Hanna Kaakkuriniemi: Ikijään metallit
(Portti 4/99)

Kutsuttakoon sitä arvostelijan omasta nostalgiantarpeesta syntyväksi ansiottomaksi arvonnousuksi tai ei, mutta minusta Ikijään metallien tapaisiin tarinoihin on aina silloin tällöin enemmän kuin virkistävää törmätä. – Novelleihin jossa seikkaillaan ihan oikeasti avaruudessa, ihan oikeasti vierailla planeetoilla. 1980-luvun kultaisina vuosina, aikana ennen tanskasia, soikkeleita ja jääskeläisiä valtaosa suomenkielisestä scifistä edusti tätä, paremman yleistermin puutteessa vaikkapa planeettascifiksi kutsuttavaa tyylisuuntaa, mutta näinä päivinä moiset tapaukset alkavat olla jo häviämässä oleva laji.

Ikijään metallit on tyylipuhdasta planeettascifiä. Vieraalle, kylmälle ja vihamieliselle planeetalle laskeutuneet tutkimusmatkailijat kartoittavat maailmaa, joka tarjoaa näille enemmän arvoituksia kuin vastauksia. Mihin planeetan outo geologia perustuu? Ja mitä ovat pitkin planeetan pintaa laumoina juoksevat oudot olennot? Päällisin puolin Kakkuriniemen novellissa ei olekaan suurempaa huomautettavaa. Sen kieli on sujuvaa, ihmiskuvaus toimivaa ja tarina pikku loppukoukulla varustettu, avaruudesta löytyvien elämänmuotojen erilaisuudesta kertova tunnelmakuva.

Toisaalta Ikijään metallit ei ole missään mielessä poikkeuksellinen tai se ei sisällä mitään, mikä nostaisi sen päätään ylemmäs muita. Tämän voisikin sanoa olevan novellin suurin puute. Näinä aikoina, jolloin avaruuteen sijoittuva scifi alkaa olla ainakin kotimaisessa scifikentässä katoamassa olevaa kansanperinnettä, vaatisi tämän tapainen, hyvinkin perinteisistä scifielementeistä rakentuva tarina sisälleen jotain, joka tuottaisi lukijassa sitä paljonpuhuttua ihmeen tuntua. Ikijään metallit jättää lukijan turhankin kylmäksi.
 
Pasi Karppanen