Pasi Karppanen: Siivet
(Spin 3/99)

"Tuuli ulvoi Arian korvissa hänen noustessaan tehokkain siipien iskuin yhä ylemmäs."

Siivet-novellin perusidea on hieno, sanoisinko jopa että myyttinen. Jokin kyyninen pikkupiru yrittää kuiskia korvaan, että onpas kulunutta symboliikkaa, mutta kyllä sekin vaikenee, kun lukija tunnistaa tunteen omista unistaan. Tässä nyt joku kuvaa vihlaisevasti juuri sitä hetkeä, kun otetaan vauhtia, ponnistetaan ja – kumma juttu, tämän täytyy olla unta – noustaan ilmaan, omille siiville.

Novelli sijoittuu harkittuun maailmaan, jonka miljöötä ja historiaa kuvataan luontevasti. Jotkut kuvauspätkät tosin luovat hätäisemmälle sen oletuksen, että näillä asioilla on suurempi painoarvo kuin mitä sitten onkaan. Kuitenkin on kyse lähinnä kuvauksesta: kirjoittaja haluaa näyttää päähenkilönsä maailman sellaisena, kuin se on ollut. Tempo vaikuttaa hitaalta ja yksityiskohdat liiankin runsailta, mutta lopulta tämä kaikki puoltaa paikkaansa juuri siksi, että saisimme kuvan siitä, minkä Aria jättää taakseen. Toki myös siitä, miten hänen käsityksensä ja kiinnostuksensa kohteet hiljalleen muuttuvat.

Sillä muutos ja kasvu ovat tämän novellin teemoja. Me kaunosielut pitäisimme Arian kohtaloa ilman muuta kurjana ja hänen menetystään kammottavana, mutta Karppanen ei sorru niin yksinkertaiseen malliin. Näin lukijakin joutuu miettimään asiaa uudemman kerran. Vaikka aikuisuuden merkki onkin perin tyly, niin ehkä Aria sen kautta saavuttaa jotakin uutta; ehkä julmalle riitille on perustelunsa. Entä miten kävisi sen, joka tähän riittiin ei suostuisi?

Siivet vetoaa ihmeen vahvasti aisteihin, jopa tuntoon. Tällaiseen asiaan on tietenkin itse kunkin kirjoittajan hyvä kiinnittää huomiota.
 
Sari Peltoniemi