TÄHTIVAELTAJA 4/98

Johanna Sinisalo: Pitkän valkoisen pilven maa
Pasi Jääskeläinen: Alla pinnan toiseus piilee

Helsingin scifiseuran Tähtivaeltaja ei Spinin tavoin ole koskaan ollut varsinainen novellilukemisto ja etenkin viime vuosina, yleisen apaattisuuden vainotessa fandomia (ja Portin novellikilpailun imiessä valtaosan tarinoista) on Tähtivaeltajassa julkaistujen novellien määrä huvennut entisestään. Atorox-äänestyksissä lehdessä julkaistut tarinat tosin ovat pärjänneet muita lehtiä suhteellisesti paremmin. Tähtivaeltajan numerossa 4/98 kotimaisia scifinovelleja kuitenkin löytyy kokonaista kaksi kappaletta. Tämän lisäksi lukijoita hemmotellaan kirjoittajien, Johanna Sinisalon ja Pasi Jääskeläisen pitkillä haastatteluilla.

Pitkän valkoisen pilven maa kuuluu Sinisalon planeettasarjaan ja tällä kertaa tarinan näyttämönä on Saturnus. Kun Sinisalon tuotantoa tarkastelee kokonaisuutena, on mielenkiintoista havaita se ero, joka vallitsee meidän 1900-lukumaiseen reaalitodellisuuteemme sekä avaruuteen sijoittuvien novellien välillä. Tietynasteinen kylmä nihilismi (jos tällaista sanaa nyt sallitaan käytettävän) on toki aina leimannut Sinisalon tarinoita, mutta etenkin avaruusaiheisissa novelleissa on tämän tyyli muotoutunut aina vain minimalistisemmaksi. Jonkinasteisen poikkeuksen tässä suhteessa tosin muodostaa tarina Suklaalaput, joka avaruusympäristöstään huolimatta kuvaa nimenomaan ihmisyhteisön sosiaalista kehitystä.

Tähtivaeltajassa julkaistu Saturnus-novelli ei sekään turhia selittele. Lukija paiskataan kylmään avaruuteen ja taustamaailman kuvaus on parhaimmillaankin viitteellistä. Eksotiikkaa tarinaan tuodaan mukaan maorikulttuurin avulla, aihe josta novelli itse asiassa ammentaa pääasiallisimman käyttövoimansa. Tätä kautta maoreista myös muodostuu tarinan kuluessa huomattavasti todentuntuisempia hahmoja kuin sen varsinaisista, länsimaisista päähenkilöistä, joiden kohtaloista lukija ei jaksa ihmeemmin kiinnostua. On vaikea sanoa, missä määrin tämän tarinan sekä vaikkapa Pluto-novelli Kharonin lautan kohdalla Sinisalolla on ollut tavoitteenakin luoda tarina, jonka tunnelma seurailisi kylmää ympäristöään, mutta ikävän etäiseksi kokonaisuus lukijalle jää.
 

Pasi Jääskeläinen on muutamalla julkaistulla tarinallaan ja kahmimillaan Portti-palkinnoilla vakiinnuttanut parina viime vuotena paikkansa suomalaisessa kirjoittajakentässä sekä luonut tänä aikana oman tunnistettavan tyylinsä. Jääskeläisen tarinat eivät ole varsinaisesti fantasiaa (ainakaan tuota pahamaineista high-sellaista), mutteivät oikein puhdasta scifiäkään. Vielä vuosikymmen sitten miehen tarinat olisi luultavasti luokiteltu kauhuksi, mutta tuokin määritelmä on jossain määrin keinotekoinen. Lähinnä vertailukohdat löytyvät Franz Kafkan ja Terry Gilliamin maailmat mieleen tuovasta, jonkinlaisesta retrohenkisestä virastofobiasta.

Alla pinnan toiseus piilee (hm, novelliensa nimien puolesta nämä nykyajan kirjoittajat pärjäävät kohta Laila Hietamiehelle) edustaa varsin tyylipuhdasta Jääskeläistä. Tapahtumapaikkana on Laurelia etsimässä -tarinan tavoin maailma, joka voisi olla meidän maailmamme, mutta jossa tästä huolimatta on pelottavan paljon vierasta. Epätodellisuuden tuntu luodaan kääntämällä käsitteet päälaelleen ja antamalla tutuille asioille outoja merkityksiä. Itse juoni on Sinisalon novelliin verrattuna jossain määrin monipolvisempi, vaikka onkin mukana vain sivuosassa, pääpainon ollessa nytkin tunnelman luomisessa. Ne, jotka miehen tyylistä pitävät, pitävät luultavasti tästäkin tarinasta, scifiltä Star Trek -henkistä phaseriräiskyttelyä odottavat joutunevat kuitenkin pettymään pahemman kerran.

Pasi Karppanen