Anne Leinonen: Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa
(Portti 2/99)

Anne Leinosen Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa edustaa lajityyppiä, johon useampikin suomalainen kirjoittaja tuntuu viehättyneen ja harrastavan lisäksi sitä taidolla, kutsuttakoon sitä vaikka huumori- tai veijariscifiksi. Niin tyylillisesti kuin juonellisestikin novelli on eniten velkaa Terry Pratchettin huumorifantasialle sekä etenkin tämän ja Neil Gaimanin kirjoittamalle Hyviä enteitä -romaanille. Yhtä vähän kuin Hyvien enteiden kirjoittajat salailivat esikuviaan, piilottelee Leinonen omiaan. Paitsi että Pratchettiin viitataan tarinassa parikin kertaa nimeltä, esiintyy tarinassa sielunvihollisen edustajia ja ISOILLA KIRJAIMILLA puhuvia sivuhenkilöitä niin tiuhaan, että tyhmempikin lukija tajuaa mistä on kyse.

Siinä missä Hyvissä enteissä seurattiin demoni Crowleyn ja enkeli Aziraphalen keskinäisiä seikkailuja, on Leinosen tarinassa pääosassa Crowleyn virkaveli Ferdinand Aziramuth Liukkonen (tuttavien kesken Fepa vaan) joka Suomen haarakonttoristaan käsin tekee sitä, mitä demonit nyt tapaavat tehdä, korruptoi pahaa-aavistamattomia sieluja, ostaa, myy, vaihtaa ja varastaa ikuista elämää alakerran laskuun kuin paraskin liituraitahai. Tällä kertaa vaakalaudalla ei ole koko maailman kohtalo, vaan kyse on ainoastaan yhdestä "Fepan" hoitelemasta rutiinitapauksesta, jolla silläkin tosin on omat dramaattiset käänteensä tarjottavanaan.

Vaikka novellia ei juonellisesti pääsekään ihmeemmästä omaperäisyydestä syyttämään, etenkin loppuratkaisun ollessa turhankin ennalta-arvattava, onnistuu Leinosen tarina hyödyntämään valitsemansa tyylilajin vahvuudet mallikkaasti. Novellin kieli on sujuvaa, päähenkilöt kutakuinkin onnistuneita ja etenkin kieli-poskessa kirjoitettu verbaalinen ilotulitus ansaitsee hatunnoston. Leinosen tarina ei ehkä ole parasta koskaan kirjoitettua fantasiaa, mutta on juuri sellaista sujuvaa, yliluonnollisia aineksia arkirealismiin yhdistävää perusproosaa, jota lukee enemmän kuin mielellään.
 
Pasi Karppanen