Mari Saario: Ja heidän isiensä teot...
(Spin 2/99)

Onpahan novellissa mainiot rakennusaineet. Omaa kotimaista traditiotamme yhdistetään vallan lennokkaisiin scifi-idiksiin. Tämä tehdään tyylikkäästi, turhia selittelemättä ja alleviivaamatta. Jopa kielen tasolla vanhahtavuus ja modernius lyövät ihmeen luontevasti kättä, mikä lämmittää vanhaa pakanaa. Kotimaisesta muinaisperinteestä voisi ammentaa useampikin kirjoittaja; ei se kaivo kovin äkkiä tyhjene. Kalevalassakin on näppärää fantasia-aineistoa tarjolla ylen määrin, kunhan sitä vain kykenee jalostamaan oman näköiseksi niin kuin Saario.

Rakennuspuissa Saario ei siis ole säästellyt, mutta hiukan huolettomasti hän nämä laatulautansa läiskii kasaan. Novellin osat eivät oikein kannattele toisiaan: alku on hyvin kiehtova, mutta ei valmistele oikein mitenkään siihen, mitä käännekohdassa saadaan tuta. Tuntuu siltä, kuin siirryttäisiin toiseen tarinaan, kun päähenkilö löytää (novellin keskivaiheilla) Mielikin huivin. Tästä tapahtumat oikeastaan vasta alkavat ja etenevätkin sitten kiireisesti ja melko yllätyksettömästi loppuun; kuvausta saati mitään maalailua ei tähän vaiheeseen enää juuri riitä. Henkilöistä, edes päähenkilöstä, ei oikein ehdi syntyä vankkaa mielikuvaa.

Kaipaisin siis tasapainotusta ja malttia, sillä kirjoittajalla on käsissään loistonovellin ainekset. Yksinkertaisin ja ilmeisin tie olisi laajentaa novellia ainakin sen verran, että henkilöt ja miljöö hiukan vahvistuvat; kun novelli nyt aloitetaan leppoisan kuvailevasti, niin ei tätä tyyliä kannattaisi hylätä siinäkään vaiheessa kun tapahtumat alkavat tapahtua.

Sari Peltoniemi