Kari Eskola: Noita Incounu Usvien maassa
(Legolas 1/98)
 
Mitä tulee suurten kustantamojen julkaisutoimintaan, näyttää fantasia (se pahamaineinen fat fantasy, kuten genreä myös kutsutaan) elävän tällä hetkellä uutta kaupallista nousuaan, houkutellen jopa kotimaisia yrittäjiä kokeilemaan onneaan lastenkirja-fantasiaromaanien kirjoittamisen saralla. Suomen Tolkien -seuran jäsenlehti Legolasissa julkaistu Kari Eskolan novelli Noita Incounu Usvien maassa tuntuu kalastelevan enemmän tai vähemmän samoilla vesillä kuin monet koti- ja ulkomaiset yrittäjät tätä ennen. Novelli on suoraviivainen seikkailukertomus ärsyttävyyteenkin asti itsevarman noita Incounun sekä tämän oppipoika Balduinin matkasta Usvien maahan ja näiden siellä tapahtuvasta kohtaamisesta Pahuuden Voimien (TM) kanssa.

Jos haluaa, on tarinalle mahdollista löytää useampiakin esikuvia. Etsimättä tulee mieleen taannoin televisiossa uusintana nähty Disneyn lohharipätkä Dragonslayer, vaikka luultavasti kertomus onkin hakenut suoremmat vaikutteensa (Tolkien-seuran jäsenlehdessä kun ollaan) Sormusten herrassa kuvatusta Frodon ja Samin matkasta Mordoriin. Mitään Suurta Kirjallisuutta Eskolan tarina ei ole, myönnettäköön se heti näin alkuun, ja sen eksymistä tämänvuotiselle Atorox-listalle voikin pitää pienoisena yllätyksenä. Toisaalta tarinan julkaisemista nimenomaan Legolasissa ei voine pitää suurena ihmeenä, sillä sen (sekä sisarlehtensä Hobittilan Sanomien) pääpaino on jo pitkään ollut tekemisen riemussa ja puhtaalta fanipohjalta kumpuavassa harrastushenkisyydessä kuin ryppyotsaisessa kirjallisiin arvoihin tuijottamisessa.

Eskolan novellin kirjoitusasu on kunnossa ja etenkin toiminnan kuvaus on tällä hyvin hallussa. Suuremmat puutteet novellista löytyvätkin nimenomaan ihmiskuvauksen ja rakenteen puolelta. Tarina alkaa kuin keskeltä, tapahtumat lyödään kasaan melkoisella kiireellä ja myös loppuratkaisu tuntuu jäävän leijumaan ilmaan. Lukija ei näin ollen ehdi kunnolla edes tutustua henkilöhahmoihin, saati selvittää itselleen näiden toiminnan motiiveja. Toinen novellin keskeinen ongelma onkin juuri sen lyhyys suhteessa kuvattaviin tapahtumiin. Tuntematta Eskolan taustaa on mahdoton sanoa, onko novellin taustalla ollut esimerkiksi onnistunut roolipelisessio (mikä selittää usein paljon, jos tarina tuntuu lukijasta vaikeasti lähestyttävältä), mutta turhankin ohueksi itse tarina jää.

Se, missä määrin kirjoittajan tarkoituskin on ollut hämmentää lukijaa viittauksilla asioihin, jotka tapahtuneet tarinan ulkopuolella, missä määrin kyseessä ovat muut syyt, on niinikään kysymys, johon on vaikea antaa suoralta kädeltä vastausta. Sen verran irrallisilta viittaukset "Krankenhammereihin" ja Balduinin menneisyyteen kuitenkin tuntuvat, että lukija alkaa melkeinpä epäillä kyseessä olevan jatko-osa jo aiemmin julkaistulle tarinalle. Tämä on sinänsä sääli, sillä jos tapahtumille olisi maltettu kehittää laajempaa taustaa ja päähenkilöille luonnetta, olisi Eskolan novellista saattanut hyvinkin tulla genren parhaita perinteitä noudattavaa sankarifantasiaa. Tällaisenaan se ei kuitenkaan jaksa nousta roolipeli- ja fantasialehdissä julkaistun, kirjallisesti parhaimmillaankin keskiverron novellitarjonnan yläpuolelle.

Pasi Karppanen