Antti Peltonen: Ruumis 13
(Portti 4/99)

Antti Peltosen Ruumis 13 edustaa lajityyppiä, jolle kuvaavin termi lienee "valkotakkiscifi". Kahdella aikatasolla kulkeva novelli alkaa varsin melankolishenkisellä, jopa hyytävällä tunnelmapalalla. Vanha kumara mies kävelee tulevaisuuden Berliinin tyhjillä sateisilla kaduilla. Mies on professori Karl Beckerström, jonka vuosia aikaisemmin kehittämä materiansiirtäjä oli sittemmin mullistanut tunnetun maailman. Tämän, valitettavasti loppujen lopuksi kuitenkin irralliseksi jäävän kohtauksen jälkeen tarina siirtyy ajassa taaksepäin ja ryhtyy kuvaamaan käänteitä, joiden tuloksena professori Beckerström suuren keksintönsä teki.

Tämä takaumajakso muodostaakin valtaosan novellin pituudesta. Tiedemiesryhmän työtä, mutkikkaita koejärjestelyjä ja muita siirtimen valmistumiseen johtavia käänteitä seurataan tarkasti, aika ajoin jopa piinallisen tarkasti. Myös tunnelmaltaan novellin keskivaihe eroaa kehystarinasta ja paikka paikoin tarina saa jopa komedian piirteitä. Lopulta Beckerström on valmis lopulliseen kokeeseen, josta näyttääkin tulevan menestys. Samppanjapullot poksahtelevat ja keksinnön tekijää juhlitaan kuten asiaan kuuluu. Mutta mitä oikeastaan tapahtui? Missä ihmisen ruumis päättyy ja sielu alkaa?

Peltosen tarinalla on omat, lajityypilliset rasitteensa, mutta mikäli Kärpänen-elokuvan monituiset versiot malttaa siirtää syrjään ajatuksistaan, pystyy tarinasta nauttimaan tyylipuhtaana scifijännärinä. Teknisesti tarina on moitteetonta työtä. Novellin kieli on sujuvaa, ihmiskuvaus kutakuinkin uskottavaa ja alussa sekä lopussa kohtausten ympärille luotava tunnelma yllättävänkin tehokas. Ehkä suurimmaksi kompastuskiveksi novellin kohdalla voisikin nimetä perusidean ohuuden. Paitsi että näyttämö on tuttu monista aiemmista yhteyksistä, ei tarinan kantava idea välity lukijalle kuin puolittain.

Pasi Karppanen