Marko Saarinen: Aamunkoitto
(Spin 4/99)

"PAPAPA-PAPAPA-PAPAPA!!!"

Tässä meillä on sitten amerikkalaishenkistä kaupunkitaistelua. Miljöö, rekvisiitta ja henkilötyypit ovat tuttuja tv-sarjoista ja elokuvista; myös kieli ja aatemaailma sopisivat johonkin perinteiseen toimintarainaan. Päähenkilö on McKenzie eikä esimerkiksi Hulkkonen. Ideana on räiskiä tanakasti ja pelastaa viaton lapsukainen; pelastustyössä kelpo sotilas on tietenkin valmis uhrauksiin.

Henkilöt replikoivat niin kuin tylynhauskoilla – mutta pohjimmiltaan lempeillä ja hyvillä – sankarisoltuilla on tapana: "Ylös, ulos ja lenkille jätkät! McKenzie edellä, minä seuraan, sitten siviili ja kakara, Watts varmistaa." Puuttuu vain jokin reipas huomautus merijalkaväen ylivoimaisuudesta.

Loppupuolella putkahtaa tuokioksi esiin minä-kertoja, ja kaiken päättää juhlava katsaus tulevaan aikaan, jolloin on pystytetty sankaripatsas epäitsekkäälle soturille. Monumentti onkin parahultaisen paatoksellinen lopetus novellille, joka siis muutenkin tapailee amerikkalaisen toimintaelokuvan henkeä.

Puhun nyt tässä amerikkalaisesta toimintaelokuvasta niin kuin se olisi synneistä kauhein. Kritisoin sitä lähinnä kuitenkin vain siksi, että se tyylilajina niin harvoin löytää mitään uutta. Onnitella kuitenkin pitää suomalaista kirjoittajaa, joka näinkin näppärästi on tuon tyylilajin saanut haltuun. Vaikka tämä novelli tuntuukin sormiharjoitukselta, niin mielestäni se myös kertoo kirjoittajan kyvystä poimia tekstiinsä tyylin kannalta olennaisia asioita ja luoda iskevää toimintakuvausta.

Sari Peltoniemi