Marko Hautala: Wotanin lapset eli Kauffmanin talon häviö
(Portti 3/99)

Marko Hautalan Wotanin lapset eli Kauffmanin talon häviö on monellakin tapaa mielenkiintoinen tapaus. Periaatteessa novelli ei ole muuta kuin Edgar Allan Poen Usherin talon häviö kerrottuna uudestaan, nyt vain hieman totutusta poikkeavissa puitteissa. Ollaan laman runtelemassa 30-luvun Berliinissä. Mikään ei toimi, juutalaiset ovat koko kansan syntipukki ja kansallissosialisteista odotetaan Saksan pelastajaa. On kylmää, märkää, sumuista ja ahdistavaa. Vittorio Marafanten samanhenkisessä pikkutarinassa Tohtori Freud, oletan (Portti 4/99) nimihenkilö tutustuu sotienvälisen Wienin kaduilla kuuluun verenimijään Vlad Tepeshiin. Hautalan novellissa ei esiinny Freudia tai Tepeshiä, mutta kuulun psykoanalyytikon haamu kummittelee mukana kyllä muuten.

Tarinan päähenkilö on Alex Schuller, naisiin ja oletettavasti myös viinaksiin liian hyvin menevä psykoanalyytikko-yksityisetsivä (kyllä, luitte aivan oikein) ja tässä mielessä novellia voisikin luonnehtia enemmän dekkari- kuin kauhutarinaksi. Ympäristönä ei ole 30-luvun Los Angeles ja Browningin sijasta kainalokotelossa pullottaa Luger, mutta muuten kaikki on niin kuin pitääkin. Klassisen alun jälkeen tyyli kuitenkin muuttuu, Chandlerin ja Hammettin joutuessa antamaan tilaa Poelle ja Lovecraftille. Dekadenssin ilmapiiri leijuu ilmassa niin vahvana, että ensimmäisten wagneriaanisten hirviöiden mönkiessä lopulta maan pinnalle ei käänne tule vähänkään asioista perillä oleville lukijoille yllätyksenä

Jos tarinaa tarkastelee vain hupaisana tyylikokeiluna ja kaksoispastissina, toimii se yllättävänkin hyvin. Hautalan novelli ei välttämättä ole liiallisella omaperäisyydellä pilattu tai edusta juonellisesti parasta alan kotimaista tuotantoa, mutta sen verran hyvin kirjoittaja valitsemansa elementit koossa pitää, että lopputulosta voi pitää vähintäänkin onnistuneena. Jos taas novellin asettaa tarkemman suurennuslasin alle, paljastuvat sen heikkoudet, etupäässä juuri perustarinan ohuus, turhankin selvästi. Kun miljöö on esitelty, tunnelma viritetty ja todellisen seikkailun tulisi alkaa, vedetään tarinan langat turhankin nopeasti yhteen.

Myös kirjoittajan uskollisuus valitsemansa sankarityypin luonteelle muodostuu novellissa kompastuskiveksi. Schuller ei missään vaiheessa kohoa tarinassa toimijaksi, vaan pysyy koko ajan tarkkailijana, myrskyn otteeseensa kaappaamana ja sen riepottelemana ajopuuna, joka vain kirjaa tapahtumat ylös. Kuviota on käytetty niin dekkari- kuin kauhukirjallisuudessakin, mutta tällä kertaa lukija jää kaipaamaan jotain enemmän. Asiaankuuluvan tuhon ja hävityksen jälkeen löydämme sankarin istumassa baarista, tuijottamassa sateeseen ja hautomassa synkkiä ajatuksia. Niin, kuten kuuluisa tohtori kerran totesi, joskus sikari on vain sikari. Mutta ei tällä kertaa.

Pasi Karppanen