Janne Jääskeläinen: Armageddon
(Spin 4/99)

Armageddonin mahtipontisuutta vierastaa aluksi, niin jyhkeä kuin aihe onkin. Sitten käy niin, että visiot kaappaavat mukaansa; pasuunat alkavat soida korvissa ja sanahelinät muuttua tunnetiloiksi. Tämänkin novellin idea on vähintään omaperäinen ja kertoo omalta osaltaan siitä, kuinka loputtomat ovat fantasian mahdollisuudet – miksipä tyytyä miekkaan ja magiaan.

Ollaan maailmanlopun kentillä, joilla enkelit viskovat valkoista salamaa ja tuottavat sitä, mitä novellin nimessä luvataan. Päähenkilö vain on outo ja oudoksi hän jääkin. Tämä novelli ei mielestäni kaipaakaan tarkempaa selvitystä päähenkilön historiasta, mutta ehkä siitä voisi kirjoittaa ihan oman tekstinsä? Tapaus nimittäin vaikuttaa kiehtovalta.

Tarina ei muutenkaan jää pelkäksi enkeltorvien töräyttelyksi vaan esittelee myös teologisen teorian. Tästä teoriasta löytyy ripaus huumoria, joka muuten loistaa poissaolollaan. Paikoin Jääskeläinen lipsahtaa hiukan höpöttämään: esimerkiksi pohdiskelu enkeleitten tunnekyvyistä johtaa milloin mihinkin johtopäätökseen.

Pieni huomautus myös kysymys- ja huutomerkeistä: niitä kannattaa säästellä, ellei halua johdattaa lukijan mielikuvia nuortenpalstojen suuntaan. Sanavalintojen kanssa täytyy tällaisessa tyylilajissa ja aihepiirissä pitää kieli keskellä suuta, jottei koko komeus sorru tahattomaksi komediaksi. Jääskeläinen pysyykin enimmäkseen kohtuudessa kuin unennäkijän varmuudella.

Armageddon on lyhyt novelli eikä pyrikään olemaan muuta kuin välähdys, tuokion kuvaus. Tällaisena se toimiikin parempana kysymysten ja mielikuvien herättelijänä kuin jos tilannetta pohjustettaisiin ja selitettäisiin liuskatolkulla.

Sari Peltoniemi