runojen kirjoittaja. Kirjoitetun sanan ja todellisuuden välinen yhtenevyys luetaan suuremmaksi tietyissä tekstityypeissä. Esimerkiksi kolumnin kirjoittajan oletetaan kirjoittavan omia ajatuksiaan sellaisina kuin hän ne ajattelee, vaikka tekstissä esiintyvä henkilö voi yhtä hyvin olla mielikuvituksen tuotetta.
Miten kutkuttava mahdollisuus. Voin kirjoittaa tekstin, jonka kautta lukija tekee minua itseäni koskevia johtopäätöksiä, ja tekstini avulla voin ohjata niitä mielikuvia mihin suuntaan vain haluan. Voin olla mitä tahansa, elää hahmon kautta. Eikä se olisi ensimmäinen kerta: myönnettävä on, että olen kirjoittanut kaunokirjallisiin teksteihin henkilöhahmoja, joilla on sellaisia piirteitä, ominaisuuksia tai kykyjä, joita haluaisin löytää itsestäni. Mutta kuka kirjoittaja voi sanoa rehellisesti, ettei olisi itse sortunut samaan?
Sortunut, kirjoitan, ja samalla esitän että kyseinen toiminta olisi inhimillisyydestään huolimatta pa-heksuttavaa. Kirjoittajan, kuten myös kirjailijan, hahmolta odotetaan tiettyjä asioita. Hänen on oltava nöyrä sanojensa edessä. Hänen on kohdeltava henkilöhahmojaan kuin ne olisivat eläviä olentoja, kysyttävä aina heiltä miten he haluavat toimia kussakin tilanteessa. Hänen on kirjoitettava hahmoistaan ristiriitaisuudessaan uskottavia, jotta ne olisivat hyviä ja moniulotteisia, todentuntuisia.
Raja todellisuuden ja fiktion välillä on pidettävä hämäränä erityisesti hahmojen kohdalla, sillä siinä mitataan kirjoittajan taidot kuvauksen kirjoittamisessa. Henkilökohtaisesti en niin perusta ”aukottomista” kuvauksista minkään kirjallisuudessa esiintyvän suhteen, vaan nojaan enemmän tekijän, tekstin ja lukijan kolminaisuuteen ja yhteistyöhön. Mutta nyt ei puhuta minusta.
Vai puhutaanko? Liikumme yhä kirjoittamani tekstin piirissä, jolloin jokainen sana väistämättä muovaa lukijan – ehkä itsenikin – mielikuvaa minusta, halusin sitä tai en. Kaikki sanavalinnat tarjoavat pohjaa tulkinnalle, jonka perusteella voidaan rakentaa kymmeniä erilaisia profiileja, aina tulkintatavasta riippuen.
Tietenkin voisin ratkaista tämän tilanteen yksinkertaisesti kertomalla suorasanaisesti tärkeimpiä faktoja itsestäni. Mutta nekään eivät voi kertoa kaikkea, jos edes ovat totta. Ehkä tyydyn salaperäisyyden läpikuultavan verhon takana piileskelyyn ja tarjoan lukijoille välähdyksiä siitä, mitä luultavasti olen.
Julkaistu Kosmoskynä 3/2007:ssä. Sisällön copyright tekijän. Kaikki oikeudet pidätetään.