Petri Laine: Lähtölaskenta
(Portti 2/99)

Dystopia on vaikea laji. Kirjoittajan on kyettävä välittämään lukijalle kuva painajaismaisesta maailmasta, mutta tehtävä se sortumatta liialliseen alleviivaamiseen tai selittelyyn. Tarinan päähenkilöistä on rakennettava kyllin kiinnostavia, toisaalta itsestään huolehtimaan kykeneviä, toisaalta kyllin haavoittuvia, todellisia ihmisiä, jotta sekä tarinan sisäinen logiikka että sen kiinnostavuus säilyvät. Tämä ei onnistu aina ja usein hyväkin yritys saattaa mennä pahemman kerran metsään. Petri Laineen Lähtölaskenta on tästä valitettavankin hyvä esimerkki.

Eletään maapallon viimeisiä päiviä. Tarinan päähenkilöinä toimiva aviopari huomaa tämän ja päättää jättää kuolevan synnyinkotinsa, suunnaten kohti avaruussatamaa, minne monet heidän tavallaan ajattelevat ihmiset ovat matkalla. Alkaa matka läpi anarkian valtaan joutuneen kaupunkihelvetin kohti uutta elämää. Valitettavasti vain tämän Blade Runnerille paljon velkaa olevan, sinänsä käyttökelpoisen perusidean potentiaali hukataan tarinassa täysin. Etenkin ihmiskuvauksessa tarina sortuu anteeksiantamattomaan kliseisyyteen. Naispäähenkilö on suuria silmiään räpyttelevä tyhjäpää, tämän teräsmiesmäinen puoliso kuin posliinikaupan läpi syöksyvä höyryjyrä. Epäloogisuus hyppii lukijan silmille tuon tuosta.

Kokonaan oma lukunsa on novellin tempoileva kerronnallinen tahti, joka tekee kokonaisuudesta varsin raskaan lukea. Paitsi että novelli on sisältöönsä nähden suhteettoman pitkä, pysäytetään tarinan kertominen aina muutaman sivun välein miespäähenkilön sisäisiksi pohdiskeluiksi tarkoitetuilla sosiologisilla luennoilla, joissa yhteiskunnallista rappiota kuvaillaan kuin akateemisessa tutkimuksessa ikään. Tämän vastapainoksi tarinaan on sijoitettu yhtä tasaisin väliajoin kiivastahtisia toimintakohtauksia, joiden tehon kuitenkin mitätöi juuri päähenkilöiden luonteettomuus. Onnellinen loppu on kaikessa kirkasotsaisessa optimismissaan kuin suoraan sotia edeltävän ajan amerikkalaisesta pulp-scifistä

Tämä tarina kannattaa jokaisen aloittelevan kirjoittajan lukea, niin monta perusvirhettä se tekee. Se kannattaa lukea oppituntina siitä, miten helposti sujuvaakin tekstiä tuottamaan kykenevä kirjoittaja saattaa livetä kliseisen ihmiskuvauksen ja alentuvan selittelyn sudenkuoppiin, oppituntina kaikesta siitä, mitä scifiä kirjoittaessa tulisi välttää. Lisäksi painotettakoon näkökohtaa, jonka olen sanonut jo aikaisemmin, mutta joka ansaitsee tulla sanotuksi uudelleenkin. Lähtölaskennassa on periaatteessa toimiva perusidea, mutta novellin, minkä tahansa novellin, päästäminen julkaisuseulan läpi niin ilmeisenä raakileena kuin tämä tarina on, ei palvele ketään. Vähiten se palvelee kirjoittajaa.
 
Pasi Karppanen