Boris Hurtta: Keltaisen virran vesi
(Portti 1/98)
 
Boris Hurtan Keltaisen virran vesi (Portti 1/98) on kunniateko Sax Rohmerin (1883-1959) kirjoittamille seikkailukirjoille, joita nykyajan nuorempi lukijapolvi ei ole edes lukenut (sic). Menneen maailman eleganssi lienee oikea ilmaus tälle lajityypille, jossa maailmanmiehet hyvin istuvissa puvuissaan, monokkeli silmässä, hopeinen savukerasia povitaskussa (toisessa on pieni, siro helmiäiskahvainen ase) ajelevat nopeilla wanhoilla autoilla filmitähtiä ja gangstereita tapaamaan. Tarina jatkuu miekkailun, myrkytysten ja vastamyrkytysten merkeissä, sala-ansoja ja -ovia täynnä olevissa linnoissa, joissa takkatuli räiskyy, linnojen isännät ovat mitä kekseliäimpiä sadisteja ja viinikellareissa hämähäkit kutovat seittejään.

"Sitten tuo pelottava ilmestys siirsi viheriäisinä leimuavat silmänsä Sax Rohmeriin.
-Haa-haa-haa! Saitte huvitella 'loistava' herra Rohmer, mutta nyt teidän on maksettava siitä. Tekin kuolette. Vesi! Haa-haa, se oli Keltaisen virran vettä, ammennettu Jianin kaupungin ruttopatojen yläpuolelta. Te kuolette paiseruttoon ellei sitten koleraan, haa-haa!
-Isä, senkin peto, senkin hirviö!
Tyttö hyökkäsi raivottarena päin purppuraviittaista paholaista."

Mikä on näitten tarinoitten funktio? Miksi niitä kirjoitetaan ja luetaan? Vastaus: nostalgia, silkka nostalgia. Paluu aikoihin, jolloin maailma oli yksinkertaisempi ja ennustettavampi ja jokainen tiesi paikkansa. Roistot olivat staattisesti roistoja ja sankari valkoisissa vaatteissaan, valkoisine hevosineen tai autoineen helposti tunnistettavissa sankareiksi (eikä ollut mitään nykyajan pitkätukka-niittivyö-nenärengas-androgyynejä).

Entä 90-luvun lukija? Jos ei ole karlmay-fennimorecooper-saxrohmer-taustaa, niin tämä on eittämättä "freak stuff" tai "obsolete", "passè", "out" jne. Korkeintaan kuriositeettina luettavissa nuorempien lukijoiden sankassa (?) joukossa.

Eri asia on sitten, että nämä tarinat edustavat arkkityyppistä käsitystä olemassaolosta ja sen jäsentämistä erittäin miellyttävällä, aivan helkkarin miellyttävällä tavalla... Ah, ah, nostalgiaa... Itsekin seisoskelisin juuri nyt mieluiten valkoisessa safaripuvussa Afrikan-huvilani edessä, kädessäni lasi brandyä tai kuivaa valkoviiniä, auringonlaskua viidakon reunassa raukeasti katsellen. Ah, ah.

Niin, ja eihän Boriksen tarina ole edes lajityypin scifiä tai kauhua...

Pekka Sirkiä